Sovitustyö lahkonjohtajan kanssa

Throbbing Gristle. Kuva: Throbbing Gristle Industrial Records

Syrjäytyneinä vuosinani rahoitin sekä levykeräilyäni että arkeani viemällä pieniä valikoimia kokoelmastani kantadivariini. Noina vuosina, joita väritti kaapistatulemisten sarja ja punkstoota edeltävät tunnelmat tuntemissani muusikkopiireissä, kannoin systemaattisesti kokoelmastani lähes kaiken liian maskuliiniseksi kokemani musiikin, toisin sanoen kaiken maskuliinis-nihilistisen paasauksen ja mekkaloinnin. Kannustimena toimi myös, jos levyllä esiintyvästä artistista oli paljastunut jotain vähemmän mairittelevaa.

Kaiken eriskummallisen sävel- ja äänitaiteen ystävänä olin säntillisesti kerännyt Throbbing Gristle -yhtyeen pitkäsoitot niiden ilmestyessä näköispainoksina 2010-luvun alkupuoliskolla. Throbbing Gristle venytti 70-luvun lopun punkin vanavedessä käsitystä siitä, millaista äänitaidetta populaarimusiikiksi saatettiin laskea. Yhtye syntyi pahamaineisen, mediassa sivilisaation tuhoajiksi leimatun COUM-transmissions -performanssiryhmän tuhkista. Sen primitiivis-kokeellinen musiikki hyödynsi samanlaista tematiikkaa kuin sitä edeltävä performanssiryhmä: fasismia, perversioita, väkivaltaa ja okkultismia. Sen keikoilla saatettiin taustavisuaaleina nähdä kaikkea pornon ja natsipropagandan väliltä. Yhtye kertoi esittävänsä “teollista” musiikkia eräänlaisena käsitetaiteellisena kommentaarina populaarimusiikille ilmiönä ja tähtikulttuurille yleensä. Yhtyeen oman levy-yhtiön nimi Industrial Records synnytti Throbbing Gristlen ja sen jäsenten myöhemmän musiikillisen toiminnan sekä näiden aikalaistaiteilijoiden myötä oman genrensä. Kyseenalaisen materiaalin sisällyttäminen osaksi jopa kokeellisen musiikin mittapuulla haastavaa ilmaisua oli tarkoituksellinen osa yhtyeen toimintaa.

Genesis P. Orridge. Kuva: Masao Nakagami (CC BY-SA 2.0)

Yhtyeen monista persoonista tunnetuin lienee muun muassa pandrogyyniksi julistautunut Genesis P-Orridge, jonka sukupuolirajoja rikkova olemus on tehnyt hänestä eräänlaisen harvinaisen esimerkin sukupuolen moninaisuudesta populaarikulttuurin marginaalissa. Okkultistisen ja muun transgressiivisen toiminnan parissa viihtyneen taiteilijan elämä on asianmukaisen holtitonta: COUM-Transmission -performanssiryhmän jäsenet elivät äärimmäisen dogmaattisessa kommuunissa, kun taas Throbbing Gristlen jälkeen perustetun Psychic TV -yhtyeen faniklubin toimintaan yhdistyi lahkomaista toimintaa (mm. omien tekstien painattamista ja myymistä). Tämän valossa ei loppujen lopuksi ole myöskään ihme, että taiteilijan perimää värittää monella tapaa sosiaalinen kyseenalaisuus. Throbbing Gristlen ja siitä inspiroituneiden äärimusiikin tekijöiden flirttailu fasistisen ja pornografisen kuvaston kanssa ei sinänsä ollut kyseisten ilmiöiden glorifiointia, mutta osalle yleisöstä kuvaston takana oleva viesti ei aina mennyt perille. Täten äärimmäisen kokeellisen musiikin saralla operoi aktiivinen laita valkoista ylivaltaa ja häpeämätöntä naisvihaa julistavia musiikintekijöitä, jotka eivät perversioidenkaan kohdalla kaihda niitä kaikista äärimmäisimpiä ilmaisumuotoja elämän muista pimeistä puolista puhumattakaan.

