“On jatkossa parempi, että olen teihin yhteydessä sitten kun jaksan”
– Näin sanoin äidilleni puhelimessa muutamia viikkoja sitten kun yli vuoden ajan kyteneen konfliktin päätteeksi annoin hänelle anteeksi sen, miten hän on kohdellut lapsiaan. Hänelle se lienee laiha lohtu, sillä vanhempi sisarukseni ei hänelle enää suostu puhumaan. Puolisolleen, isälleni, hän ei tätä pyyntöäni osannut välittää, ei siinä että isäni sitä olisi kunnioittanut senkään jälkeen kun sen hänelle itse esitin.
“Perhe on pahin” on puhkikulutettu klisee, joka on kuitenkin pandemian ja sen jälkeisenä aikana muuttunut alati konkreettisemmaksi. Se kävi minulle selväksi kun asuin pandemian alussa vielä niin vanhassa kerrostalossa, etteivät sen seinät taanneet täydellistä yksityisyyttä. Oli ilmeistä, että pandemian välittömät vaikutukset osuvat lapsiperheisiin ja että edellä mainittu klisee saisi vielä uusia ulottuvuuksia. Alkuun tunsin oloni etuoikeutetuksi, sillä asuin yksin. Minun ei tarvitsisi tulla toimeen tilanteen kanssa, jossa kasvuikäinen ihminen ei pääse purkamaan levottomuuttaan mihinkään muuhun kuin vanhempiinsa.
Kun yhteiskunta alkoi pikkuhiljaa avautumaan, kävi selväksi, että eristäytymisen seuraukset olisivat kauaskantoisempia kuin osasimme odottaa. Toissanumerossa käsittelemäni #punkstoo-liike oli usean ystäväni mielestä suoraa seurausta siitä, että yhteisöjensä traumatisoimat ihmiset eivät halunneet eristyksen jälkeen palata pandemiaa edeltävään normaaliin. Moni meistä sai eristäytymisen aikana pohtia asioita, joita emme ehtineet pohtia silloin, kun moderni kilpailuyhteiskunta puskutti täydellä teholla. Luulen että saamme nähdä vielä paljon pandemian psykologisia seurauksia lähivuosien aikana, sillä monien toivoma “paluu normaaliin” ei ole vielä toteutunut, eikä uskoakseni tulekaan toteutumaan.
Kirjoitan nyt mututuntumalta, mutta uskon että pandemian vaikutukset valmiiksi tulenarkoihin perhe- ja lähisuhteisiin tulevat nostamaan valitun perheen merkitystä entistä useammalle meistä, katsomuksesta ja elämäntilanteesta riippumatta. Teologian opiskelijoiden onkin tämän vuoksi syytä tutkia huolellisesti Raamatussa esitettyjä perhekäsityksiä. Sanotaan että veri on vettä sakeampaa, mutta miten pitkälle tämä on totta kun omat lähisukulaiset kohtelevat kaltoin? Onko veriside riittävän suuri syy elää alituisessa pelossa ja kärsimyksessä? Onko lähisukulaisen mielenrauha ja näennäinen tyytyväisyys sen arvoinen asia, että sen takia kannattaa kieltää itsensä ja joustaa omista arvoista ja periaatteista, hyvinvoinnista puhumattakaan?
Valitun perheen käsitteessä on kyse oikeudesta määritellä itse, ketkä ovat läheisiä. Periaatteessa teemme vastaavanlaisia valintoja myös silloin kun välittömät perhesuhteemme ovat kunnossa. Valitsemme kumppanimme, valitsemme seurakunnan tai muun yhteisön joka luo meille merkitystä ja sisältöä elämään. Parhaissa tapauksissa valitsemme kenen kanssa olemme työsuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla valitun perheen käsite ei ole uusi, sillä valitettavan useassa tapauksessa lähimmäisenrakkaus päättyy kun lähimmäinen alkaakin toteuttamaan itseään. Tässä onkin heti käsillä Raamatun ristiriitojen vertainen dilemma. Onko ehdollinen rakkaus ehtojen arvoista silloinkin, kun kyseessä on veriside?
Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.
