SV: Itsemurha
Maailma on täynnä aaveita, niitä goottilaisen kirjallisuuden levottomia sieluja, jotka takertuvat pakonomaisesti entisen elämänsä rippeisiin ja paikkoihin, jonne ne joskus kuuluivat. Ne ”elävät” keskuudessamme. Olevaisen ja olemattoman, tämän- ja tuonpuoleisen rajamailla oleskelevien epäkuolleiden ”olemassaolo” häiritsee maailmaamme ja sen selkeinä pidettyjä kategorioita. Ja me taas vedämme niitä puoleemme; ihmisenä oleminen on kummiteltuna olemista. Ihmismieli itsessään on täynnä erilaisia haamuja, kuten muistoja, haaveita, pakkomielteitä, uskomuksia – asioita, jotka viipyilevät, riivaavat ja toisaalta myös kannattelevat meitä. Niin kadotetut menneisyydet kuin tapahtumatta jääneet tulevaisuudetkin kummittelevat länsimaista kulttuuria. Jumala on kuulemma kuollut, mutta ainakin hänen henkensä viipyilee sekä käytännöissämme että teologioissamme. Olemassaolo on riivattua ja haamuihin on kovin helppo pakkomieltyä, tiedän sen kokemuksesta.
En usko kummituksiin, ja usko ei tässä olekaan tarpeen. Mitä tahansa ne ovatkin, mistä tahansa ne tulevatkin, aaveet ovat todellisia. Ihmiselämä on goottilaista fiktiota. Kauhukirjailija Thomas Ligottin mukaan haamut ovat aina päänsisäisiä; saatat luulla, että ullakollasi kummittelee, mutta mikä todella kummittelee ullakollasi on sinun oma mielesi. Jotkut vain ovat enemmän taipuvaisempia moiseen kuin toiset.
Aaveiden ontologinen omaehtoisuus voidaan kuitenkin todistaa, sikäli kun niiden jättämiä jälkiä löytyy kosketeltavasta todellisuudesta. Viime vuosisadan loppupuolelta nykyisen alkuun englantilainen industrial-duo Coil äänitti okkulttisista virtauksista ammentavaa poptaidemusiikkia, joka huokuu henkimaailmallisuutta. Vokalisti John Balancen kuoleman jälkeen yhtyeen toinen puolisko, Peter Christopherson loitsi kasaan, Balancen jäljelle jääneitä vokaaliäänityksiä käyttäen, Coilin viimeisen albumin, jonka otsikoksi tuli The Ape of Naples (2005). Se on äänilevyn muotoinen kenotafi, jolla laulajan ääni kuuluu kirjaimellisesti haudan takaa. Hartauden ja hysterian välillä ailahtelevan levyn rappioromanttisissa lauluissa kuoleman odotus ja libidinaalinen halu sekoittuvat toisiinsa. Kappale ”The Last Amethyst Deceiver” jatkaa eksplisiittisesti ikivanhaa memento mori -perinnettä. Kuulija voi herätä ihmettelemään, tuliko tuo ääni – joka lakonisesti kehottaa meitä kunnioittamaan haaskalintuja, sillä ne ovat meidän tulevaisuutemme – alkujaankaan elävän olennon kurkusta. Balancen poetiikassa kuolema on aina lähellä, ellei jo läsnä. Hän, yhdessä myöhemmin menehtyneen Christophersonin kanssa, kummittelee yleisöään edelleen – tosin siinä sinällään ei ole mitään ainutlaatuista, sillä eikö jokainen äänilevy ole pohjimmiltaan aavemainen objekti, jota tekijänsä kummittelee, ja joka kummittelee kuulijaansa?
Kun keho kuolee ja katoaa, tarvitsee levoton henki uuden majapaikan – oli se sitten rapistuva kartano, hautakivi taikka japanilaisen kauhuelokuvan videokasetti. Jotkut objektit ovat riivattuja, kuten olemme huomanneet, mutta populaarissa mielikuvituksessa henget useimmiten kiinnittyvät tiloihin. Kuolleet, kuten elävätkin, ovat paikkasidonnaisia. Vainajia lienee helpoin kohdata hautausmailla, jotka monet ihmiset tuntuvat kokevan jotenkin karmivina (ja ehkä aaveista tuntuu samalta, kun ne kulkevat ”meidän” maailmassamme). Kai hautausmaa tuntuu vieraalta silloin, kun sen mieltää olevan varattu niille ”toisille” – vaikka tosiasiassa se vain odottaa meitä, sinua ja minua.
