Joensuussa vuonna 2007 pidettiin Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon välinen oppikeskustelu, jossa keskusteltiin kahdesta aiheesta: pyhityksestä ja kilvoituksesta, sekä väkivallasta. Kummankin kirkkokunnan edustajat pitivät esitelmänsä molemmista aiheista, ja yksi esitelmän pitäjistä oli luterilainen pastori ja perheneuvoja Mari Kinnunen, joka piti esitelmänsä väkivallasta perheissä ja lähisuhteissa. Siinä pohditaan myös hengellistä väkivaltaa ja kirkkojen mahdollista ratkaisukeinoa asian suhteen. Vaikka esitelmä pidettiinkin viime vuosikymmenellä, sen aihetta on tärkeä pohtia myöhempinäkin vuosina, joten mikseipä siis tämän Kyyhkysen artikkelin parissa.
Esitelmänsä alussa Kinnunen käsittelee väkivallan määritelmää. Hän mainitsee väkivallan olevan laissa säädetty rikokseksi, jossa vastuu on aina tekijällä. Teko saattaa johtaa pahenevaan kierteeseen, ja siihen liittyy häpeän ja salailun tunteita.
Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, jossa on mukana uskonnollisia aineksia. Sen ilmenemismuotoja ovat syyllistäminen, käännyttäminen, syrjiminen, pelottelu ja kontrollointi. Hengellistä väkivaltaa käytetään tavallisesti auktoriteettiasemassa olevan henkilön toimesta, mutta sitä voi ilmetä myös vertaisten keskuudessa. Sitä ilmenee seurakunnan lisäksi myös esimerkiksi perheen keskuudessa, esimerkiksi kasvatuksen negatiivisena ilmenemisenä. On otettava huomioon, ettei uskonnollisuus itsessään aiheuta väkivaltaa, vaan se, millaiseen tarkoitukseen sitä käytetään. Tämän vuoksi uskonnollisten auktoriteettien, opettajien ja kasvattajien on olennaista tietää hengellisen väkivallan mahdollisuuksista. Kinnusen mukaan ongelmana on, että kirkossa aiheesta puhutaan liian vähän, eikä siitä opeteta esimerkiksi saarnoissa tai muissa uskonnollisissa opetustilaisuuksissa.
Hengellisen väkivallan ehkäisemiseksi Kinnunen kehottaa kirkkoja puuttumaan väkivaltatapauksiin. Mikäli asiasta vaietaan, väkivalta pahenee entisestään ja sen sallitaan tapahtua. Asiaa voi parantaa esimerkiksi väkivaltaan liittyvän tietoisuuden lisäämisellä, jotta aihetta osattaisiin käsitellä ja jotta uhreilla olisi matalampi kynnys esimerkiksi puhua diakonin kanssa asiasta. 2000-luvulla Kirkkojen maailmanneuvoston kokous onkin lisännyt asiaan liittyvää tietoisuutta julistamalla kyseisen vuosikymmenen kirkkojen väkivallan vastaiseksi vuosikymmeneksi. Sitä koordinoidaan ekumeenisten keskusteluiden kautta.
Esitelmässään Kinnunen pohtii myös aiheen teologista viitekehystä. Hänen mukaan on oleellista pohtia, mitä kirkot opettavat väkivallasta, ja voisiko Raamatusta löytyä kohtia, jotka tuomitsevat sen. Hän mainitsee muistonsa eteläafrikkalaiselta raamattutunnilta, jossa osattiin puhua väkivallasta suoraan ja siihen puuttumisesta. 2. Samuelin kirjan kohdasta kerrottiin, että vaikka Tamar raiskattiin, niin hän ei vaiennut siitä. Näin saatiin puhuttua suoraan arkaluontoisesta asiasta kehottaen vastustamaan väkivaltaa.
Vedotakseen luterilaiseen yhteisymmärrykseen Kinnunen ottaa esille Lutherin selityksen viidennestä käskystä: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme häntä kaikissa elämän tarpeissa.” Tämä tarkoittaa sitä, että väkivallan tekijä loukkaa Jumalaa aiheuttaessaan kärsimystä uhrilleen. Näin saadaan ortodoksinen osapuoli vakuutettua siitä, että väkivallan vastustaminen on osa luterilaista yhteisymmärrystä.
Kinnunen huomioi, että Raamatussa on vaikeita kohtia, varsinkin Vanhassa testamentissa, jossa puhutaan kurittamisesta ja kostamisesta, myös Jumalan toimesta. On kuitenkin otettava huomioon, että kyseiset toiminnat ovat osa aikansa viitekehystä ja sosiaalisia normeja. Nykyään ajatellaan yksimielisesti, että orjuus ja moniaviollisuus ovat Raamatussa asioita, joita ei tule omaksua suoraan nykypäivänä, joten miksi siis väkivaltaakaan tulisi oikeuttaa? Kuitenkin tilanne paranee Uuteen testamenttiin tullessa, kun Jeesuksen ja Paavalin opetukset liittyvät kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen. Vaikka hierarkkinen viitekehys näkyy sen aikakaudessa, Kinnusen mukaan Raamatusta löytyy perusteita tasa-arvolle. Hänen mukaan evankeliumin tulisi olla relevantti missä tahansa ajassa, eikä jäädä vanhentuneen sosiokulttuurin jalkoihin. On myös olennaista purkaa patriarkaalista viitekehystä, jotta saataisiin ehkäistyä taipumuksia väkivaltaan..
Kinnunen mainitsee myös luterilaisen opetuksen, jonka mukaan ihminen on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Sen mukaan ihminen on taipuvainen pahantekoon, mutta hän pystyy myös hyvään Jeesuksen sovitustyön mahdollistamana. Jotta voisi tavoittaa hyvää, on oleellista tunnistaa itsestään varjopuolet. Tämä pätee myös väkivaltaisen käytöksen hillitsemisen suhteen. Tämä toimii mielestäni hyvä aasinsiltana Joensuun esitelmien toiseen aiheeseen: pyhitykseen ja kilvoitukseen.
Mielestäni Mari Kinnunen osaa vakuuttaa mainiosti väkivallan vastustamisen puolesta. Hänen esitelmästään huokuu asiantuntijuutta, ja aihetta on käsitelty systemaattisella otteella. Hänen mukaan kirkkojen on pohtia, miten ne haluavat opettaa näin vaikeasta aiheesta, ja mitä ne voisivat tehdä väkivallan ehkäisemiseksi.
Matias ”Masa” Kontulainen on viittä vaille maisteri, innostuja ja ihminen. Inspiraatio on Masan mielestä tärkeä voimavara, jonka kautta opitaan maailmasta, ja kirjoitetaan mitä parhaimpia lauluja.
