Sisältövaroitus: Tämä artikkeli sisältää tarkkoja kuvauksia seksuaaliväkivallasta.

50 000. Näin moni nainen joutuu Amnesty Internationalin edellisvuoden tutkimuksen arvioiden mukaan Suomessa vuosittain seksuaalisen väkivallan uhriksi. Poliisin tietoon tapauksista päätyy vain murto-osa, ja langettavaan tuomioon päätyvien tapausten määrä on sitäkin surullisempi. Kolme vuotta sitten tuo luku oli 209. Sateenkaarinuorten hyvinvointia karttoittaneeseen Nuorisotutkimusseuran tutkimukseen vuonna 2013 vastanneista transhenkilöistä yli 80% oli kokenut jonkinlaista häirintää. Vähemmistöön kuuluminen lisää seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän riskiä. Luvut ovat järkyttäviä, mutta minua ne eivät yllätä.

Lähes jokainen tuntemani nainen on joskus joutunut seksuaalisesti häirityksi, ahdistelluksi tai hyväksikäytetyksi. Yleiset asenteet ovat edelleen uhria syyllistäviä ja seksuaalirikoksiin liittyy yhä paljon tietämättömyyttä. Miehen raiskaaminen on puolestaan edelleen vaiettu aihe. Tai pahimmillaan vitsi, kuten esimerkiksi viiden vuoden takainen Luokkakokous-elokuva osoitti. Myöskään transihmisten, inter,- ja muunsukupuolisten hyväksikäytöstä ei juuri puhuta. Tarve yleiselle asennemuutokselle on huutava – vuodet vaihtuvat, raiskauskulttuuri pysyy. 

Asennemuutos edellyttää nykyiseen kulttuuriin puuttumista sekä seksuaalikasvatukseen panostamista. Huorittelu, ahdistelu, ei-toivottu dick pick. Alentavat vitsit, esineellistäminen, vähättely. Nämä kaikki ylläpitävät raiskauskulttuuria ja normalisoivat seksuaalista väkivaltaa. Samaa ongelmaa ilmentää sosiaalisen median kommenttikentillä vallitseva trendi, jossa seksuaalirikoksista syytettyjä julkkiksia puolustellaan ja uhrien kokemuksia vähätellään. Hyväksikäyttö on kamala teko, eikä se tapahdu vahingossa. Rikoksesta ilmoittamisen kynnys on useimmilla korkea. Ylitsepääsemättömäksi se voi muuttua vain yhden vähättelevän kommentin myötä.

Uskon, että meidän sukupolvellamme on rahkeita näiden asenteiden muuttamiseen. Se, miten nuorille puhutaan seksistä ja seksuaalisuudesta on ratkaisevaa. Se, miten seksuaalirikoksista puhutaan on ratkaisevaa. Vastuu nuorten seksuaalikasvatuksesta ei ole ainoastaan opettajilla ja koulujen henkilökunnalla. Se on kaikilla meillä. Niin ikään myös vastuu raiskauskulttuurin nujertamisesta on meistä jokaisella. Meidän tulisi keskittyä korjaamaan uhria syyllistäviä asenteita ja luomaan turvallista ympäristöä, jossa kokemastaan ei tarvitsisi tuntea häpeää. Meidän pitäisi jokaisen pyrkiä sanoillamme ja teoillamme kohti tulevaisuutta, jossa fyysinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat itsestäänselvyyksiä. 

Nyt ääneen pääsevät selviytyjät. On ollut suuri kunnia saada kuulla näitä rohkeita henkilöitä viimeisten viikkojen aikana ja keskustella aiheesta, joka on kaikkea muuta kuin kevyt tai helppo. Heitä kaikkia yhdistää toive siitä, että kokemuksensa jakamalla he voisivat auttaa muita seksuaalista väkivaltaa läpikäyneitä. 

Viesti on yksinkertainen: Sinä et ole yksin.

Vilma, 24

Olin lukion ykkösristeilyllä, 16-vuotias. Yhdessä opiskelijaryhmässä oli muistaakseni 10 ihmistä ja yksi valvoja. Meidän ryhmämme valvoja oli erään saman vuosikurssin opiskelijan isä. Risteily meni niinkuin opiskelijaristeilyt yleensä – naurettavia määriä alkoholia ja kaikkea ylimääräistä sekoilua. Toisena iltana oli luonnollisesti juotava enemmän. Osa valvojista joi avoimesti meidän kanssamme. Ei siellä kukaan ollut oikeasti vahtimassa. Oman ryhmäni valvoja tarjosi minulle hörpyn jotain viinaa, olisiko ollut Jallua. Viimeinen muistoni koko risteilyltä on se, kun join jotain ihan järkyttävää 60-prosenttista viinaa pienellä porukalla yläkannella. Sitten filmi katkesi.

Seuraavana aamuna heräsin vieraasta asunnosta. Kauhistuin ja mietin, että missä helvetissä oikein olen. En ollut koskaan ollut niin humalassa, että muisti katkeaa – en tiennyt edes miten olin lähtenyt laivalta pois. Kun katsoin oikealle, vieressäni makasi tuttu mies. Meidän ryhmänvalvoja, arviolta yli 50-vuotias tukeva mies. Sisälläni oli spermaa. En muistanut yöstä mitään. Pyysin muistaakseni lähtiessäni, ettei hän mainitsisi asiasta kenellekkään. Jälkikäteen tämä jopa vähän huvittaa minua. Ihan kuin aikuinen mies kertoisi avoimesti hyväksikäyttäneensä lapsensa lukiokaveria. Menin suoraan kaverini luo joka oli ollut samalla risteilyllä. Hän oli kuulemma nähnyt minut nousemassa valvojan kanssa taksiin ja yrittänyt huutaa nimeäni. En oikein vielä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ja muistaakseni me molemmat vain naureskelimme asialle.

