Syväluotaavaa pohdintaa nauhurin ääreltä

Keväällä alkoivat yhteiskunnalliset toimenpiteet koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi, ja silloin sai alkunsa myös Rasmus Tillanderin ja Aleksi Enqvistin luotsaama Spotify-podcast Uskonnonfilosofinen podcast. Nimi kertookin tyhjentävästi, mistä on kyse, ja sen parissa voi viettää sitä paremmalla syyllä, että ihmisten ilmoille ei päässyt yhtä usein kuin ennen viime kevättä. Mutta mikä tarkalleen toi innostuksen tälle projektille? Otin asiasta selvää haastattelemalla Rasmusta ja Aleksia.

Esitelkää ensin itsenne. Mikä on teidän akateeminen status, ja missä etenette opinahjoillanne?

A: Olen gradua vaille valmis teologian maisteri, opiskelen myös valtsikassa filosofian maisteriohjelmassa käytännöllistä filosofiaa. Teologisessa opetussuunta on opettajalinja, ja opetettaviin aineisiin kuuluvat uskonto, filosofia ja elämänkatsomustieto. Gradua teen Hilary Putnamin filosofiasta ja pragmaattisesta realismista uskonnonfilosofiassa.

R:  Mä olen teologian tohtorikoulutettava, koulutukseltani teologian ja valtiotieteen maisteri. Tällä hetkellä teen väikkäriä kuvittelukyvyn ja uskonnollisuuden suhteista pragmatistisessa uskonnonfilosofiassa.

Olette kumpikin opiskelleet uskonnonfilosofiaa pääaineinanne. Miten päädyitte tähän valintaan?

R: Tulin teologiseen vahvasti sillä mielikuvalla, että musta tulee seuraava Jaakko Hämeen-Anttila, ja että menen opiskelemaan uskontotiedettä. Sitten menin ensimmäiselle arabian kurssille ja totesin sen olevan liian vaikeata, jonka jälkeen päätin tehdä jotain muuta. Alun alkaen mua on kiinnostaneet isot kysymykset liittyen siihen, että miksi ihmiset uskovat asioihin. Uskonnonfilosofiasta löytyi siihen hyviä vastauksia. Sain inspiraation luettuani John Hickin Uskonnonfilosofiaa. Se oli kaikkein kiinnostavin kirja, mitä piti lukea avoimen opintojen aikana, ja sen johdosta se oli luonnollinen valinta.

“Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla”

A: Kun tulin teologiseen, mulla ei ollut halua olla seuraava mikään. Halusin lähinnä mennä opiskelemaan historiaa, mutta silloin en olisi päässyt Helsinkiin opiskelemaan. Päädyin sitten hakemaan teologiseen opiskelemaan kirkkohistoriaa. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen huomasin, ettei tämäkään ollut aivan oma juttu. Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla. Uskonnonfilosofian opiskeluun vaikutti lyhyesti sanottuna aiheeseen tutustuminen kirjallisuuden ja keskustelujen kautta. Kiinnosti näkökulmat siihen, että miksi ihmiset uskovat ja mihin, kun sanovat uskovansa johonkin. Aluksi kiinnosti, miten tiede ja uskonto suhtautuvat toisiinsa, mutta nykyään kiinnostaa tutkia, onko uskonnollisilla uskomuksilla jokin erityinen rooli inhimillisissä käytännöissä.

Mistä saitte inspiraation uskonnonfilosofiselle podcastille, ja onko teillä ollut esikuvia siihen liittyen?

R: Idea oli olemassa silloin, kun me tehtiin harjoitushenkistä podcastia. Siinä vaiheessa puhuimme, että pitäisikö tehdä uskonnonfilosofista podcastia. Jos puhutaan esikuvista, niin Päivystävät dosentit ovat varmaan olleet meille molemmille esimerkkejä lupsakassa tieteellisyydessään.

A: Olemme halunneet välittää sellaisen vaikutelman, että ollaan siinä skolaarisen ja populaarin keskustelun välissä. Emme ajatelleet podcastin olevan suunnattu toisille uskonnonfilosofian harjoittajille vaan laajemmalle yleisölle. Kuitenkin tuodaan omaa tulkintaa ja näkemyksiä myös uskonnonfilosofian harjoittajina.

Teillä on ollut jaksoja muun muassa Jumalan kuolemasta, jumaltodistuksista ja pahan ongelmasta. Ovatko nämä kysymyksiä, joita halusitte omakohtaisesti käsitellä, vai halusitteko tarjota jotain yleisöä kiinnostavia aiheita?

A: Varmaan sekä että. Jumalan kuolema -trilogia lähti meidän visiosta, että miten uskonnonfilosofiaa pitäisi lähestyä historiallisesti. Pohdimme, että miten me lähestymme uskonnonfilosofisia keskusteluja, ja päätimme tehdä hyvin kunnianhimoisen tulkinnan 1500-luvulta asti.

R: Pohja oli kuitenkin siinä, että haluttiin tehdä omaa tulkintaa uskonnonfilosofian historiasta ja tuoda esiin meistä tärkeitä kohtia.

A:  Aihe toimii hyvänä johdatuksena siinä mielessä, että mitä podcastin kuuntelijan olisi hyvä tietää uskonnonfilosofiaan liittyen ja miksi uskonnonfilosofia on mitä on.

