Olen lähiaikoina ollut erityisen liikuttunut nicaragualaisen vapautuksen teologin Ernesto Cardenalin teoksesta Elämme Rakkaudessa (1986). Vasemmistolainen pappi, kirjailija ja vallankumouksellinen vietti ennen teologian opintojaan viisi vuotta Gethsemanin trappistiluostarissa Yhdysvalloissa, jossa epäonnistunutta vallankumousyritystä paennut mies laittoi mietekokoelman alulle.
Cardenalin maalaamassa maailmassa rakkaus on luomakunnan perusperiaate, ja jopa viha on vain turhautunutta rakkautta. Kirjan kieli on kaunista ja soljuvaa, suorastaan hengästyttävää. Siinä rakkaus on elämä, rakkaus on kaikki. Tuskan ja kärsimyksen todellisuutta Cardenal perustelee sillä, että “Jumala on suunniltaan rakkaudesta, ja sen vuoksi hänen käyttäytymisensä on arvaamatonta” […] kaikkien rakastuneiden tapaan hän toimii järjenvastaisesti.” Mutta jos Jumalakin voi humaltua rakkaudesta, mitä toivoa meillä on?
Ajaudumme usein epätoivoisiin ratkaisuihin janotessamme rakkautta, mutta toisaalta sen puute meidät vasta riivaiseksi saakin: ”Aistit saattavat ahmia nautintoja kyllästymiseen saakka, mutta sielu jää ainaisesti tyhjäksi”. Cardenalin mukaan me siis etsimme rakkautta vääristä paikoista. Rakkautta, eli Jumalaa. “He etsivät Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole, ja kun he eivät löydä häntä, he päätyvät epätoivoon, paheisiin, rikoksiin, mielipuolisuuteen ja itsemurhaan”.
Tässä numerossa epätoivoa käsitellään niin seurakuntavaalien, päihteiden kuin suojeluspyhimysten kautta. Mikä rooli kirkolla on yksilön kokemassa epätoivossa, entä mihin voimme turvautua epätoivon keskellä? Cardenalin mukaan vastaus on selkeä ja löytyy raamatusta: ”Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1 Joh. 4:16.
Frida Kriikku on teologian ylioppilas, feministi ja ylpeä bimbo. Frida syttyy erikoisista ja aidoista ihmisistä, jotka eivät pelkää tarttua yhteiskunnan epäkohtiin. Vuoden 2023 päätoimittajan mukaan parasta elämässä on avantouinti, irtokarkit ja seksi.