Aistin seuraavat kaksi vuotta, että jotkut ihmiset koulussa katsoivat minua pitkään. Kerran kun tulin vessaan, kahden tytön keskustelu loppui kuin seinään. Tuntui, että he puhuivat minusta, enkä ymmärtänyt miksi. Abivuonna meillä oli facebook-ryhmä, jossa suunniteltiin powerpoint-esitystä abiriehaan.

Sinne piti keksiä opiskelijoihin liittyviä kysymyksiä. En itse liittynyt keskusteluun mitenkään, mutta eräs ilta kaverini lähetti minulle screenshotin keskustelusta. Kundi, jota en edes tuntenut, oli ehdottanut kysymykseksi “Kuka abi pani toisen opiskelijan faijaa”. Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minulta ilmat pihalle. Minun teki mieli julkaista samaan ryhmään, että en ole kenenkään faijaa iskenyt vaan olen ollut tiedottomassa tilassa ja oloni on hyväksikäytetty. En kuitenkaan tehnyt niin. En tiedä miten asia oli päätynyt kaikkien tietoon, mutta jonkun silloisen kaverini on täytynyt kertoa juttua eteenpäin. En usko, että mies itse olisi sanonut asiasta sanaakaan.

“Samat ihmiset varmaan edelleen muistavat minut sinä tyttönä, joka pani Roosan 50-vuotiasta isää.”

Tapahtumasta on nyt jo vuosia, ja olen omassa elämässäni hyvässä paikassa. Olen käsitellyt tapahtumaa aikoinaan ammattilaisen kanssa ja päässyt siitä yli. Siitä huolimatta aihe herättää minussa edelleen voimakkaita tunteita. Noin vuosi sitten olin viettämässä iltaa tuttuni luona. Mukana oli hänen muita ystäviään joita en tuntenut. Keskustelu siirtyi jotain kautta seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Yksi hänen ystävistään totesi ettei ymmärrä miten pieleen kasvatus voikaan mennä, jos juo itsensä niin humalaan, että päätyy tuollaiseen tilanteeseen. Hän viittasi silloin pinnalla olleeseen uutiseen nuoren naisen raiskauksesta. Minun oli pakko juosta vessaan. Vessassa purskahdin itkuun. Tuntui pahalta kuulla tuollainen mielipide itseni ikäiseltä nuorelta naiselta. Kommentti myös muistutti siitä, että meillä on yhteiskunnassa vielä iso työ edessä vääristyneiden ja uhria syyttävien asenteiden kanssa. 

Jälkikäteen se ajatus kyllä edelleen vituttaa, että se mies ei koskaan joutunut vastuuseen teostaan. Rikosilmoitusta en halunnut tehdä, koska ajattelin, että olin kuitenkin jo ylittänyt suojaikärajan ja oikeudessa tilanne olisi ollut sana sanaa vastaan. Se, että kyseessä oli saman lukion oppilaan isä teki asiasta vielä tukalamman. Minulla oli lisäksi aiempaa kokemusta tämänkaltaisesta oikeusprosessista, enkä kokenut, että olisin jaksanut samaa ruljanssia uudestaan niin lyhyen ajan jälkeen. Jälkikäteen toivon, että sitä jaksamista olisi ollut. Toivon myös, että sitä jaksamista löytyisi kaikilta hyväksikäytön uhreilta. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus on raukkamaista ja hirveää, eikä se ole koskaan uhrin syytä. Nämä teot eivät lopu jos niihin ei puutu. 

Tiina, 61

Nuoruuteni oli hyvin vaikea, ja murrosikäisenä olin todella uhmakas. Isäni ei ollut koskaan kotona, joten äitini piti yksin katsoa sekä minun että viiden sisareni perään. En ollut näihin aikoihin oikeastaan väleissä isäni kanssa, olin vihainen ja pettynyt häneen.

Ensimmäisen kerran kun karkasin kotoa, päädyin erääseen keikkapaikkaan – vähän Tavastian tyyliseen. Kärkyin backstagen lähettyvillä toiveena saada vähän huikkaa illan bändien jäseniltä. Olin innoissani ja tuntui jännittävältä, kun yksi sen ajan suosituimmista artisteista pyysi minut mukaansa. Päädyimme hotelliin, jossa harrastimme myös seksiä.

“Mitään erityistä pakottamista ei muistaakseni tapahtunut. Tosin olin vain 13-vuotias. Hän oli kolmekymppinen.”

Olin karkuteillä muistaakseni kaksi vuorokautta. Asioista on vaikea kertoa yksityiskohtaisesti, niistä on kulunut niin paljon aikaa. Lensin artistin mukana tämän yksityiskoneella keikkapaikalta toiselle, välillä käytiin studiolla äänittämässä. Maailma näytti aika erilaiselta 70-luvulla. Ympärillämme oli jatkuvasti muita aikuisia ihmisiä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut mitä niin nuori lapsi teki miehen matkassa. 

Toisella kerralla kun karkasin, lähdimme tämän miehen kanssa laivalla kohti Ruotsia. En muista, pyysikö hänen tiiminsä minua kävelemään heidän edellään laivasta noustessamme. Ehkä. Satamassa olikin vastassa poliisit. Isäni oli tuolloin vaikutusvaltainen mies jolla oli paljon suhteita. Luulen, että hän oli saanut vihiä olinpaikastani. Tämä oli viimeinen kerta kun näin miestä. Kun saavuin Turun satamaan, isäni oli vastassa minua. Pelkäsin, mitä toiminnastani seuraisi. Onneksi vastassa oli rakastava eikä raivoava isä.