Haluatte siis suunnata podcastinne myös niille, jotka ovat aiheenne suhteen noviiseja tai asiantuntijoita?

R:  Me saatiinkin palautetta eräältä ihmiseltä, jolle filosofia oli aluksi vierasta, ja että ensimmäiset kolme jaksoa olivat hyviä alustuksia aiheeseen. Jos mietitään seuraavia jaksoja, niin Jumalan olemassaolo oli klassikkoaihe, joka piti saada pois alta. Sitten taas pahan ongelmassa pääsimme tykittelemään siitä, mikä meitä kiinnostaa. Yritämme pitää balanssin uskonnonfilosofian kannalta oleellisen asian ja revittelyn väliltä.

A: Se kun miettii, millaiset aiheet ovat suosittuja esimerkiksi YouTubessa,  niin ne ovat peruskysymyksiä Jumalan olemassaolosta, tieteen ja uskon suhteesta, sekä uskonnon rationaalisuudesta. Ehkä sellaiset asiat liittyvät usein kristillisen uskon puolustukseen, mutta meillä ei ole intressiä puolustaa mitään, pikemminkin pyrimme olemaan vahvasti eri mieltä ihan kaikkien kanssa. Ei kuitenkaan itseistarkoituksena.

R: Kyllä meidän piti välillä rakentaa vastakkainasettelua esimerkiksi jumaltodistusten jaksossa. Me ollaan siitä saatu kaikkein eniten positiivista palautetta, että kun me heti lähdettiin väittelemään, niin me oikeasti väiteltiin. Sovimme kuitenkin etukäteen, mitä mieltä me olemme.

A: Eikä silloin ollut hirveästi panoksia väittelyssä.

R: Mutta väittely on selvästi tapana sellainen, joka vetoaa ihmisiin.

Eli akateeminen sävy on siinä mielessä tärkeää, että silloin saa välineitä omiin näkemyksiinsä elämänkatsomuksesta riippumatta jäsentämisen ja uudelleentulkinnan mielessä?

R: Me yritämme pitää balanssin siinä, että tasapuolisesti kritisoidaan kaikkia osapuolia, myös itseämme. Silloin siitä ei tulisi sellainen olo, että jotain näkökantaa suosittaisiin. Kuitenkin on joitain maaleja, joihin tulee iskettyä. Sellaiset ääripäät kuin uusateistit ja fundamentaaliuskovaiset ovat sellaisia, joihin on helppo iskeä. Olemme kuitenkin yrittäneet välttää sellaista halpamaisuuden vuoksi.

A: Pyritään hakemaan sellaisia näkökulmia, jotka esiintyvät relevantissa nykyakateemisessa keskustelussa omista tutkimuksistamme käsin. Ei kuitenkaan lähdetä tekemään ihan sellaista perusmeininkiä, vaikka jumaltodistusjaksossa olimme valmiin kaman varassa.

Kun mietitään tätä muuttuvaa aikaa, niin uskonnollisuus ja katsomuksellisuus ovat muutospaineessa, niin onko tämä motivoiva tilanne ottaa kantaa? Nykyään sekulaari tieteellisyys on suosittua, niin onko tässä jokin vastaääni?

R: Omia lempilauseitani on se, kun Slavoj Zizek puhuu uusateisteista: ”Right, but in a very stupid sense”. Toki tarkoituksena on purkaa arkipäiväistä skientismiä. En kuitenkaan lähtisi ajattelemaan, että sekulaari tiede olisi supersuosiossa, vaikka sekularisaatio sinänsä olisikin. Institutionaalisen usknnon rooli on vähentynyt lännessä, se on ihan selvää. Mutta se, onko itse uskonnollisuus vähentynyt, se on hyvä kysymys. Toisaalta nähdään myös kovenevia äänenpainoja toiselta puolelta.

A: Ehkä tieteellinen maailmankuva on sellainen standardi, että mitä on olla länsimainen ihminen. Samalla Slavoj Zizek on sanonut, ettei siinä ole mitään transgressiivista. Zizek kääntää vapaa-ajatteluargumentin niin, ettei ole vapaata ajattelua sanoa, että tiede sanoo jotenkin. Uskonnollinen ajattelu voi olla transgressiivista ja rajoja rikkovaa sen vuoksi, että se jollain tavalla rikkoo rajoja ja tieteen hegemonista logiikkaa. Tämä näkyy hyvin siinä, jos tarkastellaan, mitä uusateismille on käynyt. 2000-luvulla skientistinen uusateismi kova juttu teknokraattisessa ajan hengessä. 2010-luvun lopulla oikeastaan jonkinlainen kulttuurikristillisyyden lämmittely on noussut yhdeksi vastakulttuuriseksi voimaksi. Moni ajattelija onkin sanonut nykyään olevansa ateisti, mutta pitävänsä tärkeänä, että uskonnollisesta ajattelusta pidetään kiinni. Näkisin, että podcastillamme voisi olla yhteiskunnallista tai poliittista arvoa, kun teemme tätä uskonnollista kieltä tai älyllistä rakennetta tunnetuksi.