Mitä tulee P-Orridgeen itseensä, tämän entinen kumppani, myös COUM-Transmissionsin toimintaan osallistunut taiteilija ja bändikaveri Throbbing Gristlen ajoilta, Cosey Fanni Tutti, on omaelämäkerrassaan syyttänyt tätä pitkäaikaisesta seksuaalisesta ja henkisestä väkivallasta. Omaa kaapista ulos tulemistani muunsukupuolisena seurasi vakava omien arvojen uudelleentarkastelu ja uudelleenmäärittely. Musiikinkuunteluni suhteen olin harrastanut Throbbing Gristlen ohella muutakin kyseenalaista äärimusiikkia, vaikkei se koskaan muodostanut suurta osaa musiikinkuuntelustani. En koskaan, ainakaan tietoisesti, harrastanut sitä naisvihaa ja valkoista ylivaltaa julistavaa osastoa mitä esimerkiksi industrial noisen parista löytyy, mutta huomasin tähän aikaan yleisesti kyllästyneeni kaikkeen maskuliinista vihaa uhkuavaan musiikkiin. Throbbing Gristle ei sinänsä ollut osa tätä aaltoa, sillä minulle Genesis P-Orridgesta oli ehtinyt muodostua ennemmin queeriyden ja sukupuolen moninaisuuden malli. Tätä hän on minulle enemmän kuin ironinen ja hassu lahkonjohtaja jota hän toisaalta myös oli. Natsina P-Orridgea ei tietääkseni pidä kukaan. Omiin silmiini hänen taiteensa flirttailu fasismin kanssa on ollut aivan liian itsetarkoituksellista, että sitä voisi edes ottaa tosissaan. Tämä ei toki ole estänyt sitä, että industrial-musiikin parissa esiintyy edelleen naisvihaa ja valkoisen ylivallan kannatusta. Tämä on toki enemmän kiinni genren ensimmäisten aaltojen pariin eksyneiden medialukutaidosta kuin P-Orridgesta.

Cosey Fanni Tutti. Kuva: Smokeghost (CC BY-NC-SA 2.0 )

Seksuaalinen väkivalta taas… Aktiivista naisvihaa, fasismista puhumattakaan, ei tuttavapiirissäni varsinaisesti esiintynyt, mutta äärimusiikin kautta ne olivat läsnä. Samoin meille oli periytynyt 90-luvun ironis-sarkastinen suhtautuminen enemmän tai vähemmän kaikkeen. Siinä missä kansallissosialismin vastustaminen oli 90-luvulla varttuneille popkulttuurinörteille itsestäänselvää, kasvoimme kaikki tuttavapiirini miesoletetut samassa kyriarkaattisessa, herrainvaltaisessa mieskulttuurissa. Koin miesporukoissa usein, että joku tai useampi kisailee nokkimisjärjestyksestä. Työelämässä ja valitettavasti myös muusikkoporukoissa tällaiselle toiminnalle ehdollistui, minkä kautta siihen osallistumisesta tuli enemmän tai vähemmän itsestäänselvää, silloinkin kun koki perustavanlaatuisesti häviävänsä koko touhussa. Äärimusiikin harrastajien homososiaalisissa kuvioissa tämä sai toisinaan todella vaivaannuttavia piirteitä; sitä paljon puhuttua pukkaripuhetta treenikämpillä tai keikkapaikkojen takahuoneissa. Tilanteita, joissa joku ei päihtyneenä aina mieti loppuun asti sitä, että rajun jutun takana on aimo annos ironiaa. Nokkimisjärjestyksellä ja selkääntaputtelulla on näissä aina roolinsa, kuten päihteilläkin. On mahdotonta kuvailla sukupolvia ylittävää sukupuolitettua traumaa, johon valtaosa meistä on jollain tasolla osallisena. Kaikki ovat vähintään sivullisia. Itse olen oppinut kantapään kautta millä tapaa hegemoninen maskuliinisuus vaikuttaa ihmiseen joka ei ensinkään istu koko muottiin. Nokkimisjärjestyksen alimpana tietää paikkansa.