Tunsin pitkään todella voimakasta häpeää kaikesta, mitä oli tapahtunut. Vanhemmalla iällä olen saanut olla rauhassa. Ehkä senkin takia on niin sydäntäsärkevää kuulla, että tällaista tapahtuu edelleen. Itsenikin olisi pitänyt päästä juttelemaan tapahtumista terapiaan. Onneksi lainsäädäntö on nykyään parempi, ja aiheesta puhutaan enemmän. 

Reetta, 23

Olin 18-vuotiaana silloisen 22-vuotiaan poikaystäväni ja hänen kaverinsa Juuson kanssa kantakapakassa. Illan päätteeksi kutsuimme Juuson luoksemme yöksi, sillä hän oli tullut toiselta paikkakunnalta eivätkä julkiset kulkeneet enää siihen aikaan. Asuin tuolloin isäni kanssa. Asunnolle saavuttuamme sammuin aika nopeasti, olimme kaikki hyvin humalassa.

Yhtäkkiä, keskellä yötä heräsin siihen, että sisälläni on penis. Säpsähdin, hyppäsin sängystä ja huusin poikaystäväni nimeä kysyen, että mitä helvettiä sä teet. Riensin vessaan, jossa poikaystäväni oli oksentamassa. Tajusin, että sängyssä olikin ollut Juuso. Panikoin. Ajattelin, että nyt poikaystäväni luulee, että olen pettänyt. Purskahdin itkuun ja kerroin mitä oli tapahtunut. Sitten itkimme yhdessä. Palasimme makuuhuoneeseen, mutta poikaystäväni ei herättänyt Juusoa, joka oli siirtynyt nukkumaan lattialle. Siirryimme sänkyyn ja kävimme nukkumaan.

Aamulla oloni oli kamala ja outo. Menin ylös keittämään kahvia. Juuso katsoi formuloita isäni kanssa. Mies joka raiskasi minut katsoi formuloita isäni kanssa, eikä poikaystäväni tehnyt mitään. Juuso lähti vasta iltapäivällä, jonka jälkeen lähetin läheisimmille ystävilleni viestin ja kerroin mitä oli tapahtunut. He soittivat kaikki yhdessä hyvin kiihdyksissä ja kysyivät, että kai ymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Ystäväni neuvoivat, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja tehdä rikosilmoitus. Itse en oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Ystäväni vaativat, että saavat puhua poikaystäväni kanssa.

“Kai sä nyt vittu aikuisena ihmisenä tajuat, että mitä sun tyttöystävälle on tehty?”

Tilanne oli hankala ja kaoottinen, tuntui etten ymmärtänyt mitään. Poikaystäväni vastasi puhelimeen, että tukee minua päätöksessäni olla lähtemättä mihinkään. 

Juttelimme vielä myöhemmin tapahtuneesta poikaystäväni kanssa ja tulimme siihen lopputulokseen, että se mitä tapahtui oli kamalaa ja väärin. Sanoin, etten halua olla tämän ihmisen kanssa enää missään tekemisissä, ja poikaystäväni oli samaa mieltä. Pari kuukautta myöhemmin he olivat kuitenkin tavanneet ja jutelleet illan tapahtumista, ilmeisesti ihan toverillisissa tunnelmissa. Juuso oli tarjoutunut, että voisi tavata kanssani ja selvitellä asioita. En missään nimessä halunnut. Seurustelimme tästä vielä vuoden eteenpäin, mutta Juusoa en enää nähnyt.

Raiskauksen jälkeen en pystynyt enää luottamaan tai olemaan normaalisti poikaystäväni kavereiden kanssa. Muistan, että soitin johonkin auttavaan numeroon kysyäkseni neuvoja tilanteeseen. Olisin toivonut, että poliisi tai muu taho olisi voinut soittaa Juusolle, jotta hänelle olisi konkretisoitunut mitä hän oli mennyt tekemään. Sieltä vastattiin, ettei mitään ole tehtävissä ellen tee rikosilmoitusta. Olin nuori ja minua pelotti, eikä tapahtuneesta ollut mitään todisteita. 

Kokemus avasi itselleni karun todellisuuden siitä, miten paljon seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu. Tuntuu, että miehillä on seksuaalikasvatuksessa mennyt joku hyvin pieleen. Miten voi vaan ajautua tilanteeseen, jossa päättää mennä oman ystävänsä sammuneen tyttöystävän viereen ja aloittaa sänkypuuhat? Jälkikäteen mietittynä myös vituttaa, että poikaystäväni lähti jotenkin selvittämään tilannetta kun sen olisi vaan pitänyt ottaa moukari ja paskoa Juuson kusinen bemari. Tuntuu, että hän meni siinä oma etu edellä – piti puhdistaa ilmaa ettei jäisi huonot välit. Kenenkään ei pitäisi olla tuollaisessa suhteessa. 

En itsekään tiedä miten selvisin siitä, mutta en koe, että asiasta olisi jäänyt sen kummoisempaa traumaa. Tärkeintä olisi, että jokainen seksuaalirikoksen uhri pääsisi käsittelemään kokemaansa ammattilaisen kanssa. Tällaista kokeneella nousee usein jälkikäteen esiin aika isoja ja yllättäviäkin oireita, eikä pelkkä kaverien tuki riitä näin isoissa asioissa. Se pitää myös muistaa, ettei hyväksikäytön uhri olisi koskaan voinut itse tehdä mitään paremmin tai toisin. Itseään ei ikinä pidä syyttää. 

Janne, 26

Olin yhdeksännellä luokalla, eli noin 15-vuotias. Tuolloin tiesin jo syntyneeni väärään sukupuoleen. Olin virallisesti yhä nainen, mutta näytin ja tunsin itseni pojaksi. Olin yhdessä ensimmäisen tyttöystäväni kanssa. Niihin aikoihin vietin paljon aikaa vanhemman serkkuni kanssa. Hän oli tuolloin 25. Olimme läheisiä, hän oli kuin veli minulle. Olen kertonut illan tapahtumista tätä ennen vain yhdelle ihmiselle. Tästä puhuminen on todella vaikeaa.

