Poistin Tinderin puhelimestani pääsiäisen alla ties kuinka monetta kertaa. Oman mielenterveyteni puolesta toivon sen olevan nyt viimeinen kerta. Sen ja parin muun deittiapplikaation käyttö on ollut osa pitkäaikaista, syvään juurtunutta someriippuvuutta; olenhan sen ikäinen, että olen tämän riippuvuuteni kehittänyt jo irc-gallerian aikakautena.
Sanomalehdetkin ovat siitä jo viime aikoina kirjoittaneet: Tinderin maailma on brutaali, pinnallinen ja raaka kuin mikäkin Fight Club. Pelin henkeen liittyy valtavat määrät paineita ja odotuksia, niin tiedostettuja kuin tiedostamattomiakin. Eräällä foorumilla näin kirjoitettavan, että Tinder toimii seuranhaun apuvälineenä niille muutamille etuoikeutetuille käyttäjille “joita kaikki haluavat panna”. Tämä osuva, mutta varsin epämääräinen määritelmä ei pääty käyttäjän ulkonäköön; Siihen liittyy useimmiten mm. sosioekonominen status ja terveydentila. Haki tinderistä sitten satunnaista seksiä tai “sitä yhtä oikeaa”, ihannekumppanin oletetaan olevan vähintään keskiluokkainen (köyhän kanssahan kukaan ei lähde, vaikka seuraavassa hengenvedossa muistetaankin kertoa, ettei Suomi muka ole luokkayhteiskunta) sekä henkisesti ja fyysisesti terve (“vammaisen” tai “hullun” kanssahan kukaan ei myöskään lähde, vaikka eihän kukaan Suomalainen oikeasti mitään syrjintää koskaan ole harrastanut). Muita varsin tulkinnanvaraisia odotuksia saatetaan asettaa käyttäjien “tavallisuuteen” ja “kunnollisuuteen”. Ja koska Tinder on seuranhaun valtavirtaa, sieltä löytyy useiden kymmenien persoonallisuutensa viiniinjamatkusteluun hukanneiden tylsimysten lisäksi ylpeästi rokottamaton Pirkko-Antero, jonka mielestä “mies on mies ja nainen on nainen” (mitä moinen latteus sitten ikinä tarkoittaakaan), Helsingin Sanomien polyamoriaa käsittelevän artikkelin hutaisten lukeneet ja eettisen non-monogamian periaatteisiin tutustumatta jättäneet, kolmatta pyörää etsivät Kake ja Salla, vähän turhan varakas Margarita-Benjamin, joka on maksanut premium-versiosta ja laittaa jokaiseen profiiliin tykkäyksen lukematta kenenkään esittelytekstiä, sekä tietenkin se hiljainen, omiin sukuelimiinsä obsessoitunut jäbyli, jolla taisi olla muuta mietittävää silloin kun puhuttiin siitä mitä “suostumus” tarkoittaa.
Kaiken tällaisen keskeltä olen myös löytänyt itseni, elätellen toivoa, että jonain päivänä Tinderissä tulisi vastaan se joku, joka jakaisi sekä mielenkiinnonkohteeni että arvoni ja joka uskaltaisi aloittaa keskustelun kanssani, itse kun en itse sellaista aloitetta erinäisistä syistä osaa tehdä. Turha toivo. Vanhan testamentin Jahvellakin on paremmat mahdollisuudet päästä sopuun Israelin kanssa kuin minulla, köyhällä ja kroonisesti masentuneella, marginaalin marginaaliin kuuluvalla erikoisuudentavoittelijalla, on löytää tinderistä mitään läheisyyttä muistuttavaa.
Kaiken sosiaalisen median tavoin myös Tinder esittää täyttävänsä jotain sosiaalista tarvetta, vaikka sen ansaintamalli perustuu, jälleen kaiken muun sosiaalisen median tavoin, sen käyttäjien tietojen eteenpäin myymiselle. Näin merkityksettömäksi meidän tunne-elämä typistyy kun annamme teknologiayritykselle vastuun sen elävöittämisestä. Rakkaus on siinä kohtaa enää tekosyy, kun sadat yksinäiset luovuttavat auliisti henkilötietonsa päästääkseen räpläämään älylaitteitaan toisistaan eristäytyneinä, fyysisen kosketuksen ja henkisen yhteyden toivossa. Helposti käy niinkin huonosti, ettemme edes pysähdy ajattelemaan sitä, mitä rakkaus on ja mitä siltä haluamme, kun antaudumme pinnallisen ja älyllisesti epärehellisen somen arvosteltavaksi sen toivossa. Tinderin algoritmi on harvinaisen julma. Se palvelee edelleen parhaiten niitä harvoja, jotka voittavat siinä kisassa, jossa ulkonäkö ja sosiaalinen status ratkaisevat ja jossa persoona on toissijaista. Sitä ei myöskään kiinnosta etiikka saati rakkaus ja onni ihmisoikeuskysymyksinä. Se lajittelee käyttäjiä ulkonäön ja normien mukaan, minkä vuoksi muunsukupuolinen ihmissuhdeanarkisti, rokotekriittinen salaliittoteoreetikko ja matkusteluun ja viiniin persoonansa hukanneiden tavisten armeija ovat sen silmissä aivan yhtä vähäpätöisiä. Jonkinlaista tasa-arvoa kai sekin.
Itse olen jo reilun vuosikymmenen ajan kokenut tätä hylätyksi tulemisen tasa-arvoa, enkä jaksa sitä enää. Minun on korkea aika määritellä itse, mitä rakkaus tarkoittaa ja miten se elämässäni ilmenee. Jos en nyt voi kokea henkilökohtaista rakkautta ja läheisyyttä toisia ihmisiä kohtaan, on varmasti parempi keskittyä niihin rakkauden muotoihin, joihin minulla on mahdollisuus. Intuitio sanoo, että tämä on parempi ratkaisu kuin henkilökohtaisen rakkauden pakonomainen etsiminen.
Rakastan kulttuuria, erityisesti musiikkia ja kirjallisuutta. Tämä käynee hyvin selväksi tämän numeron kontribuutioissani. Rakkauteni näitä kahta taidemuotoa kohtaan on suurin motivaationi ylipäätään olla olemassa. Musiikintekijänä ja kirjoittajana elän jatkuvassa vuorovaikutuksessa rakkauden kohteitteni kanssa enkä voisi kuvitella itselleni toista elämää. Verrattuna niihin kasvottomiin massoihin, jotka typistävät persoonansa viiniin ja matkusteluun, väitän että vietän köyhyydestä ja kroonisesta masennuksesta huolimatta mielenkiintoisempaa elämää. Tähän johtopäätökseen en tarvitse tinderiä enkä oikeastaan ketään muutakaan ulkopuolista tahoa; riittää että suhtaudun itse intohimoisesti edes johonkin. Takaan, että se riittää aivan kaikkien kohdalla. Ihmisen rakastettava puoli, persoonallisuus, kun rakentuu sen pohjalta, mihin hän kokee intohimoa, ei sen pohjalta mitä hänen sosioekonominen statuksensa ja etuoikeutensa mahdollistaa.
Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.