Itse en yleensä kohtaa haamuja hautausmailla, ja joskus vieraillessani ystävän haudalla, tuntuu siltä, kuin minä kummittelisin häntä ennemmin kuin hän minua. Kuolleiden asuttamissa paikoissa tuntemiemme ontologisten kategorioiden rajat voivat hämärtyä, tai kadota kokonaan. Aaveet tekevät kaltaisekseen.
Erään saksalaisen pessimistin, Philipp Mainländerin mukaan maailmankaikkeus sai alkunsa Jumalan itsemurhasta. Alussa Jumala oli ykseys, joka ei kuitenkaan halunnut olla; saavuttaakseen olemattomuuden hän pirstaloi itsensä aikasidonnaisiin fragmentteihin, joissa maailma tuli olevaiseksi. Näin ollen kaikki olevainen, ihmiset mukaanlukien, on luojan tuhoutumisviettiä heijastelevaa fragmentaarista roinaa. Maailma, kuten Mainländer sen näki, on siis Jumalan mätänevä ruumis tai kosminen hautapaikka. Luonnollista teologiaa luutarhoissa. Mainländerin kosmogoniaa seuraillen voitaisiin puhua ”hautausmaateologiasta”, jossa merkkejä Jumalasta löydetään hajoamisesta ja rappeutumisesta, maailmassa aavemaisesti viipyilevistä katoavaisuuden vihjeistä. Sammaleeseen peittyvät kivet, marraskuisessa maassa mätänevät lehdet, ihmiselämän hiipuvuus – tuo kaikki on sen vastahakoisen demiurgin jäämistöä. Hajoamisen ja uusiutumisen hengästyttävä immensiteetti ja näennäinen loputtomuus heijastelee aikaa, johon me temporaalisina olentoina emme kuulu, eli iankaikkisuutta. Ajan syvyyden ja kuoleman totaalisuuden herättämä kosminen vertigo vie kuolevaisen, aikaan sidotun sielun sijoiltaan – tai kohti transsendenttia. Kosminen kauhu ja usko, kuten Antti Nylén pohtii, voisivatkin olla yhtä vaistomaisia ”vastaelämyksiä”, eli yhden kolikon kaksi kääntöpuolta. Siinä missä usko voi joskus ilmetä kosmisina yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteina, yhtä lailla voi kauhun kokemuksen ytimestä löytyä ylimaallinen hurmio. Mielestäni kaikki todellinen kauhufiktio on yliluonnollista, eli potentiaalisesti jumalallista.
Oz Perkinsin elokuvan I Am the Pretty Thing That Lives in the House lopussa päähenkilö Lilyn ruumiiton ääni kertoo meille, että taloa, jossa kuolema on, eivät elävät voi enää ostaa tai myydä; tuollaista paikka voidaan vain lainata sinne jääneiltä aaveilta. Miltein mikä tahansa asuttamamme paikka onkin sellainen, jossa joku on kuollut, joten on luultavaa että jotakuinkin kaikkialla kummittelee. Kummitusten kiinteistöissä elävät – tulevaisuuden haamut – vain odottavat vuoroaan, sillä kuolleet perivät maan. Aaveissa, niiden häilyvyydestä huolimatta, on jotain outoa pysyvyyttä; me taas olemme ainoastaan vuokralaisina täällä, tässä hiljaisessa ja pimeässä talossa. Sillä, kuten Ligotti kirjoittaa, ”olemme meidät itsemme ylittävän, mysteerissä piileskelevän hulluuden aaveita. Ja vaikka etsimme tarkoitusta läpi loputtomien huoneiden, kaikki mitä saatamme löytää on peilissä kuiskaava ääni talossa, joka ei kuulu kenellekään.” Totisesti, meidän maailmamme on hautausmaa, haamuja täynnä – mutta kuka on kummiteltu, kuka kummittelija?
Lähteet:
Lachman, Gary (2008). The Dedalus Book of Literary Suicides: Dead Letters. Cambs: Dedalus.
Ligotti, Thomas (2010). The Conspiracy Against the Human Race: A Contrivance of Horror. New York: Hippocampus Press.
Ligotti, Thomas (1994). Noctuary. New York: Caroll & Graff, inc.
Ligotti, Thomas (2008). Teatro Grottesco. London: Virgin Books Ltd.
Nylén, Antti (2016). Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Turku: Kustannusosakeyhtiö Savukeidas.
Tibet, David (toim.) (2016). The Moons at Your Door. London: Strange Attract