Meillä oli tapana pelata tietokonepelejä yhdessä. Sinä iltana oli taas perinteisen peli-illan aika, ja istuskelimme hänen sohvallaan. Tilanne alkoi nopeasti, serkkuni vaan veti yhtäkkiä munansa esiin. Se oli ihan kamalaa, panikoin ja jähmetyin täysin. Serkkuni raiskasi minut siinä. En vastustellut, mutta en myöskään suostunut tai ollut siinä mukana. Olin neitsyt tuolloin. Serkkuni tiesi, että seurustelin tytön kanssa. Muistan, että hän kommentoi tekonsa jälkeen, että nyt minulla on jotain mihin verrata. 

En ole ollut häneen tämän jälkeen enää missään yhteydessä. Olemme kohdanneet varmaan kaksi kertaa tuon illan jälkeen. Ne ovat olleet sellaisia tilanteita, että on ollut pakko. Sukujuhlia. Näinä kertoina olemme molemmat esittäneet ettei mitään ole tapahtunut. Niin olen suhtautunut tuohon iltaan muutenkin. 

Luulen, että minun pitäisi olla humalassa, että pystyisin puhumaan tästä enemmän. Näistä asioista puhuminen ei ole minulle yhtään luonnollista. Tapahtuma on kyllä vaikuttanut seksuaalisuuteeni.  Kun jälkikäteen pohdin asiaa, koin ja koen edelleen syyllisyyttä. Mietin, että olinko siinä sittenkin mukana, oliko se sittenkin oma vikani. Kun kerroin silloiselle tyttöystävälleni siitä mitä oli tapahtunut, hän raivostui minulle. Olin hänen mielestään pettänyt. Se ei auttanut syyllisyyden tunnettani. Nyt kun puhun tästä niin tajuan, että se oli kyllä aika mulkku tyttöystävä.

Heli, 25

Olin 19-vuotias ja juhlimassa yökerhossa kahden ystäväni kanssa. Muistan, että minun ja hänen katseet kohtasivat jo alkuillasta. Muutamaa tuntia myöhemmin menin juttelemaan hänelle. Mies oli hauska ja juttu lensi. Hän kysyi, että haluaisinko lähteä hänen kanssaan jatkoille hänen luokse. Vastasin kyllä. Kun olimme kävelemässä hänen asunnolleen, muutin kuitenkin mieleni ja sanoin, että saattaisin hänet kotiin ja lähtisin sitten myös itse kotiin. Hän yritti taivutella minua jäämään.

Kun pääsimme hänen sisäpihalleen, hän alkoi tivaamaan minulta miksi en halua tulla sisälle. Samalla hän alkoi painamaan minua seinää vasten. Se alkoi sattumaan. Pelkäsin, olihan hän minua isompi mies. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin lähtenyt kehostani ja minä vaan jäädyin paikalleni.

“Sitten hän raiskasi minut. Siinä sisäpihalla, keskellä yötä. Tuijotin taivasta ja rukoilin, että hän lopettaisi nopeasti. Hän kuiskasi korvaani, että olen lutka joka ansaitsee tämän. Lopetettuaan hän lähti sisälle kotiinsa nukkumaan. Muistan hänen kysyneen vielä kerran, että haluaisinko minäkin nukkua siellä. Sain hädin tuskin sanotuksi ei.”

Muistan romahtaneeni polvilleni siihen sisäpihalle jäätyäni yksin. Soitin ystävilleni, että tulevat tapaamaan minua läheiselle torille. He olivat onneksi lähistöllä juhlimassa. Jouduin konttaamaan ensiaskeleet, sillä en saanut itseäni ylös. Pääsin kuitenkin kävelemään torille ja muistan, että ystäväni lohduttivat minua. Sitten se mies, joka oli juuri raiskannut minut, ilmestyi samalle torille. Hän sanoi ettei ymmärtänyt tehneensä jotain väärin. Hän vaikutti aidosti järkyttyneeltä ja surulliselta. Hän sanoi olevansa pahoillaan jos minä “ymmärsin väärin”. Olin todella hämmentynyt, enkä tiennyt mitä tekisin. Sitten hän kai lähti. Tässä vaiheessa oli jo aamu, joten minä ja kaksi ystävääni menimme aamubussilla yhdessä kotiin nukkumaan.

Tapahtuneen jälkeen tuntui, kuin osa minusta olisi kuollut. Elin ensin aikamoisessa kieltämisessä. Olin käynyt terapiassa jo ennen tapahtunutta, mutta lopetin sen seinään kun minut raiskattiin. Ennestäänkin jo alhainen itsetuntoni romahti pohjamutiin. Välillä kadun, etten aluksi yrittänyt tehdä enemmän käsitellääkseni asiaa. Minusta tuntui kuitenkin tärkeältä kertoa siitä muille, kun en itse tiennyt mitä tehdä. Halusin, että tuntuisi normaalilta puhua tapahtuneesta. Jälkeenpäin minua on myös nolottanut. Kerran yksi entinen kaverini pyysi kertomaan yksityiskohtaisesti mitä oli tapahtunut. Kerrottuani hän sanoi, että “Ai, sut oikeasti raiskattiin. Luulin vaan että olit kännissä jonkun miehen kanssa ja sä liiottelit”. Myöhemmin menin kotiin itkemään, kun kuulin elävästi kuinka se mies kuiskasi korvaani että olin lutka joka ansaitsi sen. Minua hävetti niin paljon. 

Vuosi sitten näin hänen kuvansa erään lehden kannessa. En aluksi tunnistanut hänen kasvojaan, mutta vatsaani väänsi. Sitten tajusin, kuka oli kyseessä. Siinä hetkessä sain elämäni ainoan paniikkikohtauksen. 

