Viime syksynä lähestyin vuosien jälkeen erästä minuun hyvin vahvasti vaikuttanutta henkilöä. Hän oli aikoinaan minuun nähden auktoriteettiasemassa, ja minä olin ihastunut häneen sellaisella tavalla kuin vain 15-vuotias voi olla. Koulun jälkeen katsoin American Beautyä käsi pikkuhousuissa ja haaveilin vastakaiusta, jota en koskaan saanut. Niin kiellettyä ja kiihottavaa.
Hän näki ideoissani ja ajatuksissani jotain arvokasta, asettui puolelleni eikä typistänyt minua muiden aikuisten tapaan huorahtavasti pukeutuvaksi asenneongelmaiseksi teiniksi, vaan ihmisen aluksi jolla oli paljon sanottavaa. Hän oli itsekin ympäristön harmaudesta erottuva, ja ehkä juuri siksi tunsin, että meillä oli yhteys.
Vuosia myöhemmin, kun olin itse jo aikuinen, kohtasimme sattuman kautta uudestaan. Valta-asetelman muuttuminen mahdollisti välillämme olleelle vetovoimalle antautumisen, ja sinä iltana tämä vuosien takainen yhteys purkautui myös lihallisesti. Muistan kuiskanneeni, että olin fantasioinut hänestä työntymässä sisääni yli viiden vuoden ajan.
Aloitettuani viime vuoden syksynä terapian koin tarpeelliseksi saada jonkun varmuuden siitä, etten ollut kuvitellut tämän ihmissuhteen turvallisuutta ja kauneutta kaikki nämä vuodet. Halusin varmistuksen siitä, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Että menneisyyttäni värittää harmaan eri sävyt ja omat tunteeni sekä kokemukseni asiasta merkitsevät paljon. Siispä kohtasimme tämän minuun suuresti vaikuttaneen henkilön kanssa torikahveilla syksyn viimeisten lämmittävien auringonsäteiden alla.
Hetki oli platoninen, kypsä ja tasavertainen. Kaikki se menneisyyden jännitys ja kutkutus oli poissa, mutta kauneus oli jäänyt jäljelle. Minulle koko historiamme oli kuin eroottinen novelli, tarina hyväksyttävyyden rajoilla tanssimisesta, kertomus ystävyydestä. Hänelle se oli selkeästi paljon vähemmän – työpäiviensä jälkeen hän ei ollut masturboinut Kevin Spaceyn tähdittämälle kulttiklassikolle saatika haaveillut meidän päätyvän yhteen. Se tuntui huojentavalta. Ulkopuoliselle historiamme saattaa olla kertomus jostain sopimattomasta, minulle se on todiste päinvastaisesta.
Kun vuosien takaiset asiat oli käsitelty, keskustelu siirtyi nykyhetkeen, kiinnostaviin ilmiöihin, meidän molempien haaveisiin. Kerroin unelmistani ja hän piti niiden toteutumista hyvin todennäköisenä, jopa itsestäänselvänä. Tajusin kaivanneeni sellaista rohkaisua. Hän taas kertoi kaipaavansa ja etsivänsä rakkautta. Suomesta sitä ei ehkä löytyisi, mutta onneksi maailma on auki. Ennen kuin tiemme erkanivat, kysyin huolestuneena, että tuntuuko rakkaus samalta vielä yli 40-vuotiaana.
Kyllä se kuulemma tuntuu.
Frida Kriikku on teologian ylioppilas, feministi ja ylpeä bimbo. Frida syttyy erikoisista ja aidoista ihmisistä, jotka eivät pelkää tarttua yhteiskunnan epäkohtiin. Vuoden 2023 päätoimittajan mukaan parasta elämässä on avantouinti, irtokarkit ja seksi.
