Lumisirkulle, sille kaikista kaunihimmalle,
Elämä on iänikuinen mysteeri, niin itselleen kuin niille, jotka sitä elävät. Miksi juuri tämä elämä, nämä kokemukset? Ne ovat oppitunteja, jotka vievät kulkijaansa kohti määränpäätään. Jokainen uneton itkuntäytteinen yönsä on tehnyt tehtävänsä: turruttanut kantajansa. Mutta entä jos kantaja on väsynyt oppitunteihin, elämään? “Sun pitää vaan jaksaa, mennä eteenpäin” muut sanovat. Entä jos ei jaksa? Jos ainoa ilo elämässä on päiväunet ja nukkuminen, keino karata todellisuudesta maailmaan, jossa kaikki on paremmin. Paikkaan, jossa kärsimys on tuntematon. Kun kasvot heijastavat surua ja elämänjanottomuutta. Äänet ahdistavat ja saavat itkemään. Tunteet tuhoavat kaiken elämänilon. Samalla ne pelastavat kantajansa. Ne muistuttavat kaikesta hyvästä ja iloisesta, niistä hetkistä, joille hymyilet kylmässä. Niistä jotka pitävät valot päällä muun maailman ollessa pimeänä. Sitä elämä on: kokoelma kokemuksia. Osan haluaisi kieltää koskaan tapahtuneen ja osassa haluaisi pysäyttää kellon. Elää onnessa ennen uusia murheita. Murheita joiden ei anna tuhota kantajaansa niin pahasti kuin aikaisempien. Osa kovettaa sydämensä, estää murheiden tulon. Tunteet ovat murhaa. Ylemmän voiman keino kiduttaa kantajaansa. Muistatko sen kesäillan kun olit onnellinen? Kun maailma hymyili sinulle kirkkainta hymyään? Minä muistan. Muistan ajatukseni, nauruni, murheeni. Murheet johtavat ajatuksiin. Ajatukset tekoihin. Teot murheisiin. Murheet murheisiin. Haluaako maailma tahallaan satuttaa minua? Sitä en tiedä. Vain julma satuttaa toista tarkoituksella. Ehkä maailma on julma. Se ei ymmärrä kulkijan toiveita elämästä. Elämästä jossa voi nauraa ilman huolia silmät kiiluen onnesta. Jossa osaa käyttää sanojaan haluamallaan tavalla. Jossa ihmiset voivat elää sydämet avoimina ilman pelkoa kivusta. Kipu lamauttaa. Tuhoaa sielun tavalla, jota harva pystyy parantamaan. Se muistuttaa asioista, jotka olisi parempi unohtaa. Haluan unohtaa kaiken sen kivun minkä tämä maailma on aiheuttanut. Jokaisen suolaisen kyyneleen ja avunhuudon, joka ei ole ollut näkyvä muille. En halua kuolla, haluan elää. Miksi et sitten elä? Miksi näännytät itseäsi? Miksi vangitset itsesi mielesi vankiloihin? Mikset elä kuten haluaisit? Haluan elää tavalla, joka jättää jäljen tähän elämään, maailmaan ja sen kulkijoihin. Jättää jäljen itsestäni. Oppia elämään elämääni itseäni varten. Olla iloinen jos siltä tuntuu. Jättää murheet taakseni. Ne eivät kuitenkaan katoa. Ne seuraavat minua ajatuksissani, muistoissani. Haluan tappaa ne, olla vapaa kaikesta, joka rajoittaa elämääni. Haluan vaalia niitä ja pitää muistot lähelläni, muistuttamassa ilosta. Haluan olla oma ihana itseni. Miksi maailma ei ymmärrä sitä? Kuinka monta oppituntia on liikaa ennen kuin kulkija hajoaa tuhansiksi paloiksi? Oppitunti jättää jälkeensä jäljen, arven, trauman. Trauma johtaa masennukseen. Tilaan joka tuhoaa sielua tunteettomuudellaan. Tilaan, jota ihannoidaan teini-ikäisenä, mutta vältellään aikuisena. En ole masentunut, en enää vaikka maailma kaataa vettä niskaani. Kaatosade ei näe loppua. Sateenkaari odottaa myrskypilven takana. Haluan nähdä sen, tuntea ne värit ihollani. Haluan elää. Haluan hymyillä. Haluan olla oma itseni murheiden väsyttämänä sieluna, joka etsii omaa syytään elää. Olla vapautunut kulkija.
Suvi Hiltunen
Raiskaajan kirous
Turhaudut, itket, raavit reitesi verille etkä halua että kosken. Vesi valuu ulos itkuisesta suustasi, ja lauseet hitaasti perässä. Kyllä tää tästä, saat sanotuksi tuskasi takaa. Ja kyllä se siitä. Mutta on oltava jotain muutakin mitä voin tehdä kuin “olla vaan läsnä”. Haluan repiä sen miehen reidet verille ja tukehduttaa sen tuhkakuppiin. Mutta me aikuiset ei hoideta asioita niin. Joo joo, siitä tulisi kaikille vaan surkeampi olo. Mutta sisälläni kiehuu, porisee, otsalohkossa jyskyttää ja kädet tärisee.
Tulee, rikkoo, lähtee – vain mies kykenee tällaiseen. Ja niille se on vain yksi ilta muiden joukossa. Meille se on mahdollisesti kaikki illat siitä eteenpäin. Niille se on vain yksi ilta muiden joukossa, meille se on lukemattomia öitä tuhkat hiuksissa ja reidet verillä. Voisin tietysti taluttaa ne tonne ulos, täyttää niiden suut pihasoralla ja lyödä nyrkillä leukaan. Legot vittuun eikä mitään metallia tilalle. Mutta väkivaltafantasioiden toteuttaminen on teidän tyyli hoitaa asioita, ei meidän. Ja tällä kertaa se ei ole vain yksi ilta muiden joukossa. Tällä kertaa minä hoidan asioita.
Poltan salviaa ja mylvin, vuodatan vähän verta ja lausun ääneen sen mitä ei kai saisi. Eikä ne ymmärrä mitä tapahtuu kun niiden elämä alkaa yhtäkkiä sujumaan jotenkin.. tahmeammin. Niillä alkaa olla epämääräisiä tuntemuksia siitä, että jokin on vinossa. Siitä, että nämä tästä päivästä alkavat tapahtumat eivät mitenkään voi olla sattumaa. Yhtäkkiä ilma puristaa niiden kehoa ja kovat äänet sattuvat enemmän. Mutta syytä ne ei löydä koskaan. Siispä ne menee vainoharhaisiksi ja onnettomiksi, riivaisiksi. Ne luulee, että se on universumin tapa kostaa niiden oksettavat teot. No, tavallaan se onkin. Ja mä orkestroin etäältä tätä universumin työtä.
Iltaisin kuiskaan hymyillen niiden korvaan:
Syvää yötä, tää on sun viimeinen.
Frida Kriikku