Nykyään tapahtunut ei kuitenkaan vaivaa enää samalla tavalla. Vuosien jälkeen itsetuntoni on jo parantumassa. Pelkäsin, että olisin jotenkin tosi surullinen kirjoittaessani tätä tekstiä, mutta en oikeastaan ole. Olen hyväksynyt, että tämä tapahtui minulle enkä halua enää katsoa taakse.

Minua on järkyttänyt se, kuinka monella naisella on samanlainen tarina kerrottavana.

Hyväksikäyttö ei yleensä tapahdu niin, että iso paha setä hyökkää puskan takaa ja raiskaa pahaa-aavistamattoman naisen. Hyväksikäyttäjä on yleensä joku jo ennestään tuttu, mikä voi tehdä kokemuksesta entistä järkyttävämmän. Toivoisin, että uhrit pystyisivät puhumaan kokemuksistaan, ja että apua olisi helpommin tarjolla. Toivoisin, että hyväksikäytön kokemukseen liittyvästä vihasta ja häpeästä voitaisiin puhua avoimemmin, sillä se oli minulle kaikkein raskainta. Toivoisin, että muistettaisiin, että myös mies voidaan raiskata eikä se ole mikään vitsin aihe. 

Kaisa, 58  

Kukaan ei oikein jaksanut tai ehtinyt pitää minusta huolta kun olin pieni. En ollut koskaan tavannut isääni, ja äitini oli usein kiireinen. Joskus asuin setäni ja hänen vaimonsa luona, joskus jossain muualla. Osa suvustani oli erittäin uskovaisia ja naisten katsottiin usein olevan vain synnyttäjiä. Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan paljon minuun ja muihin kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä.

60-80-luku

Perhetuttumme, olisikohan hän ollut äitini serkku, oli korkeasti kunnioitettu mies ja tärkeä yhteisön jäsen. Hän kuitenkin hyväksikäytti lapsia ja nuoria. Minua hän iski monta kertaa ihan lapsesta nuoreen naiseen asti. Heidän kotinsa ilmapiiri oli pelottava, ja kaikki tiesivät mitä siellä tapahtui. Uskon, ettei hän jättänyt omiakaan lapsiaan rauhaan – ehkä juuri sen takia koko perhe pelkäsi ja kunnioitti häntä niin paljon. Kun perheen äiti ei jaksanut enää synnyttää lisää lapsia, hän järjesti itselleen keskenmenoja. Abortti tai ehkäisy eivät olleet vaihtoehtoja.

Olin noin 13-vuotias kun asuin taas äitini kanssa. Äidilleni oli erittäin tärkeää olla pidetty. Eräänä iltana naapurin miehet pyysivät äitiäni mukaan juhlimaan ja saunomaan heidän kanssaan. Äitini otti minut mukaan, vaikka en olisi halunnut. Ilta kului ja juhliminen yltyi. Illan aikana nämä miehet esimerkiksi pitivät minua sylissä ja kehuivat kuinka kaunis minusta oli tulossa. He koskettelivat koko kehoani ja naureskelivat. Oma äitini oli tämän koko ajan vieressäni. Hän vain naureskeli ja kuherteli miesten kanssa. Äitini ei ollut huolestunut tai peloissaan, vaan ennemminkin ylpeä siitä, että nämä miehet pitivät minua kauniina.

Kun olin 16-vuotias, äitini piti taas illanistujaiset kotonamme. Olin väsynyt, enkä halunnut juhlia näiden tuntemattomien miesten kanssa. Minulla oli koulua seuraavana päivänä ja halusin mennä nukkumaan. Yöllä yksi näistä miehistä tuli minun viereeni nukkumaan. Hän oli arviolta 60-vuotias. Tein jotain minulle epätyypillistä ja suutuin – huusin hänelle niin pitkään, että hän poistui. Tästä käytöksestä äitini suuttui minulle. Hän suuttui minulle sen takia, että olin huutanut ja häätänyt vieraamme ulos.

80-luku

Olin parikymppinen kun lähdin yksin matkustamaan eurooppaan. Tähän aikaan liftaaminen oli tavallista joten niin minäkin tein. Oli ehkä tyhmää liftata yksin vaaleana naisena, mutta en osannut olla huolissani. Itävallassa matkustin paikallisen rekkakuskin kyydissä. Olin nukkumassa rekan takapenkillä kun ajoimme vuoristossa. Jossain vaiheessa rekkakuski pysäytti auton ja tuli luokseni. Hän alkoi koskettelemaan minua ja sanoi jotain siihen suuntaan että ”mitäs me tässä odotellaan”. Hän selvästi oletti, että saisi minulta seksiä. Olin yksin vuoristossa isokokoisen, tuntemattoman miehen kanssa. Suutuin kuskille suunnattomasti – kiroilin ja huusin hänelle suomeksi. Yllätyksekseni mies pelästyi ja pyysi anteeksi väärinkäsitystä. Hän ei enää koskenut minuun ja päästi minut pois seuraavassa kaupungissa. Rakastan kertoa tätä tarinaa, koska onnistuin pelästyttämään tämän miehen vahvalla reaktiollani. On tosin surullista, että tunnen ylpeyttä asiasta jota ei saisi koskaan tapahtua.

Vaikka olen ollut haavoittuvaisissa tilanteissa koko elämäni, olen ylpeä, että olen osannut ja pystynyt vastustamaan sekä reagoimaan. Uskon, että vanhempieni epäonnistuminen minun huolenpidossa ja suojelemisessa on johtanut siihen, että uskallan reagoida. Minun on pitänyt opetella se itse ihan pienestä lapsesta asti, koska kukaan ei ole ollut takaamassa turvallisuuttani.

