ITE-taiteilijuutta hipovaa outsider-artisti Jandekia käsittelevässä dokumentissa, Jandek on Corwood (2003), on kiinnostava anekdootti liittyen syntiin. Jandekin musiikki kuulostaa siltä, kuin synkkä seinänaapurisi olisi saanut päähänsä soveltaa vapaan jazzin periaatteita pahaenteisen epävireisellä kitaralla lausuen samalla pelkojaan ja näkyjään värisevällä, epävarmalla äänellä. Kaikesta julkisuudesta kieltäytyvä artisti on julkaissut saman teeman ympärillä varioivaa musiikkia usean kymmenen pitkäsoiton verran, luoden itselleen hämmentävän ja tarunhohtoisen kulttimaineen sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka käyttävät aikansa mahdollisimman kummallisen ja toismaailmallisen säveltaiteen parissa. Eräs Jandekin varhaisista kannattajista, pienkustannusalalla toimiva George Parsons, lähestyi artistia postitse tämän uran alkutaipaleella. Yllätyksekseen Parsons sai kirjallisen vastauksen sijaan puhelun Jandekilta, joka levyltä tutulla äänellä kyseli osaisiko tämä neuvoa, miten saisi levyjään kaupaksi. Parsonsin vastattua kieltävästi oli puhelu jatkunut satunnaisiin aiheisiin. Keskustelukumppanit olivat toisilleen vieraita, joten keskustelu kehittyi anonyymiuden avittamana avoimeksi ja rehelliseksi. Parsons mainitsi puhelussa häntä vaivaavasta henkilökohtaisuudesta, johon keskustelukumppani vastasi painavan hiljaisuuden päätteeksi “olet tehnyt syntiä”, minkä Parsons tämän jälkeen itsekin myönsi.
Yhteiskunnassa, joka on kutistanut synnin käsitteen lähinnä meemien aiheeksi, ajatus vieraasta ihmisestä käyttämässä termiä “synti” kommentoidakseen toisen tekemisiä tuntuu absurdilta. Jandekin kaltaisen, äärimmäisen idiosynkraattisen ja erakoituneen taiteilijan ollessa toteava osapuoli, saa tapaus hämmentäviä mittasuhteita. Itse ainakin haluaisin tietää, millainen käsitys synnistä on näin tinkimättömällä taiteilijalla?
Dokumentissa (aiheesta kiinnostuneet voivat löytää sen YouTubesta) esiintyy lähinnä hikisiä musanörttejä. Tämä on jutun kannalta sikäli huvittavaa, että syntisimmät ihmiset ketä tunnen, ovat sellaiset rokkipojat, joiden kuoren alla asuu hikinen musiikkinörtti. Tämä ei toki tarkoita sitä, että kaikki hikiset musanörtit tai edes rokkipojat olisivat yleensä sen erityisemmin syntisiä, kuin kukaan muukaan, mutta omakohtaisen kokemukseni perusteella perustavanlaatuinen syntisyys on tässä(kin) porukassa yleisempää, kuin mitä oltaisiin valmiita myöntämään. Olen viettänyt suuren osan viime vuosista seuraamalla ja pohtimalla ilmiöksi asti noussutta, seksuaalista ja henkistä väkivaltaa ja misogyniaa vaihtoehtoisen populaarimusiikin parissa. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että “vaihtoehtoinen populaarimusiikki” on alakulttuuri, johon olen itse kasvanut ja jonka sisällä synnin aiheuttamaan kollektiiviseen traumaan herääminen on enemmän tai vähemmän meneillään oleva prosessi.
Vietin suuren osan fuksivuodestani keskivaikean masennuksen parissa. Olin kolmannen periodin alussa enemmän tai vähemmän toimintakyvytön ja ajoin itseni kevään mittaan loppuunpalamisen partaalle. Fuksivuottani varjosti lisäksi #punkstoo. Samannimisen instagramtilin takana toimi anonyymi joukko kotimaisen punkskenen entisiä ja nykyisiä tekijähahmoja, jotka #metoo-liikkeen hengessä halusivat kiinnittää huomiota skenen sisällä tapahtuvaan seksuaaliseen ja henkiseen väkivaltaan. Useamman bänditekijän ura päättyi tilillä tehtyjen paljastusten vuoksi. Valtakunnanpunkkariksi tituleeratun lauluntekijän ura päättyi seinään, kun taas erään televisiostakin tutun, monen bändin miehenä tunnetun tekijän suhdesotkuja päiviteltiin maamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimitusta myöten. Valtakunnallinen radiojuontaja sai vähin äänin potkut työstään.
#Punkstoon vaikutuksen myötä instagramiin ilmestyi myös vastaavia tilejä muista alakulttuureista, osoittaen, miten syvälle yhteiskuntaan juurtunut ongelma seksuaalinen väkivalta on. Joissain alakulttuureissa, erityisesti punkissa, on tapana uhota sillä, miten alakulttuuri tarjoaa utopiaa toimimattoman nyky-yhteiskunnan sijaan. Monet meistä hakeutuvat juuri tämän vuoksi näiden alakulttuurien pariin. Monet meistä ovat pettyneet, kyynistyneet ja katkeroituneet.
