Matka Vijayawadaan kesti kotiovelta perille saakka lähes 24 tuntia. Lähdin Suomen aikaa neljältä aamuyöllä Helsinki-Vantaan lentokentälle, josta lensin Pariisin kautta Bangaloreen. Bangaloressa oli kuuden tunnin välilasku paikallista aikaa kahdestatoista kuuteen, siis keskellä yötä. Olin saanut hyvät unet yhdeksän tunnin lennon aikana ja lisäksi Bangaloresta olisi enää reilun kahden tunnin matka pehmoiseen sänkyyn, joten päätin viettää välilaskun valvoen.
Bangaloren lentokentällä oli ilmainen wifi tarjolla viiden minuutin ajan, ja käytin sen soittaakseni Suomeen. Vieressäni lentokentän kahvilassa istui mies, joka näki kun puheluni katkesi ja tarjoutui jakamaan omaa nettiään minulle, jotta voisin puhua hieman pidempään. Puhelun jälkeen kiitin miestä hänen ystävällisyydestään ja ajauduimme juttelemaan. Mies oli malediivilainen sotilas matkalla Chennaihin 11 kuukautta kestävään armeijan koulutukseen.
Puhuimme siitä, millaista on matkustaa kauas omasta perheestä ja lähimmäisistään. Kerroin, että aion viettää Intiassa neljä kuukautta työharjoittelussa. Hänen oli vaikea ymmärtää, miksi haluaisin vapaaehtoisesti lähteä kauas perheestäni. Miehellä oli kotonaan vaimo ja kolme lasta, eikä koulutuksen aikana saisi käyttää puhelimia. Kerroin, etten ole kovin läheinen perheeni kanssa ja että he ovat lähinnä ylpeitä minusta ja siitä, kuinka rohkea ja ennakkoluuloton olen, kun uskallan lähteä. Isosiskoni on raskaana, ja palaan Suomeen juuri ajoissa tulevan kummilapseni ristiäisiin. Neljä kuukautta kuluisi silmänräpäyksessä.
Kun päätin muuttaa Suomesta ensin Lontooseen ja nyt Vijayawadaan, punnitsin tarkkaan lähtemisen eri puolia. Matkaamisen hyvät puolet painoivat vaa’assa paljon. Niitä olivat elämännälän ja uteliaisuuden tyydyttäminen, omaan itseen syvällisempi tutustuminen, uudet ihmiset, maut, hajut, näkemykset ja kokemukset, tarinoiden kuuleminen ja luominen, sen löytäminen mikä ihmisyydessä on yhteistä ja mikä taas elinpiiriin kiinnittyvää. Puhumattakaan työstä, jota pääsisin tekemään: yhteiskunnallisen muutoksen ajaminen ja siitä oppiminen skaalassa, jota ei Euroopasta löydä. Miinuspuolena taas oli rakkaiden ihmisten jättäminen taakse. Vaikka tiesin ikävän iskevän kovaa, päällimmäinen ajatukseni Suomea kohtaan oli kuitenkin tietynlainen pysyvyys; vaikka lähdenkin, niin aina voin palata takaisin kotiin. Tiedän, että palatessani kotikaupunki tuntuu siltä, ettei mikään ole muuttunut. Mitä tulee perheeseen ja parisuhteeseen, niin nyt on oikea aika lähteä ja kokea.
Oma parisuhteeni meni rikki viime vuonna välimatkan takia. Tiesin etäsuhteen vaikeuden ja tein päätökseni myös sitä ajatellen. Uskoin, että mikäli olisi tarkoitettu, niin kaikki olisi sujunut parhain päin. Ajattelen, että se millaisia elämänvalintoja teen asuinpaikkani suhteen on osa minua ja että kokemukset erilaisissa kulttuureissa tekevät minusta sellaisen ihmisen, jollaiseksi haluan kasvaa; empaattisen toisten todellisuuksia kohtaan, vaikka ne eroaisivatkin omistani. Jos se estää hetkellisesti romanttisen rakkauden saapumisen elämääni, niin olkoon niin. Toivoisin itselleni ja kaikille muillekin sellaista suhdetta tai suhteita, joissa tulee rakastetuksi sellaisena kuin on. Minulle ihmissuhteissa on tärkeää kasvu ja uuden oppiminen, ja ajattelen, että parisuhteen luominen on juurikin yhteen kasvamista. Emme osanneet kumppanini kanssa sitoutua yhdessä sellaiseen parisuhteeseen, jossa etäisyys olisi laittanut tauolle sen yhteisen elämän rakentamisen.