R: Tiivistetysti voisi sanoa, että tämä keskustelu, mitä katsomuksellisesta keskustelusta käydään, on huonoa. Tarkoitus on antaa parempia välineitä ja avata, että mitä tieteellinen maailmankuva kullakin tarkoittaa.

Vaikuttaako maailmantuska valitsemienne jaksojen aiheisiin?

A: Mielestäni pahan ongelma aiheena on maailmantuskan ytimessä tietyllä tavalla. Epäsuorasti tuska liittyy siihen, että tämä podcast on tapamme pakoilla kasvavaa tietoisuutta kaikesta ikävästä. Pahan ongelma on ollut mulle tärkeä aihe sikäli, kun sen on kirjallisuudessa esitetty kyseenalaistavan mahdollisuutemme ymmärtää maailmaa älyllisesti ja moraalisesti. Jotkut ovat argumentoineet, että viime kädessä pahuus ei uhkaa ymmärrystämme maailmasta, mutta mä olen sitä mieltä, että se uhkaa. Maailmantuska on siis tässä ainakin läsnä.

R: Kyllä aihe liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiin filosofiassa. Sitä huomaa usein tulleen ajatelluksi ympäristöfilosofisesta näkökulmasta asoita. Saanko kysyä Matias sulta, miksi halusit valita tämän fokukseksi? Olet sä nyt vaan otsikoiden perässä?

M: Meillä on lehden numerossa aiheena pimeys, niin tuli mieleen, että huonosti mennessä sitä suhtautuu Jumalan olemassaoloon kriittisesti. Näen tunnetiloilla olevan jotenkin ontologisia kytköksiä.

“Jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia”

R: Tää kertoo musta kauniisti siitä, että kun me keskustelemme liikaa uskon rationaalisuudesta, vaikka oikeasti kysymys Jumalasta on vashvasti esteettinen, emotionaalinen, eettinen ja toki myös älyllinen. Mä haluaisin puhua myös epäuskosta teemana.

A: Jos puhutaan pimeydestä teemana, niin voi ajatella, minkä takia kokemus Jumalan olemassaolemattomuudesta iskee kaikkein synkimmillään. Tällaisissa kokemuksissa olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka uhkaavat kategorioita, joilla jäsennämme omaa olemistamme. Tietyssä mielessä usko Jumalaan ei ole sitä, että uskot johonkin olioon tuolla noin, vaan se on myös tapa tehdä maailmaa ymmärrettäväksi eettisesti, esteettisesti ja älyllisesti. Pahan ongelma ei ehkä niinkään aseta Jumalan olemassaoloa kyseenalaiseksi, vaan se kyseenalaistaa, että voiko Jumala toimia tällaisena tapana jäsentää maailmaa.

Voivatko näkökulmat Jumalan olemassaolon puolesta tai vastaan vahvistaa tai muuttaa näkökulmia?

R: Älylliset argumentit vaikuttavat lopulta vähän asiaan. Jos mietitään kääntymisteoriaa, niin yleensä taustalla voi olla materiaaliset hyödyt. Esimerkiksi Ottomaanivaltakunnassa sai verohelpotusta muslimina. Tai sitten usko voi selittää paremmin joitain uusia ilmiöitä, ja niillä on vahva emotionaalinen perusta. Tavallaan kysymykset jumaltodistuksista erottavat Jumalan ymmärtämisen käytännöllisellä tasolla.

A: Voi toisaalta sanoa, että jotkin rationaaliset argumentit voivat tehdä maailmankatsmusta eheäksi, vaikka tietysti kaikkiin maailmankatsomuksiin sisältyy tietynlaisia ristiriitaisia jännitteitä, joita ne pystyvät sietämään aika pitkään. Monet tuntuvatkin ripustautuvan jumaltodistusten argumentteihin oman katsomuksensa kautta. Niistä tulee ikään kuin saranoita, joiden varassa katsomuksen eheys on. Jumaltodistusten mahdollisuudet puhtaasti filosofisina argumentteina ovat kuitenkin hyvin rajalliset.

R: Musta on tosi ärsyttävää, että aina todistellaan kristinuskon Jumalaa olemassaolevaksi, joka on määritelty kristillisten doktriinien mukaan. Haluaisin joskus nähdä, että todisteltaisiin muunlaisten jumalten olemassaoloa. Tai sitten pitäisi siirtyä pohtimaan kaikkivoipuuden käsitettä.

Miksi uskonnonfilosofiaa kannattaisi opiskella pääaineena?

R: Uskonnonfilosofia on pieni oppiaine, että se jää syrjään pohtiessa, mitä haluaisi tehdä. Se tuntuu kuitenkin saaneen näkyvyyttä systiksen sisällä. Uskonnonfilosofiaa voi verrata metodin suhteen uskonnonpsykologiaan tai uskontososiologiaan. Filosofialla on distinktiivinen tapa hahmottaa asioita. Se antaa myös vapauden käsitellä myös isoja kysymyksiä, jotka tuntuvat jäävän käytännöllisestä tutkimuksesta syrjään. 

A: Uskonnonfilosofian parissa ei tarvitse nysvätä empirian kanssa, josta toki kaikki kunnia empirian harjoittajille! Uskonnonfilosofian varjopuolia onkin, että sen käsitykset uskonnosta voivat välillä olla epärealistisia, kun ei olla perehdytty tarpeeksi empiriaan.