Jos mitään, niin epämääräinen haahuiluni Helsingin musiikkikuvioiden alamaailmassa on opettanut minut erottamaan ihmishirviön ihmisestä joka tekee virheitä. Ihmisen kapasiteetti virheisiin on loputon, mutta ollakseen aito hirviö vaatii se jotain erityistä. Se vaatii kykenemättömyyttä ja haluttomuutta tunnustaa itselleen ja muille omia heikkouksiaan ja virheitään, silloinkaan kun ne ovat sinua ympäröivälle ihmisille ilmiselviä. Traumatisoivan teon luonteen ymmärtää usein vasta jälkikäteen, erityisesti jos tilanteeseen liittyy päihderiippuvuutta, tuota taiteilijoiden ammattitautia. Oma tekijänsä on kun ei perustavanlaatuisesti sopeudu vallitseviin normeihin, liittyivät ne sitten sukupuoleen, seksuaalisuuteen, luokkaan, etnisyyteen, uskontoon tai alakulttuuriin. Kun omat elinolosuhteet, kiinnostuksen kohteet tai katsomus marginalisoi ja huomaat olevasi marginaalin marginaalissa. Nurkkaan ajettuna.

Katson Genesis P-Orridgen haastattelua vuodelta 2012. Hän esittelee kirjahyllyään joka sisältää filosofiaa, huumeita, utopioita ja toki hänen faniklubinsa, Thee Temple of Psychic Youthin, tekstejä. Hän on enemmän jälkiapokalyptinen kuin apokalyptinen hahmo. Hän pohtii sitä, mitä ihminen tekee sen jälkeen kun nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme romahtaa ja sitä, millaisissa yhteisöissä ihminen tulee jatkamaan elämäänsä tämän romahduksen jälkeen. Pandrogyniasta kysyttäessä hän kertoo loputtomasta rakkaudestaan hänen menehtynyttä elämänkumppaniaan kohtaan, siitä miten heidän rakkautensa sulatti heidän binääriset sukupuolensa toisiinsa. Puhe tuntuu olevan avoimessa ristiriidassa ihmisen kanssa joka on syytösten mukaan kiduttanut toista.

Hän puhuu yhtäältä nihilistisiä, toisaalta utooppisia. En tiedä missä määrin hän eroaa karismaattisista johtajista tai muista taiteilijaneromyytin suojaamista ukoista. En tiedä miten suhtautuisin hänen puheisiin heimohenkisestä yhteisöllisyydestä, sillä olen pettynyt niihin joissa olen vieraillut. Ymmärrän toki hyvin mitä hän ajaa takaa: marginaalin marginaaliinkin ajautuneen on syytä turvata selustansa jos ja kun yhteiskuntajärjestyksemme romahtaa. En halua myöskään ajatella kataklysmin jälkeistä aikaa. Petteri Orpon ja Riikka Purran hallituksessa on riittävästi kataklysmia arkeeni ja kuulun melko prekaariseen yhteisöön, joka ei osaa kannatella itse itseään kun se ei oikein tiedä miten ihmisen viallisuuteen pitäisi suhtautua. Ehkä voin silti tukeutua siihen, että pyrimme sentään käymään jotain kriittistä keskustelua yhteisömme sisällä. Marginaalisoituminen synnyttää tarpeen utopioille ja meidän jokaisen on syytäkin yrittää tavoitella niitä, jotka toimivat itsellemme. Kriittisesti, omat etuoikeutemme ja tekemisemme tiedostaen.

Päätoimittaja | Artikkelit

Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.