Tämä on tietoisesti arvosteleva teksti yhdelle tietylle vallankäyttäjälle. Kirjoittaja ei pyri sovinnaiseen keskusteluun tai laadukkaaseen dialogiin vaan vain ja ainoastaan yksipuoliseen, edesvastuuttomaan, suppeakatseiseen ja muutoinkin hyvin minäkeskeiseen vihamieliseen purkautumiseen.
Vallanmuotoja tunnemme useita. On poliittista, hengellistä, auktoriteettipohjaista, seksuaalista sekä ainakin vanhemman valtaa suhteessa lapseensa ja niin edelleen. Mikään näistä edellä mainituista vallan ilmenemismuodosta ei kuitenkaan ole niin äimistyttävä kuin yksi. Se yksi todistaa ihmisen silmittömän julmuuden, kylmäkiskoisen välinpitämättömyyden ja kaikki muutkin ihmistä kuvaavat hirmusanat. Yksi on sokein valtikkaansa heilutteleva diktaattori, jolle ei vedä vertoja ainoakaan maailmassa hallinnut, kieltään lipova paholainen. Ei poliitikko, ei poliisi, eivät pahimmanlaatuiset somessa kuohkaavat mätäpussit tai äärimmäisyyksien edustajat, eivät Kelan-virkailijat, eivät hammaslääkärit, eivät edes lainoppineet. Ilmiö, jossa hämmentävin pahuus henkilöityy, onkin tiivistynyt Helsingin paikallisliikenteen kuljettajiin.
Ei edes kaikkiin heistä, vaan raitiovaunuja ajaviin iloisiin veikkosiin, joiden empatian ja inhimillisyyden ovat syöneet aikataulut ja kylminä kolisevat ja vinkuvat koneet ja heidän avullaan misantropia levittäytyy raiteiden välityksellä ympäri pääkaupunkiamme.
Raitiovaununkuljettajat, nuo itsensä pyhittäneet faaraot istuvat valtaistuimellaan painelemassa nappuloita; punaisia, keltaisia ja vihreitä, tervehtimättä, katse kiskoon painautuneena. Ei sieltä hehku lämpöä. Ainoa tunteenpilkahdus heidän raiteiden raidoittamissa minuuttielämissään koetaan silloin, kun joku onneton raukka, jonka aamuherätys on ollut myöhässä koska lapset ovat sairaina, myös äiti ja koko muu sukukin on sairaina ja koirankin meni syömään jotain violettia ja on nyt sairaana, tämä raukka koettaa ehtiä elämässään täyttämään yhteiskuntavelvoitteensa, johon kuuluvat opintojen suorittaminen puolessa vuodessa ja sitten reippaasti hymyillen kahdeksankymmentävuotta töitä päälle, sairastumatta kertaakaan, yrittää nyt ehtiä myös siihen raitiovaunuun, jotta hyrrä ei lakkaisi pyörimästä ja maailma ei suistuisi väistämättömään tuhoonsa. Silloin ylemmyyden tunne valtaa nuo HSL-kuskit. He päättävät käyttää valtaansa, sulkea ovensa ja niin epätoivoinen ratikkaan kiitävä polo ei ennätä. Hän ehti melkein. Hän oli jo ovella, painamassa nappia. Mutta ovi ei avaudu. Ehei, ovi on ja pysyy tiukasti kiinni, sillä mitä tekee ratikkakuski? Lähtee liikkeelle. Armoa tuntematta, sääliä kokematta, tunnistamatta paikkaansa hyrrän tärkeänä pyörittäjänä.
Ainoana ajatuksena tuolla sinisellä möykyllä on sulkea ovensa ja jättää viimetipassa tulleet ihmiset jököttämään hankeen, ikuiseen ylämäkeen, keskelle kansalaissotaa, keskelle kuivuutta, nälänhätää ja umpimielisyyttä keräämään vihaa noita mustikoita kohtaan, jotka oikeasti ovatkin puolukoita.
He hytisevät vallankahvassa kuplien riemusta, jossa heidän teräväksi tahkottu moraalinsa taputtaa käsiään huutaen: EI TULLUT AJOISSA JA VAIKKA OLISI TULLUTKIN NIIN MINÄ LÄHDIN JO. He nuolaisevat sen viimetipan huuliltaan, joka jo jäätyy kyydistä jääneen silmäkulmaan.
Mitä tehdä heidän kanssaan? Kehotan jokaista tervehtimään kuskeja ystävällisesti ja reippaasti. Sanoa, kiitos kun ajat tätä kitisevää vaunua edes takaisin, vuodesta toiseen, aamuin illoin, kesät talvet. Kiitos kovasti, senkin kiiruhtava höpsö. En aina meinaa ehtiä kyytiisi, kun lukitset ovesi ja lähdet vaikka juoksen, vaikka lähtöösi olisi vielä minuutti ja olemme päätepysäkillä. Kiitos kiukustasi sinä smurffimaan jöröjukka ja mörkö, tule kanssani, mennään piiriin.