R: Tiivistetysti voi sanoa, että jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia. Toisaalta se ei aina ole ihan kovin helppoa.

A: Jos verrataan muihin systemaattisen teologian aineisiin, niin uskonnonfilosofia antaa ison vapauden ja erilaisen näkökulman uskonnollisten ilmiöiden filosofiseen tarkasteluun. Uskonnonfilosofiassa on melko vapaat kädet tutkia vaikka ateistista filosofiaa tai tekoälyn etiikkaa, tai mikä ikinä kiinnostaakaan.

R: Se antaa normatiivisuutta ja mahdollisuuden olla jotain mieltä. Se on tavallaan samaan aikaan vapauttavaa ja ahdistavaa. Uskonnonfilosofiaa suositellaan niille, jotka haluavat olla syvällisiä!


Uskonnonfilosofinen podcast kuunneltavissa Spotifystä. Seuraa myös @ufipodi Instagramissa, niin pysyt mukana podcastiin liittyvissä asioissa.

Kuka pelkää pimeää?

Pimeys on sana, joka herättää sen sanoessa monia mielikuvia, jotka liittyvät usein negatiivisiin asioihin. Olen kuitenkin pohtinut taannoin, että onko käsite selitettävissä vain yhdestä perspektiivistä. Pimeys voi liittyä myös rauhallisuuteen ja uneen. Uni on tärkeä asia biologisesti, ja unen tarpeellinen saaminen on merkki monipuolisesta jaksamisesta. Joka paikassa välkkyvät valot taas ovat sellaisia, joita katsellessa voi syntyä levoton olo. 

Pimeys on myös asia, joka vahvistaa kirkkaita objekteja, joten pimeyden hyvät assosiaatiot voivat olla relativistisia. Esimerkiksi syksyn pimeys voi olla monelle ihmiselle sellainen, että se saa heidät viettämään syksyisiä rentoutumishetkiä kuuman juotava, mukavien vaatteiden ja kirjan äärellä. Rippileireillä on ollut päivien päätteeksi iltahartauksia, jolloin huoneesta sammutetaan lamput, ja huonetta valaisee joko yksi tai muutama kynttilä. Tämä saa rippikoulunuorison levollisemmaksi ennen nukkumaanmenoa.

Kuitenkin on ymmärettävä, miksi käsitykset pimeydestä voivat olla negatiivisia, ja miten se on vaikuttanut meidän kulttuuriimme. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12). Tätä viittausta on käytetty monessa retoriikassa eri tavoin. Pimeys voi tarkoittaa pahuutta, mutta se voi liittyä myös siihen, ettei pimeässä näe eteensä ilman valoa. Näitä molempia näkökulmia voidaan käyttää kristillisessä näkökulmassa Jeesuksen seuraamiseen liittyen.    

Luomiskertomuksen alussa oli pelkästään pimeys, ja ensimmäisenä päivänä Jumala loi valon. Tämä tilanne inspiroi myös ihmisiä, jotka ovat metaforistisessa pimeydessä, eikä näe minne mennä. Pimeys ei ole pysyvää, ja sen jälkeen tulee valo. Asioilla on siis tapana järjestyä omalla tavallaan johonkin suuntaan, joko suunniteltuna tai mysteerisellä tavalla. Ja välillä pitää nukkua, jotta jaksaa herätä nousevan aurinko valonsäteisiin.

Toisaalta onko jatkuva pimeys hyvä asia? Jos on koko ajan pimeää, eikä näe minne mennä, niin tilanne on toivotonta ja epävarmaa. Loputon levollisuus voi myös olla lopulta tylsää, koska ihmismieli tarvitsee jatkuvasti virikkeitä ja kiinnostavia asioita. Moni ihmisen kehittämä innovaatio on sellainen, jossa on välkkyviä valoja tai kovia ääniä. Ihminen tarvitsee myös merkityksellisyyden valonpisteitä, koska hän potee jatkuvaa eksistentiaalista tuskaa, ja sellaiselle ajattelulle on entistä enemmän aikaa. Pohdinnat elämän ja kuoleman merkityksestä ovat ominaisuuksia, jonka vuoksi hengellisyys on vahva osa ihmistä.

Aiemmin mainittujen näkökulmien perusteella voisi siis sanoa, että valoa ja pimeyttä ei voi suoraan rinnastaa hyvään ja pahaan, vaikka sellaisia konnotaatioita syntyy alitajunnastamme nopeasti kulttuurimme vaikutuksesta.

 Valon ja pimeyden vuorovaikutteisuus, ei kuitenkaan välttämättä rinnastettavissa hyvään ja pahaan

Kieli määrittää vahvasti tapaamme ymmärtää todellisuutta, mutta valon ja pimeyden kaltaiset fyysiset ilmiöt vaikuttavat tapaamme katsoa maailmaa. Jokaisen ihmisen elämässä on yksilökohtaisella tavalla näitä molempia, joka tekee tästä kaikesta yhtä mysteeriä. Jollain tavalla on vaikea kuvitella elämän olevan jompaakumpaa yksipuolisesti, vaikka universaalina tavoitteena olisi hyvyys päämääränä.