Tulevaisuutta ajatellen haluaisin tarjota parisuhteessa sitoutumista ja uskollisuutta, heittäytyä oman rakastamiskykyni kaikkeudessa. On sydäntä särkevää pidätellä sellaisia puolia itsessään, joiden ajattelee olevan niitä kaikista kauneimpia. Uskon rakkauteen ja siihen, että ihmissuhteiden rakentaminen tulee sisäisestä halusta olla toiselle niin hyvä ja rakastava kuin suinkin pystyy.
Lentokentällä tapaamani mies kertoi elävänsä varsin onnellista elämää pienellä saarellaan vaimonsa, kahdentoista sisarensa ja näiden perheiden kanssa. Armeijan koulutus tulisi olemaan fyysisesti äärimmäisen raskasta, etenkin näin paaston aikaan. Hän kertoi minulle harkitsevansa toisen vaimon ottamista ensimmäisen lisäksi. Ennen naimisiin menoa miehellä oli ollut monia suhteita ulkomaisten naisten kanssa, mutta aloilleen asettuminen oli tullut luonnostaan aikuistumisen myötä. Siitä oli nyt 12 vuotta. Kerroin itsekin haluavani jonain päivänä mennä naimisiin, mutta etten suostuisi jäämään kotiin ja olla menemättä töihin, mikäli mieheni niin vaatisi, mikä on edelleen vallitseva normi täällä. Hän sanoi, että minun tulisi palata takaisin kotiin ja kiirehtiä, jos haluaisin vielä löytää jonkun. Päädyimme juttelemaan läpi yön ja hän myös ennusti, että ensimmäinen lapseni tulisi olemaan poika. Kai se oli jonkinlainen kohteliaisuus.
Intiassa ihmiset tapaavat joko deittisovelluksissa tai vanhempiensa järjestäminä. Suurin osa deittailee naimisiinmenoa ajatellen, ja neitsyys on edelleen merkittävä tekijä kumppanin valinnassa. Yksin asuva nainen on epäilyttävä, minkä takia etenkin pienemmissä kaupungeissa voi olla vaikeaa löytää vuokra-asuntoa ilman vanhempaa tai kumppania. Tapaamistani ihmisistä naimisissa olevat vaikuttavat hehkuvan onnea. Mietin, johtuuko se ympäristön luomasta paineesta vai ihmisen sisäisestä palosta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Oma ajatukseni yksilönvapaudesta kaiken päätöksenteon keskiössä asettuu laajempaan kontekstiin täällä; eivätkö suomalaiset kärsikin suuresti eristäytyneestä luonteestaan? Itsenäisyydellä ja vapaudella itselliseen elämään on myös kääntöpuolensa. Sinkkunaisena yksinasumisessa on sekä suuret, suuret nautintonsa että yksinäisyyden hetkensä.
Samaan aikaan kun ei haluaisi lainkaan antaa periksi omasta autenttisuudesta ja impulsseista, sitä kaipaa toisinaan jaetun verkoston painetta omaksua jokin rooli, kuulua perheeseen. Se, että meillä kaikilla on erilaisia narratiiveja, joiden avulla kerromme toisille ihmisille sielunelämästämme on vain luonnollista, sillä ei kukaan muu voi tuntea minua niinkuin itse voin. Mitä sitten, jos joku loisi niitä tarinoita yhdessä minun kanssani ja jakaisi niiden keksimisen taakan. Tuntisinko eläväni vähän suuremmin, jos sydän syrjällään voisin täällä kaivata jotakuta yhtä ihmistä?
Malediivilainen sotilas näyttää minulle puhelimestaan kuvia saarestaan, kodistaan ja lapsistaan. Tuhansissa väreissä hehkuvia koralliriuttoja ja niiden luona snorklaavia lapsia, palmuja ja jalkapallopeli valkoisella hiekalla. Tätejä, setiä ja serkkuja yhteisellä aterialla syömässä tonnikalaa, jonka on laittanut rakkaudella vaimo. Nainen, jonka elämäntehtävä on jäädä kotiin ja hoitaa lapsia.
Enja Seppänen oli Kyyhkysen päätoimittaja vuonna 2021. Hän on teologian kandidaatti, runoilija, tanssija ja isosisko. Kirjoittajana Enjan sydäntä lähellä ovat systeemiset ongelmat, naisten oikeudet sekä lähdeviitteiden merkitsemisen laiminlyönti.
