Laihdutin ensimmäisen kerran ollessani vain 10-vuotias. Silloin motivaatio touhuun taisi lähteä jonkun koulukaverin ilkeästä kommentista pömpöttävään vatsaani liittyen. Toisaalta tuolloin elettiin 2000-luvun alun heroin chic -estetiikan kulta-aikaa, joten myös median kuvasto tarjoili loputtomiin epärealistisia ulkonäköihanteita ja sairaalloisia laihdutusvinkkejä joista inspiroitua.
10-vuotiaana lähdin juoksulenkille, enkä silloin tiennyt, että siitä alkaisi koko tähänastisen elämäni kestävä kamppailu syömishäiriön kanssa. Pari ensimmäistä vuotta ainoastaan jumppasin huoneessani vanhemmiltani salassa. Tuijotin huoneeni seinällä olevaa Christina Aguileran julistetta: jonain päivänä minunkin vatsani olisi yhtä litteä ja olisin yhtä kaunis ja haluttava. Mutta jumppa ei tuntunut auttavan, olin edelleen koulukuvissa luokan isoin tyttö. Siispä 12-vuotta täytettyäni rohkaistuin ja työnsin ensimmäistä kertaa sormet kurkkuuni.
Seuraavan vuosikymmenen aikana tutuksi tuli kalorien laskemiseen tarkoitetut applikaatiot, juhlien ja ravintolakäyntien aiheuttamat ahdistukset ja maissikakkujen sekä sosekeittojen kaltaiset “turvaruoat”. Huonoimpina aikoina päiväni meni pilalle jos jonkun nauttimani elintarvikkeen kalorimäärä jäi epäselväksi. Herkut piti ansaita ja jos niitä söi liikaa niin ne piti oksentaa. Oli siis myös mietittävä ruokien oksennettavuutta: esimerkiksi jäätelö tuli ylös miellyttävästi ja vaivatta. Pullat ja muut kiinteät herkut taas vaativat hyvän nesteytyksen välissä, jotta kurkusta ei tarvitsisi yskiä kiinteitä taikinapalluroita. Se sattui. Julkisissa vessoissa oksentaminen oli vähän vaikeampaa, mutta opin nopeasti oksentamaan kakomatta.
Laihdutin kymmenettä/sadatta/tuhannetta kertaa lukion viimeisellä luokalla. Ylioppilasjuhlat olivat loistava motivaatio laihduttamiselle, ja olinkin itkeä onnesta Stockmannin pukukopissa kun valkoinen Ted Bakerin mekko sujahti vaivatta ylleni koossa 34. Siis minun, joka olin aina ollut se vähän pullea. Todellisuushan oli, että näytin aliravitulta. Kuivalta. Kuvissa lasittuneet silmäni huusivat apua ja niiden aluset olivat ryppyiset ja tummat. Ennen kaikkea näytin onnettomalta. Mutta silloin ei ollut mitään tärkeämpää kuin numero 34. Pieni oli hyvä. Pieni, soma, siro, hoikka, laiha eli kaunis. Eli hyvä. Eli haluttava.
24-vuotiaana olin sporttikummityttöni kanssa uintitreenien jälkeisellä lounaalla sushibuffetissa. Vapaaehtoistyön tarkoitus oli näyttää lapselle hyvää esimerkkiä, terveitä elämäntapoja, itsensä hyväksymistä. Löytää yhdessä liikunnan ilo. Impulssi oksentaa ei kuitenkaan katso paikkaa tai aikaa, joten aterian jälkeen luikertelin sushibuffetin asiakasvessaan ja raaputtelin kurkkuani pitkillä tekokynsilläni lapsen odottaessa pöydässä. Pöytään palatessani lapsi kysyi että itkenkö, kun silmäni ovat niin vetiset. Olin kai unohtanut, ettei lapsilta jää mitään huomaamatta.
Nykyään ajattelen laihtumiseen, kehoon ja oksenteluun liittyviä asioita huonoina kausina päivittäin, hyvinäkin monta kertaa viikossa. Vaikka bulimia on kontrollissa, oireilee se yhä ajoittain. Ja sitä vastaan taistelu vaatii mielettömästi voimia. Minun Roman Empire onkin pohtia, mitä kaikkea muuta olisin voinut tehdä niinä tunteina, päivinä ja viikkoina, joita olen tähän hulluun itseinhoon käyttänyt – sormet kurkussa ja naama turpeana. Se on niin ällöttävää ja häpeällistä. Mutta juuri siksi siitä pitääkin puhua.
…
Vuosi 2023 Kyyhkysen päätoimittajana lähestyy loppuaan. Viime keväänä eräs henkilö kysyi minulta, että mikä motivaatio minulla on ollut jakaa julkisesti niin henkilökohtaisia asioita. Kysymyshän on aika huono, mutta sen vastausta oli ihan mielenkiintoista pohtia. Jokin narsistinen taipumushan se on, jos kokee itsellään olevan niin tärkeää ja mielenkiintoista asiaa, että se täytyy tuoda esiin julkisesti. Ja kiitos maamme vanhimman ja kauneimman, löytyy tämän taipumuksen toteuttamiseen oiva alusta. Kyyhkynen tarjoaa teologian opiskelijoille mahdollisuuksia, joihin kannattaa ehdottomasti tarttua – halusit sitten juoda sangriaa toimituskokouksissa tai vaikkapa riidellä Janne Katajan kanssa. Tai kirjoittaa juuri niistä asioista joista pitääkin puhua.
Kyyhkysen lorea ei voi kuvailla. Se täytyy tuntea.
Niin, ja mähän olen vasta vähän raottanut tätä sanaisen kirstuni kantta.
Frida Kriikku on teologian ylioppilas, feministi ja ylpeä bimbo. Frida syttyy erikoisista ja aidoista ihmisistä, jotka eivät pelkää tarttua yhteiskunnan epäkohtiin. Vuoden 2023 päätoimittajan mukaan parasta elämässä on avantouinti, irtokarkit ja seksi.