Kyyhkynen 2/20 runot

Pengerkadun ylimmällä tasanteella:

lyhtypylväät kasvavat purjeiksi
lahkeet levittävät varjon
sulaneen lumen lätäkköön
pikkukivet tekevät pitkiä viivoja
pidän helmani paikallaan


kurkistan varovasti:
nappien lävitse napaasi

-Joona Lahti


Jos voisin, pesisin päivän pois kasvoiltasi, muuttaisin kyyneleesi hunajaksi ja pahat päiväsi sekunneiksi. Vaihtaisin huonot muistosi sulavaksi lumeksi, tulisin aina luoksesi.


Mutta sylini ei ole silkkiä, kasvoni kauneutta eikä ihoni samettia. Olet minulle tuoksuna tuulessa, sanoina kaikumassa ja valona pimeydessä.

-Frida Mäkelä


Kun tapasin sinut, aurinko paistoi hieman kirkkaammin, eikä onnellisiksi tultu, vaan onnellisia oltiin.
Kun aurinko tippui taivaalta silmiisi, ne säkenöivät, ne olivat aivan täynnä, ja me hymyiltiin huomiselle.
Kun nauroit, nauroit niin, että poskesi muuttuivat hiustesi värisiksi.
Pian silmiäsi alkoi kirvelemään, ja aurinko valui niistä pois.
Nyt taivas on liian matalalla, ja aurinko virtaa maan alla.
Pilvetkään eivät enää rakoile meille.
Kerroit, että kuolema on merkityksetön ja jos kuolisit, minulla olisi merkitystä sinunkin puolestasi. Kerroit, että jos
kuolisit, minun sydämeni olisi leijonan sydän.

-Frida Mäkelä


Mettisen Touko etsii treffiseuraa

huhuu!
Hakaniemen torin harmaa ja pullea
urbaani herrashenkilö
huhuilee elämänsä kyyhkyläistä
en oo vaativaa sorttia
oon kirjaimellisesti kaikkiruokainen
okei, toi oli kiusallista
mut voisin keksii susta paljon
lintuvertauksii
ne vasta ovatkin söpöjä kaikista vertauksista
ois plussaa, jos tykkäisit laulamisesta
ja etenkin virsistä
105 on mun lemppari
sitä laulelen usein sulaneella sydämellä
siipiesi syleily auttaisi unohtamaan murheet
kun teologit kiusaa mua somessa
ne on musta ihan never heard
ne vaan fanittavat mun serkkua
mutta elämässä on tärkeintä ei oo vertailu,
vaan että kasvattais unelmien siivet selkään
ja lennellä ylös korkeuksiin
ensin haluaisin kuitenkin
lennellä just sun sydämeen ;)

-Matias Kontulainen

Lähimmäisenrakkauden mysteeri aavetalossa

Tässä kirjoituksessa pohditaan lähimmäisenrakkauden ongelmaa Taisto Lennart Yrjänän romaanin ”Kuolema routarajalla” avulla. Yrjänä oli näytelmäkirjoittaja, joka julkaisi ainoaksi jääneen romaaninsa vuonna 2009. Vuosikymmenten ajan hän on kirjoittanut näytelmiä, mutta romaanin hän julkaisi myöhemmällä iällään. Kerron aluksi juonen taustaa, mutten paljasta sitä liikaa sen varalta, jos joku ajattelee lukevansa tämän kirjan.

Simo Jaakola on päättänyt kunnostaa appivanhempiensa Talon ja kirjoittaa siellä näytelmää Juudaksen evankeliumi, jonka hän lupasi seurakunnan kirkkoherralle, ja jossa hän pyrkii selvittämään lähimmäisen rakkauden mysteeriä. Yhtäkkiä näytelmä kirjoittaa itse itseään, ja Talossa alkaa tapahtumaan kummia, kun Simo alkaa näkemään tuntemiaan henkilöitä menneisyydestä.

Hän tietää, etteivät harhakuvat ole aitoja, mutta silti hän lähtee leikkiin mukaan ja käy niiden kanssa vuoropuheluita. Hän uskoo näiden kautta löytävänsä vastauksen kysymykseensä, jota hän näytelmän käsikirjoituksestaan etsii. Simo on entinen alkoholisti, joka näki näkyjä, mutta raitistumisen jälkeen Simo kokee, että Talo on ottanut tehtäväkseen aiheuttaa aistiharhoja. Kuitenkin hänen menneisyytensäkin vaikuttaa hänen alttiuteen harhoille.

Simo ei kuitenkaan ole tilanteesta yksinomaan mielissään. Muistot menneisyyden seksuaalisista kokemuksista heijastuvat elävinä hänen eteensä, ja kirjassakin kuvaillaan näitä yksityiskohtaisesti. Pahin aistihahmo on entinen rakastaja Hilla, koska Simon vaimo Aino on saanut tietää miehensä pettäneen tätä Hillan kanssa. Hilla on myös hahmo, joka esiintyy Talossa useimmin Simolle. Simon perimmäinen dilemma on siinä, että hän rakastaa vaimoaan, muttei tunne himoa tätä kohtaan.

