Minun uusi suosikkitilini Instagramissa on nimeltään Disappointing affirmations. Se jakaa geneerisiä maisemakuvia höystettyinä käänteisillä inspiraatiolauseilla. Esimerkiksi “Have a panic attack. You’ve earned it”, tai “It’s ok if you aren’t where you wanted to be by now. We’re not all meant to be happy”, tai “You only live once. Which is honestly way more than enough”. Banaalien tsemppilauseiden murjominen lannistavaan muotoon ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö, mutta toksisen positiivisuuden aikakautena aikuistuneena saan loputtomasti lohtua ja iloa hirtehishuumorista.
Olen myös pahanlaatuinen defeatisti. Alisuoriuduin yksityislukiosta, jolle valmistuvista opiskelijoista koostuva statistiikka tuntui näyttäytyvän tärkeämpänä kuin oppilaan hyvinvointi ja motivaatio. Ammatillista koulutustani en välittänyt suorittaa loppuun, sillä onnistuin ammatillisen todistuksen olemattomuudesta huolimatta työllistymään ja jopa menestymään alalla, joka minua ei varsinaisesti jaksanut kiinnostaa. Miehenä, sukupuoliroolissa joka minulle osoitettiin haarovälissä roikkuvan jatkeen perusteella, epäonnistuin vielä surkeammin kuin missään tähänastisessa koulussa. Luovuin elämässäni useita kertoja musiikillisesta koulutuksesta, sillä vaikka olen lahjakas kyseisen taiteenlajin saralla, lajin akateeminen maailma pitää ovensa visusti kiinni kaltaisiltani kaoottisilta tekijöiltä. Luovutin esitystekniikan suhteen, vaikka minulla olisi siihen valmiuksia ja luovutin taiteiden tutkimuksen suhteen, sillä olen jo elämäni aikana kerryttänyt runsaan tietotaidon musiikista omatoimisesti. Joka kerta kun olen luovuttanut, olen löytänyt uudestaan jotain itselleni tärkeää ja merkityksellistä.
Osaan musisoida, kirjoittaa ja omaan kielitaidon, vaikka minulla ei ole muodollista pätevyyttä mihinkään. Päädyin teologiksi hieman epämääräisten sattumusten seurauksena ja päädyin Kyyhkysen päätoimittajaksi ihan yhtä epämääräisellä tavalla. Ja koska journalismi on aina kiinnostanut minua, otin pestin vastaan, vaikka henkisen vointini perusteella minun olisi pitänyt osata kieltäytyä saman tien. Paras ystäväni ennusti, että koko touhu päättyisi kaaokseen. Jätän tuon arvionnin Fridan ja Valtterin harteille. Entusiasmini ja motivaationi oli kuitenkin vilpitön. Olen sen kaltainen ihminen, joka vaikuttuu sellaisista yksityiskohdista kuten “tiedekuntayhdistyksen lehti on ilmestynyt kauemmin kuin Helsingin Sanomat” tai “siitä harvinainen opiskelijalehti, että se julkaisee lyriikkaa ja runoja”. Kyllähän tällaisessa pitäisi olla jollain tapaa mukana!
Motivaatiostani voin paljastaa sen, etten kaivannut itselleni minkäänlaista asemaa. Sen sijaan toivoin foorumia, jonka kautta ilmaista erinäisiä ajatuksiani. Sellaisen Kyyhkynen on tosiaan tarjonnut ja jatkan mielelläni juttujen tekemistä, mikäli henkilökohtaisilta ongelmiltani mitenkään jaksan ja kykenen. En ole vieläkään täysin varma siitä, mitä oikein teen teologisessa tiedekunnassa. Minun olisi syytä nyt kevään aikana selvittää tämä asia itselleni.
Tavoitteeni Kyyhkysen toimittajana on ollut yhtäältä puhua avoimesti elämän varjopuolista ja mielenterveysongelmista. Toisaalta olen tahtonut osoittaa, ettei maailmankatsomus tai uskonto ole sellainen tekijä, joka nostaisi meistä ketään toista paremmaksi. Uskon perisyntiin siinä mielessä, ettei hurskas ole uskotonta parempi ja että ihmisen viallisuus on yleismaailmallista. Olen myös negatiivisen teologian kannataja ja uskon persoonattomaan jumalaan, jota ei voi kutsua “taivaan isäksi”, sillä sukupuolen projisointi monoteistiseen abrahamilaiseen jumalaan on mielestäni, pronomineista huolimatta, epäillyttävän lähellä epäjumalanpalvontaa. Uskon myös tieteelliseen maailmankatsomukseen, jonka mukaan koostumme kaikki samoista ainesosista, jotka löytyvät kosmoksessa muualtakin kuin maapallolta ja muissakin muodoissa kuin ihmiseliönä. Uskon jakamattomaan tasa-arvoon ja että ihmiskunta on kykeneväinen sellaiseen jos ja kun ihminen luopuu siitä harhakuvitelmasta, että hänellä ja hänen materiaalisella menestyksellään on mitään olennaista merkitystä muulle kuin hänen omalle tarpeelleen kokea itsensä merkitykselliseksi. Näitä ajatuksia olen halunnut Kyyhkysen sivuilla levittää. En ole varma miten olen tässä onnistunut tähän mennessä, mutta olen kiitollinen mahdollisuudesta yrittää. Kiitos luottamuksesta Fridalle, Valtterille, Enjalle ja Viljamille ja anteeksi kaaoksesta.
Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.
