Moni sanoo että Rock’n’Roll tarkoittaa seksiä. Kun tutkii Little Richardin klassikon, Tutti Fruttin, alkuperäistä tekstiä, asiaa on vaikea epäillä. Kyseessä on sentään kiihkeä ja haltioitunut, liki neuroottinen ylistys miesten pakaroille. Tästä pääsemmekin erääseen tärkeään pointtiin: Popmusiikki siinä muodossa, miten me sen tunnemme on, karkeasti sanottuna, homojen hommaa. Asiallisemmin ilmaistuna, koko länsimainen popkulttuuri sellaisena kuin me sen tunnemme, perustuu usein ja melko pitkälle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen luomiin tai popularisoimiin ilmiöihin. Jokin Queer-piireissä syntynyt ilmiö, tapa esiintyä tai tietty soundi, muodostuu suosituksi ja kun heterot alkavat löytää tiensä bileisiin, joku keksii ruveta rahastamaan ilmiöllä. Tämä on toistunut musiikki- ja viihdealalla niin monta kertaa, että on hämmentävää miten vähän mediatutkijat tuntuvat aiheesta puhuvan.
Onkin mielenkiintoista todeta, että yksi olennainen tekijä yhtälössä on kirkko. Esimerkiksi useat 1940- ja 50-lukujen tummaihoiset ja kaapeissaan pysyttelevät homot löysivät turvallisen tilan seurakuntiensa kuoroista, joista he saivat sekä eväitä että vaikutteita myöhemmille urilleen. Näin kirjoittaa Aston Martin popmusiikin ja homoseksuaalisuuden yhteistä historiaa tarkastelevassa teoksessaan Breaking Down the Walls of Heartache: How Music Came Out (2017).
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustus popkulttuurin eturintamalla, ilmiö joka toistuu vielä tänäkin päivänä, herättää erinäisiä jatkokysymyksiä musiikinharrastajille. Myös yhteys kirkkoon ja uskontoon tuntuu pysyvän toistuvasti pelissä mukana. Uskonnollisella aineistolla leikkiminen ei tunnu päättyvän popmusiikin saralla koskaan. Silloinkin kun musiikintekijä alleviivatusti vastustaa järjestäytynyttä uskontoa, on uskonnon vaikutus popmusiikkiin läsnä, halusi sitä tai ei.
Kun kulutamme mediaa ja musiikkia, on syytä pitää mielessä nämä seikat ja välillä pyrkiä lukemaan rivien välistä millä tavoin uskonto, etnisyys ja seksuaalisuus ilmenevät siinä mitä kulutamme. Valpas kuluttaja saattaa saada ymmärrystä ja empatiaa lisääviä kokemuksia ja siitä harvemmin on mitään haittaa kenellekään. Niin Rockia suurkuluttaville homofoobikoille kuin ateismin nimeen vannoville hevareille on samalla vain yksi viesti: ottakaa selvää genrenne historiasta ja mietitään asiaa sitten uudestaan. Kulttuuri kun ei synny tyhjiössä.
Joel Kupiainen on teologian ylioppilas, lauluntekijä, toipuva levykeräilijä ja yleinen alakulttuuri-intoilija. Kun Joel ei notku treenikämpällä, divareissa, kirppiksellä tai goottidiskossa, hän lukee kulttuurikritiikkiä, sarjakuvia, zinejä ja mystiikkaa.