Aino ei ole kuitenkaan neuvoton asian suhteen. Hän ei jätä miestään, muttei myöskään päästä helpolla. Hän piikittelee Simoa, kun hän lähtee kotoa, että mahtaakos hän lähteä Hillan luo lemmiskelemään. Tämän vuoksi Simo on päättänyt pohtia lähimmäisyyden kysymystä näytelmässään. Pariskunta käy tätä keskustelua räväkästi ja piikikkäästi.

Lähimmäisenrakkaudesta tulevat mieleen kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky, jossa toisesta välittäminen on suhteessa itseensä. Asia edellyttää, että rakkaus on vastavuoroista, mutta Simon kohdalla ongelma liittyy siihen, että rakkauden ja himon suhteet eivät toteudu oikein Ainon ja Hillan kohdalla. Aino odottaa, että Simon rakastaminen on yksinkertaista, mutta Simosta tuntuu, ettei hän pysty toteuttamaan tätä odotusta. Asia vaikuttaa Ainon itsetuntoon huonolla tavalla, onhan oma seksuaalinen olemus asia, jonka varassa moni ihminen puntaroi itseään.

Asiasta tekee mielenkiintoisen se asia, että Simo ja Aino ovat vanha pari, ja monesti parien seksuaaliset tarpeet lieventyvät. Simon ja Ainon libidot ovat osittain tämän vuoksi erilaisia, mutta kirjassa käy ilmi, ettei Simo ole tuntenut himoa Ainoa kohtaan hyvin pitkään aikaan. Mutta asia on kaksipiippuinen: odottaako Aino enemmän hekumallisuutta, vai onko kyse pelkästään mustasukkaisuudesta.

Asiaa voidaan pohtia antiikin Kreikassa yleisessä käytössä olleen kuuden rakkauden lajin kautta ja pohtia, millaista rakkautta kirjan juonessa ilmenee. Jos mietitään Simon harhanäkyjä Talossa, niin kyse on selvästi eroksesta, sillä kyseessä ovat Simon eläväksi tulevat fantasiat. Simon kohdalla tällainen rakkaus on kuitenkin yksipuolista ainakin fyysisellä tasolla, mutta hänelle tällainenkin kokemus on eläväistä. Tällaista hekumallisuutta on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että voin kuvitella sen olevan joillekin lukijoille kiusallista.

Voiko lähimmäisenrakkaus olla sitä, että kunnioittaa toisen tarpeita, vaikka se tarkoittaisikin rakkauden jakamista muiden kesken? Minkä verran rakkautta pystyy antamaan ja vastaanottamaan? Jokainen ihminen on tässä suhteessa erilainen siitä huolimatta, että käsky rakastaa toista niin kuin itseä kuulostaa yksinkertaiselta ja määrittää ihmisten välistä käyttäytymistä.

Näin korona-aikana kirjan juoni näyttäytyy elävästi sen vuoksi, koska kaikki kökkivät neljän seinän sisäpuolella joko yksin tai kämppisten kanssa. Tällöin ajatus voi lähteä pyörimään, ja joillain se voi kehkeytyä seksifantasioiden näkemisessä. Muistetaan kuitenkin olla yhteydessä lähimmäisiin, jotta olisimme tietoisia myös oikeiden ihmisten olemassaolosta!

Teksti: Matias Kontulainen

Kärmeissään yhden käärmeekorun takia?

Tämä kirjoitus kertoo siitä, kuinka symboliikalla voi olla monenlaisia ennakkokäsityksiä siitä, mitä se edustaa esimerkiksi jonkin korun tapauksessa. Pohdin omakohtaisesti, miksi ostamani käärmesormus voi herättää ristiriitaisia suhtautumisia eri näkökulmista.

Olen pitkään makustellut ajatusta sormuksista, koska visuaalinen itseilmaisu on lähellä sydäntäni. En pahemmin välitä tatuoinneista, koska ne pysyvät iholla koko ajan, jollei halua maksaa mielettömiä summia niiden poistamiseen. Myönnän toki, että olen harkinnut asiaa. Mutta sormuksen voi laittaa sormeen ja ottaa pois mielen mukaan. Ja kyllähän sormus ajatuksena huvittaa, jos sukunimenä sattuu olemaan Kontulainen.

Päivää ennen TYT:n vuosijuhlia päätin, että koristeellisuuden vuoksi olisi kiva pitää jotain koruja ja korkata sormuselämys. Etsin Sellon kauppakeskuksen kaikista koruliikkeistä sopivaa sormusta oikean sormen koon ja alle sadan euron budjetin perusteella. Viimein löysin etsimäni liikkeestä nimeltä Timanttiset, kun myyjä suositteli minulle Kalevala-sarjan hopeasormusta, joka on sormen ympäri luikerteleva käärme.

Sinä hetkenä muistin, miten käärmeisiin liittyy niin monia mielipiteitä. Osa
ihmisistä inhoaa ja pelkää käärmeitä, kun taas käärmettä on pidetty pahana eläimenä. On toisaalta oltava jokin syy, miksi käärmesormus on Kalevala-korusarjassa. Sen vuoksi pohdin tässä kirjoituksessa, millainen eläin käärme on symboliselta merkitykseltään.

