Helsingin tuomiokirkon katolla komeilee kaksitoista kaunista patsasta. Kuten voimme arvata, nämä veistokset esittävät kahtatoista apostolia, kolme jokaista ilmansuuntaa kohtaan. Harva meistä osaa kuitenkaan nimetä kaikki veistokset. Apostoleilla on eri symboleita, joista heidät tunnistaa: Johanneksella on myrkkymalja, Paavalilla on miekka, Pietarilla on avaimet, mutta yhdellä apostolilla on käsissään hilpari. Kyseessä on apostoli Juudas Taddeus, tuttavallisemmin Suomessa pelkkä Taddeus. Tämä siksi, ettei häntä sekoitettaisi Juudas Iskariotiin. Evankelisluterilaisessa perinteessä apostoli Taddeus on kirvesmiesten suojelupyhimys, ja kirkkotaiteessa hänellä onkin yleensä kirves. Katolisessa maailmassa hänet tunnetaan ”epätoivon ja toivottomien tapausten suojelupyhimyksenä”.
Että saa ”toivottomien tapausten suojelupyhimyksen” tittelin, täytyy olla aika toivoton tapaus itsekin, eikö? No, ei niinkään. Taddeukselle kävi vain huono mäihä, nimittäin ajoittain hänet sekoitettiin Juudas Iskariotiin (Joh. 14:22), eikä häntä haluttu rukoilla, etteivät rukoukset vain kaikuisi väärille korville. Siksi lisänimi Taddeus on nykyisin yleisempi. Totisesti, häneen onkin turvauduttu yleensä viimeisenä apostoleista, eli silloin, kun oma tilanne on todella ollut epätoivoinen. Juudas Taddeuksen seuranta onkin suurta etenkin Meksikon pyhimyskultissa, jossa roomalaiskatoliset pyhimykset ovat keskeisen palvonnan kohteena. Taddeus, epätoivon pyhimyksenä, on saanut muun muassa nuorisorikollisten ja väliinputoajien suojelijan maineen, ja hänen patsaansa on jopa siirretty Mexico Cityn San Hipoliton kirkon pääalttarille, jota pidetään suojelupyhimyksen maallisena kotina. Hänen juhlapäivänsä on 28. lokakuuta, jolloin San Hipoliton kirkon messuihin voi saapua tuhansia osallistujia ympäri kaupunkia1,2.
Suomalaiseen ev. lut. kirkkoon kuuluville tämä saattaa vaikuttaa oudolta, pyhimyskultti kun puuttuu meiltä kokonaan. Ylipäätään kaikenlainen synkretismi ja uskomusten kirjo tuntuu puuttuvan suomalaisesta kristillisyydestä, joka on yksi syy, jolla voidaan selittää kirkosta eroamista. Roomalaiskatolinen kirkko tiedostaa pyhimysten roolin, ja näin ollen on suvaitsevampi pyhimysten palvonnan suhteen, kuin monet protestanttiset kirkot. Taddeuksen kanonisella seurannalla katolinen kirkko toivookin tarjoavan vaihtoehdon esim. Santa Muerten palvontaan, jota kirkko ei hyväksy3. Santa Muerte, nk. “Pyhän Kuoleman äiti”, on samannimisen pyhimyskultin keskeinen palvonnan kohde, jota pidetään epävirallisena roomalaiskatolisena pyhimyksenä. Santa Muerten on katsottu siunaavan ja suojelevan vähäosaisia ja väliinputoajia, kuten Taddeus, mutta myös kuolevia ja kuolleita.
Evankelis-luterilaisesta teologisesta näkökulmasta pyhimyskultti onkin hassu ajatus, sillä protestanttiseen käsitykseen kuuluu ajatus siitä, että Jumala kuulee kaikki rukoukset ja auttaa kaikissa elämäntilanteissa. Tosin tämä näkökulma on myös melko steriili; toki Jumala auttaa epätoivossa, mutta myös esim. stressissä, pelossa, rakkaudessa, opiskelussa ja monessa muussa aihealueessa. Suojelupyhimykselle puhuminen saattaa täten tuntua läheisemmältä, ikään kuin kävisi jossain pienessä liikkeessä supermarketin sijaan. On helpompaa, jos kokee tuntevansa, että suojelupyhimys on erikoistunut juuri niiden omien elämänalueiden tuntemiseen.
Suojelupyhimykset, polyteismi ja New Age-uskomukset tarjoavat samankaltaista palvelua: yksilökohtaista henkistä tukea. Voidaan vetää karkea vertauskuva terapiaan: jos perinteinen monoteistinen protestanttinen jumalanpalvelus on kuin self-help kirja, niin suojelupyhimykset voidaan nähdä eräänlaisina henkilökohtaisina terapeutteina auttamassa hengen asioissa. Tämä on toki todella yksinkertaistettu näkökulma, ja protestanttisena on vaikea samaistua vanhempien kirkkokuntien käsitykseen pyhimysten roolista. Meillä on usein tarve antaa kaikelle selitys, mutta harvoin muistamme elää uskontoa, jota selitämme. Hyötyisikö kenties Suomen evankelis-luterilainen kirkko myönteisemmästä asenteesta pyhimyksiä kohtaan?
Entä pitäisikö meidän välittää Taddeuksesta? Teologeina, mielestäni pitäisi. Myös Taddeus luultavasti tunsi epätoivoa – etenkin Jeesuksen kuoltua – mutta hän sai uskostaan myös toivoa paremmasta. Vaikka Taddeus kärsi marttyyrikuoleman, hän oli tuskin epätoivoinen kuolemansa hetkellä. Tästä voidaan toki vetää kaikenlaisia uskonto-oopiumijohtopäätöksiä, mutta onko niillä väliä, jos usko tuo jollekin toivoa toivottomassa tilanteessa? Olemme kaikki toivottomia tapauksia ainakin joskus, ja niin oli Taddeuskin. Silti hänet valittiin opetuslapseksi. Uskon, että jos on olemassa jokin korkeampi voima, niin se on sama voima, joka ohjasi opetuslapsia kaksituhatta vuotta sitten. Voima, joka antaa lohtua. Ehkä jumala on vain tunne, ja ehkä se tunne on usko, toivo ja rakkaus. Pysytään siis toiveikkaina toivottomienkin aikojen keskellä.
Lähteet:
1 https://elobservadorenlinea.com/2013/10/la-devocion-a-san-judas-tadeo-un-precioso-tesoro/
2 https://ecodiario.eleconomista.es/cultura-eAm-mx/noticias/10166811/10/19/Quien-es-San-Judas-Tadeo-y-por-que-es-tan-venerado-en-Mexico.html
3 https://books.google.fi/books?id=0ceGDwAAQBAJ&pg=PA573&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false
