Pappi, joka ei usko

Kuva: Rosa Grene

Pappi, joka ei usko. Sama kuin poliisi pysäyttäisi sinut ylinopeudesta.

Tai kuin lääkäri, joka vilkaisee tulehtuneeseen kurkkuusi:

”Jahas. Angiina. Määrään teille antibiootteja, jos sellaisia nyt sattuu olemaan, tarkoitan, olemassa.”

Tai kuin biologian opettaja osoittaisi karttakepillä valkokangasta, sanoen:

“Tämä on näätä. En tosin usko, että näätiä on olemassa. Mutta tässä se on, näätä.”

Ehkä opettaja salaa epäuskonsa? Kuinka tyhminä nuoria oikein pidetään? Etteikö joukko 14-15-vuotiaita huomaisi opettajan valehtelevan, jopa viikon ajan mukavalla kesäleirillä. Tai joka sunnuntai. 

Ehkä kristinuskon Jumalaa ei voida verrata näätään, onhan näätiä sentään nähty luonnossa vuosisadat (vai tuhannet?), eihän Jumalaa ole nähty. Jumala on siellä jossain korvien tai kirjojen välissä tai pilven hattaralla, tuntuu olevan teologisen keskustelun hyväntahtoinen yleissävy. Eikä siinä mitään, saahan niin akateemisesti keskustella, että Jumala on voimaton, kuollut käsite uskonto-nimisen ilmiön sisällä. Ettei Jumala näe eikä varsinkaan kuule, ei luo eikä pelasta ketään, miten yliopiston tutkima käsite sellaista menisi tekemään. Mitä siitä. 

Ei niin mitään, ellei keskustella Suomen yleisimmän uskonnon opettajista ja opetuksesta, uskonnosta, missä vapaasti yhteisön muodostavat jäsenet kutsuvat ja vihkivät opettajakseen henkilön, joka paitsi tuntee opetuksensa kohteen, myös uskoo sen olemassaoloon, ja ymmärtää erityisen hyvin uskonsa sisällön.  

Miksei imaami opeta synagogassa? Miksei agnostikko moskeijassa? Koska kaikille osapuolille on selvää, mitä näissä eri “uskonto-ilmiöiden viitekehyksissä reflektoidaan”.

Esimerkiksi luterilaisessa kirkossa annetaan tunnustuksellisesta opetusta siitä, että ihminen ei ole nähnyt Isää, Jumalaa kasvoista kasvoihin, mutta Jumalan, Kristuksen, ihminen on nähnyt, kuullut, jopa koskenut, omin käsin naulannut tämän raajoja puupölkkyihin. Näin siis tunnustuksellisessa Uudessa Testamentissa. 

Miksei bodhisattvojen uskosta ja opetuksesta ei ole tällaista keskustelua? Missä ovat leipä-bodhisattvat? Ehkä käsite on vieras, koska bodhisattvat eivät kouluttaudu teologisen tiedekunnan kirkollisella linjalla, eivät nosta papin, eivätkä edes kesäteologin vaatimatonta palkkaa.

Suurin kysymykseni on silti miksi. Miksi ryhtyä papiksi uskomatta. Mielletäänkö pappeus joksikin psykologin ja seremonia-mestarin fuusioksi, iloisesti latelemassa valmiiksi kirjoitettuja (epä)totuuksia eri tilaisuuksissa, että ihmiset voisivat ikään kuin harrastaa uskontoa, ihailla kirkkotaidetta, kuunnella kaunista musiikkia ja kauniita puheita, henkistyä tai herkistyä silloin tällöin. Epäilemättä myös luterilainen kirkko tarjoaa jäsenilleen eri tapoja toteuttaa uskoa, teologi sanoisi, tätä elettyä uskonnollisuutta. Siis uskoa, jonka ydin ei kuitenkaan ole perhekerhot ja lumihiutaleiden askartelu. 

Usko koskee luterilaisuudessa ehdottomia totuuksia elämästä, kuolemasta ja iankaikkisesta.

Näiden totuuksien vaaliminen ei toki poissulje leppoisaa origamien taittelua seurakunnissa. 

Tällainen vastakkainasettelu on itseasiassa täysin turha, jos tietää, mitä kyseisessä uskonnossa opetetaan, mikä on tärkeää, mitkä ovat mahdolliset sakramentit ja miksi juuri ne ovat ensisijaisia. 

“Haluan vain tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ette?”

“Minä uskon Venäjään, sen ortodoksiaan… Minä uskon Kristuksen ruumiiseen.. Minä uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä…Minä uskon..” Shatov änkytti kiihkoissaan.

“Entä Jumalaan? Jumalaan?”

“Minä.. tulen uskomaan Jumalaan.” 

Dostojevski, Riivaajat 1871

Ongelma ei ole siis ei-uskovaisen palkallinen työskentely uskovaisten yhteisössä. Ongelma on siinä, että ei-uskovainen ottaisi vastuulleen koko uskonnollisen yhteisön tunnustuksellisen uskon tunnustuksellisen opetuksen (miksi ihmeessä ottaisi?). Ongelma on siinä, että ihminen, joka ei usko, valehtelee pappisvihkimyksessään suoraan ja tietoisesti, ei vain seurakunnalle, vaan Jumalalle. Eikö tämä polvillaan valehtelu Pyhälle Kolminaisuudelle ole aika dramaattista, aika väärin, jopa ulkopuolisen silmissä? Entä kristitylle, tämän uskonto-käsitteen uskovaiselle, eikö se ole pyhäinhäväistys? Mitä epäselvää tässä pitäisi olla evankelis-luterilaisen kirkon sisällä? Tietenkin kristinuskon oppeja opettava pappi uskoo hyvään, kolmiyhteiseen Jumalaan. Tietenkin opetus on silloin tunnustuksellista, tietenkin Jeesus on silloin tie, totuus ja elämä, eikä mikään abstrakti “projektio ihmisen kärsimyksestä”. Entä jos pappi lakkaa uskomasta? Kokonaan? Jos poliisi lakkaa noudattamasta lakia, hän vaihtaa alaa.

4 § Pappislupaus ja pappeuskirja

Pappisvirkaan vihittävä antaa vihittäessä seuraavan lupauksen: Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon. Pappisvirkaan vihitylle annetaan vihkijän allekirjoittama pappeuskirja todistukseksi siitä, että hänet on kutsuttu ja vihitty pappisvirkaan.

Kirkkojärjestys (2018)

Toimittaja & kuvittaja | Artikkelit