Heräsin toissaviikolla aivan liian myöhään siihen, että eräällä kursseistani olisi pian esseesuunnitelman palautuksen deadline. Panikoin ja tein suunnitelman yhden viikonlopun aikana parhaani mukaan, vaikkakin aivan liian viimetingassa. Sain esseestä niin sanotusti rakentavaa palautetta. Jossain lauseissa ei ollut mitään järkeä, ja ennen kaikkea on ylimielistä ja typerää venyä näin lähelle deadlinea.
Akateeminen itsetuntoni on kolahdellut täällä huolella. Tiesin, että kurssit olisivat haastavia, mutta yllättäen haastavinta on ollut kohdata omat etuoikeutensa. Piiskasin itseäni siitä, miksen ollut huolellisempi, tarkempi ja järkevämpi. Mulla on etuoikeus opiskella kursseilla, joista paikalliset kurssikaverit maksavat 30 000 puntaa vuodessa. Ne on mulle maksuttomia vain, koska oon sattunut syntymään Suomeen, missä vanhempien taloudellinen tilanne ei ole samalla tavalla este opiskelulle kuin täällä. Mun epävarmuudet liittyykin pääasiassa mun luokkataustaan, koska tiedän, etten voisi opiskella, jos olisin syntynyt jonnekin muualle. Se laittaa miettimään, että millä meriiteillä oon ansainnut päästä tänne. Vai oonko oikeestaan ansainnutkaan?
Luokka on ollut myös esillä suomalaisessa mediassa viimeaikoina. Natalia Kallion Kotileikki on kaikissa lehdissä ja mun somefeedissä viikosta toiseen. On julkaistu arvioita ja kolumneja siitä, miten luokkatausta näkyy kirjallisuudessa ja mitä siitä pitäisi Suomessa ajatella. Syksyn aikana piehtaroidessani omissa epäonnistumisissani luin Kotileikin, Ville Verkkapuron Peten ja muita hiljattain julkaistuja milleniaaliangstisia luokkanousunarratiiveja, joihin on upotettu somerunoutta ja inspiraatio-sitaatteja. Kärsimys on asia, jonka kokemuksesta ei voi tehdä vertailua ihmisten välillä, mutta mulle henkilökohtaisesti on antanut äärimmäisen hyvää perspektiiviä omaan tilanteeseen suomalainen salonkikelpoinen luokkakeskustelu. Oon saanut itseni kiinni siitä, kuinka säälittävältä kuulostaa valittaa siitä, miten raskasta on saada tällaisia etuoikeuksia. Voi mua raukkaa.
Kohtasin täällä erään toisenkin tilaisuuden, jossa olin äärimmäisen epävarma itsestäni ja siitä, oonko lainkaan oikeassa paikassa. Mun opinnot on siinä pisteessä, että olen niin sanotusti gradua vaille valmis ja avoin harjoittelutilaisuuksille. Menin verkostoitumistapahtumaan ajatuksena juoda pari olutta ja udella kiinnostavilta organisaatioilta heidän työstään. Ehkä löytäisin inspiraatiota siihen, mihin voisin hakea ja miten erilaiset organisaatiot toimivat.
Päädyin pöytään, jossa oli mua kiinnostavien tahojen edustajia. Yhtäkkiä tilanne kääntyy päälaelleen, kun nämä ihmiset, joiden työstä oon tullut itse utelemaan, alkaakin kysyä multa kysymyksiä. Millaisia teesejä esitän maisterintutkielmassani? Millainen on mun visio paremmasta maailmasta? Mitä haluaisin harjoittelussani oppia, milloin voisin aloittaa?
En taaskaan ollut varautunut ja tunsin oloni ihan helvetin tyhmäksi. Miksei mulla ole hissipuhetta valmisteltuna tällaisia tilanteita varten. Mulla on kyllä visioita, mutta niitä on vaikea avata syvällisesti ja spontaanisti täysin valmistautumatta.
Tilanne menee vielä oudommaksi. Multa pyydetään käyntikorttia. Käyttääkö ihmiset oikeasti käyntikortteja? Multa kysytään, miten haluaisin että mua kontaktoidaan. En mä tiedä, en ajatellut että joku yhtäkkiä haluaisi. Ainoa ihminen joka mua on hiljattain kontaktoinut on tyttö, jonka kanssa tehtiin teininä toisillemme tatuointeja hankaamalla tulitikulla ihoa niin kauan, että se palaa. Mun käsivarressa on hennot arvet yli kymmenen vuoden takaa. Ei olla puhuttu vuosiin ja se kysyi, lainaisinko sille rahaa. Lähetän parikymppiä, ja se on hyödyllisin asia mitä oon tehnyt moneen kuukauteen, musta tuntuu.
Perspektiivin palautus on se, mitä luokkakeskustelussa kaivataan. Miksi tietynlaiset salonkikelpoiset narratiivit saa juuri nyt niin paljon tilaa? Mäkin otan tässä nyt itselleni sitä. Katsokaa, kun mä oon päässyt niihin pöytiin. Elän mun äidin unelmaa. Ihan vitun ihanaa olla täällä, ihanaa tuntea olo välillä huonoksi, kun on itseä vähän parempien ihmisten seurassa. Ehdottomasti parasta on ollut tavata ihmisiä, joilla on samanlaista seikkailunhalua ja paloa kokea uusia asioita ja ympäristöjä kuin itselläni, olla vähän tyhmä ja oppia virheistä.
Enja Seppänen oli Kyyhkysen päätoimittaja vuonna 2021. Hän on teologian kandidaatti, runoilija, tanssija ja isosisko. Kirjoittajana Enjan sydäntä lähellä ovat systeemiset ongelmat, naisten oikeudet sekä lähdeviitteiden merkitsemisen laiminlyönti.