Kristillinen perinne on vaikuttanut luultavasti vahvimmin siihen, miksi käärme on nähty huonossa valossa. Suuri osa teologeista varmasti tietääkin, että yksi negatiivisista mielleyhtymistä on peräisin luomiskertomuksesta. Käärme on se, joka kavaltaa ensimmäiset ihmiset ja romahduttaa paratiisin kulissit. Käärmeestä sanotaan paratiisista karkotuksen lomassa, että se on pureva ihmistä kantapäähän, ja sen pää tullaan tallomaan murskaksi. Käärme on myös yksi vertauskuvista, jota Saatanasta käytetään Ilmestyskirjassa.

”Käärme on se, joka kavaltaa ensimmäiset ihmiset ja romahduttaa paratiisin kulissit. ”

Mutta kuten sanoin jo aiemmin, käärmeisiin voi liittyä myös myönteisiä
käsityksiä. Sormusrasian sisällä on sormuksen ja hoito-ohjeen lisäksi kuvaus, jossa on kerrottu sormuksen symbolista taustaa. Sen esikuvana on Vesilahdelta löydetty harakanvarvaskuvioin koristeltu spiraali 600-luvulta jaa., jonka päissä on käärmeen muoto. Käärmeiden uskottiin olevan kuolemattomia sen vuoksi, kun ne luovat nahkansa uudelleen Käärme ilmensi koruissa menestystä, ja käärmesormuksen sanotaan kuvaavan voimaa ja pelottomuutta.

Tällöin voin kuvitella, että kyseinen sormus on näillä perusteilla merkittävä
monille sen omistajille, koska elämässä tulee tilanteita, jotka kysyvät voimaa ja pelottomuutta. Itselleni nahanluonti ilmiönä tuo metaforistisia oivalluksia, ja asiaa voi miettiä jopa teologisesta perspektiivistä. Jos kerran käärmeiden uskotaan olevan kuolemattomia nahanluomisen taidon takia, niin myös sielun ylösnousemuksessa on jotain tähän viittaavaa. Kuoltuaan ihmisen kuori jää hautaan, mutta sielu jatkaa matkaansa tuonpuoleisuuteen. Voisin tämän puolesta kuvitella, miksi sormus voisi olla myös kristityksi itsensä tunnustavalle merkittävä, vaikka suhtautuminen siihen saattaakin olla ymmärrettävästi ristiriitaista.

Historian aikana negatiivinen suhtautuminen on vaikuttanut käärmeisiin niinkin vihamielisesti, että niitä on tapettu silloinkin, kun ne eivät olleet kenellekään uhaksi. Vanhan uskomuksen mukaan sai seitsemän syntiä anteeksi, kun on tappanut käärmeen. On kuitenkin muistettava, että myös käärmeet ovat osa ekosysteemin monimutkaista arvoitusta, ja
käärmeiden järjestelmällinen kitkeminen voi olla luonnolle haitallista. Sen lisäksi osa käärmeistä, kuten rantakäärme, ei ole vaarallisia. Näiden käytännön esimerkkien nojalla voi pohtia, onko Saatanalla ja käärmeellä sittenkään niin suoraa korrelaatiota. On järkevämpää ajatella, että Saatana ottaisi käärmeen muodon, kuin käärme Saatanan muodon.

Ovathan käärmeetkin osa luomakuntaa, eikä Nooan perhe muistaakseni jättänyt käärmeitä vedenpaisumukseen hukkumaan.

Tässä numerossa on paljon kirjoituksia, joissa käsitellään seksuaalisuutta.
Kyseinen teema jakaa ihmisten mielipiteitä räikeästi, ja sama juttu on myös sormukseni kannalla. Väitän kuitenkin, että lähes kaikkiin olemassa oleviin asioihin liittyy joitakin ennakkoluuloja. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole olla ikään kuin korumainos, jossa vedotaan hankkimaan tuote. Lopulta se on jokaisen vastuulla, mitä koruja, tatuointeja, vaatteita tai mitä ikinä vaan kukin haluaa kantaa mukanaan. Mielestäni sellainen tyyli on kutkuttavaa, jos niiden kuvainnollinen käyttö on perusteltu mielikuvituksellisesti.

teksti: Matias Kontulainen

Hei beibi, tule sellaisena kuin olet!

Don Huonojen kappaleen Tule sellaisena kuin olet kertosäe jatkuu otsikon noston jälkeen: ”tai älä tuu ollenkaan.” Kappaleessa lauletaan siitä, kuinka näissä juhlissa ei ole etikettiä. Kuuntelija voi ajatella, että kyseiset juhlat voi viitata myös elämään. Se mitä on annettu elämää varten, vaikuttaa tapaan kulkea elämän polkua pitkin. Jos ihmisen täytyy rajoittaa persoonallisuuttaan, häneltä jää elämää elämättä. Kuitenkin ihmiskunnan historiassa on ollut ”pukukoodeja”, koska asioiden lajittelu ja nimeäminen auttavat meitä hahmottamaan todellisuutta tavallamme.


Maailmassa on monia asioita, joista jokaisella on erilaisia mielipiteitä, ja joista emme tiedä vielä kaikkea. Suuri osa tämän numeron jutuista käsittelee seksuaalisuutta ja sen ilmiöitä. Nykyään suurempi osa ihmisistä tietää, että jokaisen seksuaali-identiteetti on erilaista, ja se on vuosien mittaan kehittyvää.