Henri, 34

Olin 24 ja alkanut hiljattain seurustelemaan vakavasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulla oli ”kehonormista” poikkeavana huono itsetunto ja kehonkuva, enkä ollut sinut itseni kanssa seksuaalisesti. Muutamista lyhytaikaisista suhteista huolimatta en ollut koskaan harrastanut seksiä, enkä edes masturboidessani osannut kuvitella itseäni seksuaalisesti aktiiviseksi ihmiseksi.

Tuore tyttöystäväni oli minua kokeneempi, ja halusi yhdyntää kanssani. Lähes kaikki muu läheisyys välillämme oli tervetullutta, mutta kammosin sukupuolielimeeni koskemista; säikähdin, vetäydyin kuoreeni, hätäännyin ja lamaannuin. En saanut erektiota, tai se ei kestänyt, koska en tuntenut olevani turvassa tai hyväksytty.

Kumppanini tiedotti pian vaativansa yhdyntää, ja sanoi, että terveessä parisuhteessa on terve seksielämä; mikäli en anna hänelle, lähtee hän hakemaan seksiä ”kyliltä.” Menin entistä enemmän kuoreeni, itkin yksin ollessani, tärisin ja voin pahoin. Mietin mikä minussa on vikana, sillä miehen tulisi kyetä ja toimia.

Eräänä iltana makasimme jälleen vierekkäin, suutelimme ja hän kosketteli minua. Sain erektion. Makasin kauhusta lamaantuneena paikallani nieleskellen itkua kun hän siirtyi yhdyntään kanssani. Tilanne ei kestänyt kauaa, olin lukossa kehossani ja menetin pian erektioni. Hän huokaisi raskaasti ja siirtyi paikalleen pettyneenä. Tuona iltana olin ”suorittanut” ensimmäisen yhdyntäni.

Myöhemmin pakotin askel askeleelta itseni oppimaan harrastamaan seksiä. En ymmärtänyt enkä kyennyt vaatimaan normaalin parisuhteen dynamiikkaa, tarvitsemaani tilaa, tai sitä henkistä tukea jota terveessä parisuhteessa annetaan. Minua toruttiin, syyllistettiin ja pakotettiin sen sijaan että minua olisi hyväksytty ja autettu; tunteilleni, peloilleni ja traumoilleni ei annettu tilaa. Opin kuitenkin hiljalleen suoriutumaan, vaikka seksielämämme oli aina vaikeaa.

Seurustelimme vuosia ja menimme myös naimisiin. Joskus sanoin hänelle, että mikäli sukupuoliroolit olisivat suhteemme alussa olleet päinvastaiset, olisi tuota iltaa sanottu raiskaukseksi. Jos mies sanoisi ujolle, heikkoitsetuntoiselle naiselle, että tämän on estoistaan huolimatta pakko antaa seksiä, ja lopulta ottaisi tämän katatonisessa tilassa, ei kukaan pitäisi tätä minään muuna kuin raiskauksena. Kumppanini nauroi ja sanoi, että niinhän se varmaan olisi.

Erosimme lopulta. Suhde oli koko ajan ollut vinoutunut, ja syytin siitä edelleen itseäni. Kärsittyäni vuosia hakeuduin lopulta psykoterapiaan. En ollut pystynyt puhumaan tapahtuneesta edes ystävilleni, sillä niin suuri oli yhteiskunnallinen ja kulttuurinen stigma siitä, millainen miehen ja naisen välinen seksuaalinen dynamiikka on. ”Kaikki tietävät,” että heterosuhteessa miestä ei voi raiskata.

Kun sain viimein kuukausien hoitosuhteen jälkeen sanottua psykoterapeutilleni ääneen, että minut oli raiskattu, itkin hysteerisesti koko lopputunnin.

“Edelleenkin, tätä kirjoittaessani tunnen, että muut artikkeliin haastateltavat on varmasti raiskattu minua pahemmin, ja että kokemukseni ei ansaitse tilaansa.”

Minähän olin kumppanini kanssa, ja etenkin jäin tuohon suhteeseen – jotenkin siis siunasin tapahtuneen. Intersektioistani huolimatta minulla ei miehenä pitäisi olla mitään valittamista.

Kun näen esimerkiksi televisiossa vitsin miehen raiskaamisesta, tulee sisälleni todella kurja tunne. Samaan aikaan pyrkii esiin trauma, ja toisaalta häpeä traumastani, jolle en tunne olevan oikeutusta tai sijaa. Miehellä ei kulttuurissamme ole tilaa tai mahdollisuutta tulla heterosuhteessa raiskatuksi, ja juuri siitä syystä kärsin oman raiskaukseni traumasta erityisen raskaasti.

*Henkilöiden nimet ja tarkat iät on muutettu henkilöllisyyden suojaamiseksi.

Aamuaurinko paistaa kauniisti Säästöpankinrannalla sijaitsevaan toimistoon. Pöydällä on virvokkeita sekä purtavaa, seinällä kuvia muiden valtioiden päämiesten kanssa ja lasivitriinissä kunnianosoituksena annettuja lahjoja. Olemme kuvaajan kanssa paikalla etuajassa, ja meistä kahdesta olen ainoa jota jännittää. Tulen pian tapaamaan pitkäaikaisen esikuvani, jonka työtä olen ihaillut niin kauan kuin olen politiikasta taikka ympäröivästä maailmasta jotain ymmärtänyt. 

Haastattelun alussa Halonen näyttää edellisenä päivänä julkaisemansa twiitin uudesta hallituksesta. Kuva on historiallinen: hallitusryhmien kaikki puheenjohtajat ovat naisia. 

– Tällaista kuvaa ei mistään muusta maasta saisi, Halonen toteaa. 

Miten erilaiselta maailma näyttää nyt verrattuna ensimmäiseen päiväänne tasavallan presidenttinä vuonna 2000? 