Tiedän ja tunnen useita vyyhdissä paljastuneita tekijöitä ja heidän uhrejaan. Pääsin omien lähisuhteiden kautta seuraamaan vyyhdin kehitystä aitiopaikalta ja kokemaan kollektiivista syntisyyteen heräämistä ja sen aiheuttamaa epätoivoa. Itselleni yksilötasolla tuttu epätoivo nosti päätään muuten niin huolettomassa tuttavapiirissäni, jossa oli tapana peitellä pahaa oloa ikuisesti jatkuvilla juhlilla. Nyt juhlat loppuivat.
Ero minun ja oman syntisyyden ja epätoivon parissa piehtaroivien rokkipoikien välillä oli kuitenkin selkeä. Siinä, missä heidän sosiaalinen viitekehyksensä teki heidät tietoisiksi syntisyydestään, olin itse tullut omastani tietoiseksi jo vuosia aiemmin. Olin tunnustanut syntisyyteni ja päättänyt tehdä asialle jotain. #Punkstoota ja fuksivuotta edeltävinä vuosina olin pääasiassa keskittynyt tekemään omaa sovitustyötäni. Siinä missä tuntemani rokkipojat piehtaroivat syntisen epätoivossa, olin itse valmis opettelemaan päästämään omasta epätoivostani irti. Jouduin asemaan, jossa sovitustyössäni edistyneenä olin yhtäkkiä se, jolla oli auktoriteettia ja jonka kanssa kannatti jutella. Otin tämän roolin vastaan osana alati jatkuvaa sovitustyötäni. Synnin ajatus kun ei mielestäni kuitenkaan ole tehdä lopullisia, iankaikkisesti voimassa olevia tuomioita. On myös pantava merkille, etteivät kaikki #punkstoon paljastamista rokkipojista loppujen lopuksi tunnustaneet omaa syntisyyttään silloinkaan, kun heitä yritettiin siinä auttaa. Joillekin se paljon puhuttu itseensä meneminen kun tulee kuuloon ainoastaan niinä hetkinä, kun se ei saata itseä huonoon valoon. Maallisen nyky-yhteiskunnan vitsauksia tämäkin ilmiö.
Mutta eikö synnin tunnustamisessa ole kyse muun muassa siitä, että ihminen tietoisesti saattaa itsensä huonoon valoon? Eikö synnin tarkoitus ole nimenomaan olla apuväline itsereflektion ja henkisen kasvun saralla? Pohjimmiltaan synti on sosiaalinen rikkomus, mutta alati muuttuvassa maailmassa käsitys sosiaalisesta rikkomuksestakin muuttuu.
Nykymaallikon käsitys synnistä perustuu yhtäältä populaarikulttuurin, toisaalta myös kiihkoilijoiden maalaamaan kuvaan. Tällainen ajatus synnistä palvelee lähinnä sortorakenteita ja valtahierarkioita. Jos synti käsitetään transgressiona, jota ei voi sovittaa, voidaan sen avulla vetää moraalisia rajoja sen suhteen, miten ihminen saa yksilönä toteuttaa itseään. Tällaisesta synnin käsityksestä ei ole pitkä matka tulehtuneeseen väittelyyn, jonka lähtökohtana ei varsinaisesti ole syntisen epätoivon helpottaminen, vaan joidenkin ihmisten tarve puuttua kanssaihmistensä asioihin ja elintapoihin. Syntisyys kun voi saavuttaa syvän epätoivon mittasuhteet. Riittävän suuren transgression tehnyt ja syntinsä myöntänyt tekijä ei usein tiedä, miten sovitustyöhön ryhdytään. Tämän vuoksi tarvitsemme teologiseen tutkimukseen, terveeseen empatiaan ja ihmisoikeuksiin nojaavaa käsitystä synnistä sellaisen yksinkertaistavan tulkinnan sijaan, jota yhtäältä populaarikulttuuri ja toisaalta maltillisten kristittyjen maineen pilaavat kiihkoilijat meille tarjoilevat. Teologeina meidän on pohdittava syntiä sosiaalisena rikkomuksena, mutta meidän on oltava myös valmiita tunnustamaan oma kykymme syntiin ja tämän tunnustuksen perusteella voitava tehdä moraalisia päätelmiä sosiaalisten transgressioiden eri tasoista. Jos rajaamme synnin vain tiettyihin moraalisiin standardeihin, tulemme samalla rikkoneeksi sekä muita että itseämme vastaan.
Kirjoittaja on 37-vuotias kandiopiskelija ja toipuva rokkipoika, joka uskoo lohtuun, sovitukseen ja popmusiikkiin.
Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.