– Kuvassa vuodesta 2000 vuoteen 2020 on hyvää ja huonoa. Konflikteista huolimatta se oli kuitenkin suhteellisen optimistinen ajanjakso. 90-luvun loppupuolella tehtiin useita globaaleja sopimuksia, kyllä se oli sillä tavalla positiivista aikaa. 

– Jo 2000-luvulla näkyi hyvin voimakkaasti nämä vastakkainasettelut globalisaatiossa. 

Sitten 11. Syyskuuta 2001 tapahtui nämä WTC-iskut ja alkoi niin sanottu sota terrorismia vastaan. Se loi pelon maailmalle että kaikki hajoaa terrorismiin. 

Halonen pyytää vielä sihteeriään etsimään lisää tietoa siitä, mitä maaliskuussa vuonna 2000 tapahtui.

Tunnetteko kehityksen olevan positiivista, vai onko nykyinen suunta väärä? 

– Positiivista on tietysti tämä globaalin vastuun ymmärtäminen ja negatiivista tämä jatkuva kärjistäminen, polarisaatio. Mutta ei erimielisyydessä ole sinänsä mitään pahaa kunhan sitä ei demonisoida. Ettei tehdä siitä toisesta viholliskuvaa. 

Onko median rooli ollut erilainen vuonna 2000? 

– Itseasiassa se oli jo silloin suuri, vaikka presidentit eivät twiittailleetkaan silloin niin innokkaasti kuin presidentti Trump. 

– Sosiaalinen media on vaikeasti hallittava, mutta kaikissa järjestelmissä on hyvät ja huonot puolet. Dynamiittia voi käyttää rakentamiseen, ilotulituksiin tai toisten tappamiseen. Sosiaalista mediaa voi käyttää hyvien asioiden edistämiseen tai sillä voi piinata toista ihmistä. 

Äärioikeistolaiset liikkeet muovaavat politiikkaa ympäri Eurooppaa ja antisemitismin lisääntyminen koskettaa myös Suomea. Ilmiölle on annettu monta erilaista selitystä, mutta mikä on teidän näkemyksenne asiasta? 

– Äärioikeistolaisiin liikkeisiin ja antisemitismin nousuun liittyy vihollisen personoiminen johonkin ihmisryhmään. Se on dialogin huono puoli jos toisen voittaminen tulee niin tärkeäksi, että se demonisoi eriävän mielipiteen omaavan. Siitä on vaikea päästä eteenpäin. Meilläkin on ollut tätä tämmöistä ajatusta, että ovien ja ikkunoiden sulkeminen tai vääränlaisten ihmisten pois ajaminen johtaisi siihen, että kaikki menisi hyvin. Kun kysytään, että miten tätä voisi välttää, niin minä en tiedä. Jos joku tietäisi niin se olisi melkoinen askel eteenpäin. 

Millaisia haasteita mielestänne medialla on rauhaan ja konfliktiin liittyvässä viestinnässä? 

– Meidän nykyinen haasteemme ennen kaikkea mediassa on nopeus. Kun Portugalissa oli aikoinaan 1700-luvulla suuri maanjäristys niin kesti varmaan 30 vuotta ennen kuin tarinat meillä alkoivat kertoa mitä oli tapahtunut. Vietnamin sodasta lähtien sodat ovat olleet olohuoneissamme ja ne on nähty televisiosta. 

– Median osuus on samaan aikaan olla totuudellinen mutta myös puolueeton. Nämä uutiset herättävät pelkoa sellaisissa ihmisryhmissä, joiden ei tarvitsisi olla ollenkaan niin peloissaan, kuten vanhoissa ihmisissä tai lapsissa. Tämä on uusi haaste. 

– Aikoinaan koulusurmiin liittyen media kyseli jatkuvasti että oletteko te nyt järkyttynyt, ja yritin sanoa että ei se nyt ole tärkeää että olenko minä järkyttynyt vai en. Se on itseasiassa ihan hullu asia, jos valtion päämies on koko ajan järkyttynyt. Vaikka olisi kuinka kauheita asioita tapahtunut, niin ei se ole se turvallisuusviesti, joka pitäisi lähettää. 

Olette työskennelleet tasa-arvon eteen koko uranne. Onko tasa-arvo edellytys rauhalle? 

– Rauha suppeassa mielessä on sodan poissaoloa, mutta meidän nykyisessä käsityksessä rauha on juuri tasa-arvoa, osallistumista, sitä miten tunnet olevasi ihminen. Tilanteiden kärjistyminen aseelliseksi konfliktiksi tai sodaksi on haaste myös rauhanvälityksessä. 

– Tasa-arvo on sosiaalista tasa-arvoa, sukupuolten välistä tasa-arvoa, taloudellista tasa-arvoa. Yksi tärkeä asia mikä on tuotu esiin on ekologinen tasa-arvo – Ihmiset eri maissa syntyvät hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Se on todennäköisesti yksi sellainen konfliktimahdollisuus, jota emme vielä tällä hetkellä ota vakavasti.

– Tämän vuoksi meidän tulisi varautua siihen kahdella tavalla: estää ympäristöön liittyvien konfliktien leviäminen ja paheneminen, ja myöskin oppia tapoja millä auttaa näitä yhteiskuntia. Meidän tulisi myös hyväksyä se, että osa näistä ihmisistä tulee siirtymään paremmille alueille. Tässä on haastetta. 

Uskonto liittyy tavalla tai toisella lähes jokaiseen tämänhetkiseen konfliktiin maailmalla. Toisiko uskonnosta luopuminen rauhan? 

– Uskonnosta luopuminen ei tuo rauhaa, mutta uskontoa voi käyttää rauhaan. Toisaalta uskonnottomat ihmiset voivat yhtä lailla olla rauhan puolesta. En tee jakoa näiden välille. 

– Vaikka se tuntuu monen mielestä vanhanaikaiselta, niin tällainen pyhyyden suojaaminen on tärkeää. Esimerkiksi kulttuurillisia ja uskonnollisesti tärkeitä muistomerkkejä sekä paikkoja pitäisi julistaa suojelualueiksi, ettei niitä tuhottaisi. 

– Toivottavasti viimeisen maailmansodan aikana julistettiin kaupunkeja avoimiksi kaupungeiksi. Kaupunki annettiin ilman taistelua vihollisen haltuun ja vihollinen puolestaan ei saanut tuhota kaupungin muistomerkkejä. Nyt vajaa 100 vuotta myöhemmin maailman suurimman talousmahdin presidentti twiittailee, että tässä on nyt suunniteltu mitä kulttuurimuistomerkkejä pommitettaisiin. Se on ihan uskomatonta. 

Halonen viittaa Donald Trumpin tammikuussa julkaisemiin twiitteihin, joissa Trump varoitti Iranin kulttuurikohteiden pommittamisen mahdollisuudesta. Trump kuitenkin veti uhkauksensa pois kuultuaan sen olevan laitonta – ja sitten naureskeli päälle sodan “laeista”. 

– Sanoisin taas kerran että systeemi voi olla hyvä tai paha. Uskontoa voidaan käyttää viholliskuvan luomiseen tai sitten voidaan nähdä yhteisiä piirteitä jonkin uskonnonhaaran sisällä tai uskontojen keskeisessä ekumeenisessa toiminnassa. 

Puhuessanne toisesta maailmansodasta sanoitte “toivottavasti viimeisen maailmansodan aikana”. Onko kolmannen maailmansodan uhka realistinen? 

– Tällä hetkellä ei ole mitenkään varmaa, jos syntyisi konflikti jollain alueella, että esimerkiksi Eurooppa olisi siinä välttämättä mukana. Se tietysti vaikuttaisi meidän elämäämme, mutta kysymys on juuri siitä, että olisimmeko me siinä osallisena. Jos olisi ajatus siitä, että USA – Iran- linkistä syntyisi jotakin niin kyllä siellä joka tapauksessa olisi suuria alueellisiakin ongelmia. 

– Maailmassa on niin paljon ydinaseita, että koko maailma voitaisiin tuhota moninkertaisesti. Olen itse sitä sukupolvea joka on nähnyt painajaisia ydinsodasta. Että jos te näette painajaisia ekologisesta tuhosta niin me näimme hyvin eläviä unia ydinsodasta, joka olikin lähempänä kuin mitä me sitten loppujen lopuksi tiedettiin sillä hetkellä. 

– Tässä mielessä sanoisin, että hiljainen tuho yhteiskunnalle voi tapahtua ekologisesti. Mutta todennäköisesti se ei tapahdu ihan hiljaisesti, vaan siihen liittyy siitä syntyviä konflikteja. 

Viime vuonna puheenaiheeksi nousi etenkin nuorten kokema ilmastoahdistus. Miten näette ilmastonmuutoksen suhteen rauhan kysymyksiin? 

– Ilmastoahdistus on ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, että homma on pielessä. Vähän niin kuin minä olen joskus sanonut, että kaipaus on merkki siitä että on olemassa myöskin mahdollisuus rakastaa. Se on sellainen heikko koputus tai kaiku. 

– Pitkäkin marssi alkaa yhdellä askeleella. Mitä enemmän olet mukana sitä enemmän näet, että kaikissa tilanteissa voitetaan jotakin — siinä mielessä minä olen tämmöinen synnynnäinen optimisti. Mielestäni nuorille pitää kertoa, että ihmiskunnan historia on täynnä erilaisia kamalia haasteita ja me kyllä selviämme niistä tulevaisuudessakin, mutta parempi kun herätään ajoissa. 

– Mielestäni suurimmat haasteet tässä ilmastonmuutoksen suhteessa rauhankysymyksiin ovat juuri ne jotka liittyvät siihen, että ihmiset joutuisivat liikkumaan pakosta. Uskon, että ratkaisuina ovat haasteiden vähentäminen niillä alueilla, joilta ihmiset joutuisivat muuttamaan. Turvallisemman matkan tekeminen ja parempi vastaanottokyky ovat myös tärkeitä. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Mitkä olisivat teidän kolme peruspilaria rauhan rakentamiseen? 

– Oman yhteiskunnan vahvistaminen, ympäristön vahvistaminen ja kanssakäymisen vahvistaminen. 

Halosen sihteeri tuo presidentin aiemmin pyytämän yhteenvedon maaliskuun 2000 tapahtumista. Sen katseleminen tuo Haloselle selkeästi muistoja pintaan. “Aika hauska, aika hauska. Katsokaas siitä. Eikös mulla ole hyvä sihteeri? Sit mä voin vastata yhteen kysymykseen mikä teillä oli jo mielessä. Kyllä minä tunnen Putinin.” Nauramme yhdessä. “En kyllä ehkä tätä nykyistä”, Halonen lisää. 

Vielä lopuksi: Mitkä olisivat terveisenne nuorelle, joka kokee maapallomme tulevaisuuden synkkänä ja omat vaikutusmahdollisuutensa olemattomina? 

– Mukaan vaan! Pois sieltä kynnykseltä. Kyllä maailma tarvitsee juuri sinua. Yritän aina kiusata ihmisiä sanomalla, ettei me eletä ikuisesti – minäkin olen jo 76-vuotias, mutta teen täyttä työpäivää. Ennen joulua reväytin takareiteni pelatessani koripalloa. Olen puhunut siitä niin avoimesti sen vuoksi, että mielestäni kun yli 70-vuotiaana saa urheiluvamman, niin siitä sietääkin puhua.

Teksti: Frida Mäkelä
Kuvat: Niilo Rantala