Luultavasti aihe herättää vahvoja tunteita siksi, koska se koskee ihmisiä erittäin henkilökohtaisesti. Erilaisuus voi olla syy siihen, miksi esimerkiksi seksistä puhuminen voi tuntua kuuntelijasta kiusalliselta.


Aihealueesta on myös opetettu eri tavoin eri yhteisöissä, jonka vuoksi on mietitty, mikä on normaalia seksuaalisuutta. Vaikka kyse on henkilökohtaisesta asiasta, sitä on kautta aikojen pidetty osana instituutioiden hallinta-aluetta. Tästä tulee mieleen ajatus yhdynnästä tulevien veronmaksajien ja yhteiskunnan jäsenten synnyttämisenä. Toisaalta mieleen muistuu myös Orwellin vuonna 1984, jossa seksuaalisuutta on rajoitettu, jotta kansalaiset saataisiin kuuliaisuudessa valtiovallalle.


Toki aiheesta on myös teologista viitekehystä. Raamatusta löytyy kohtia, joiden perusteella on suhtauduttu kielteisesti esimerkiksi homoseksuaalisuuteen tai itsetyydytykseen. Luostareissa on eletty askeesissa ja selibaatissa itsekurin hallinnan ja himojen poissa pitämisen vuoksi.


Nykyäänkin seksuaalisuudesta puhuminen voi olla kiusallista uskonnollisissa yhteisöissä, koska siellä korostuu ihmisten mielipiteet asiaan. Väittäisin myös, että Kyyhkysen julkaisuhistoriassa aiheesta on puhuttu eri sävyyn, kun asiaa tarkastellaan vuosikymmenien tasolla.


Toisaalta on myös puhuttu siitä, kuinka rakkaus on kuolemaakin väkevämpää, ja kuinka Jumala on itse rakkaus. On totta, että tällaisessa tapauksessa voidaan puhua rakkaudesta sen useammasta ilmentymästä, mutta eikö itsensä ja toisten rakastaminen ole sellaista rakkautta, joka jäljittelee Jumalan rakkautta?


Miksi sitten seksuaalisuutta pidetään monella tasolla synnillisenä? Mielestäni siinä on oltava myös konkreettisia syitä sen sijaan, että se olisi ihan piruuttaan leimattu paheelliseksi. Tällöin on tarkasteltava
ilmentymiä, jotka täyttävät rikoksen kriteerejä. Jos mietitään ahdistelua, raiskausta, hyväksikäyttöä, pedofiliaa tai eläimiin sekaantumista, niin kyse on tilanteesta, jossa tekijä toteuttaa halujaan toisista piittaamatta.


Tässä korostuvat itsekkyys ja impulsiivisuus. Ja aika moni asia, joka mielletään synniksi, liittyy nimenomaan itsekkyyteen. Tämän vuoksi seksuaalisuudesta puhuttaessa on korostettava toisen tilan tunnustamista, ja esimerkiksi seksin kohdalla yhteinen suostumus on avainkäsite.


Tässä numerossa on myös kirjoituksia, joissa tarkastellaan ihmistä tai ilmiötä yhteiskunnan silmin. Tällaisia asioita ovat sellaiset, joihin liittyy paljon ennakkokäsityksiä. Tällaisella asenteella on helppo ottaa
kontaktia asiaan jota ei tunne, mutta tällä toiminnalla nähdään asioita vain pinnallisesti. On helppoa suhtautua ihmisryhmään tuomitsevasti, jos ei ole jotain, minkä osalta voisi samaistua tähän ryhmään. Lopulta seksuaalisuuskin on osa identiteettiä.

Tämän numeron yhtenä tarkoituksena on antaa ääntä ilmiöille, joita emme vielä tunne kovin hyvin,
ja joista ollaan oltu hiljaa eri yhteyksissä. Tärkeintä elämässä on, että hyväksyy itsensä ja tulee ihmisenä
hyväksytyksi. Tällaiset toiveet ovat sellaisia, jotka tekevät meistä inhimillisiä olentoja.

Teksti: Matias Kontulainen

Matias Kontulainen on teologian kandidaatti, jonka elämään tuovat sisältönä hyvät ihmiset, musiikki, runoilu, lukeminen, uudet asiat ja seikkailut, sekä ajanvietto luonnossa. Hän on myös hihhulihippi, jolle
ihmisten kohtaaminen, oikeudenmukaisuus ja ilmiöihin tutustuminen ovat osa teologi-identiteettiä. Matias on tunnettu myös kuivasta huumoristaan, kysykää keneltä tahansa.

Novelli eräästä sunnuntaimessusta

Sunnuntaiaamulla kirkko oli mukavan viileä sisältä. Se oli Korhoselle parempi juttu, sillä heinäkuu oli poikkeuksellisen helteinen, eikä se ollut kovin mukava sää potea krapulaa. Hän saapui tapansa mukaan päivän virren aikana, koska hän on tottunut siihen, ettei elämässä ole kiire mihinkään työttömyyden takia. Korhonen meni kirkkoon mielellään, koska siellä hänen ei tarvinnut tuskailla kämpässään rästiintyviä laskuja, joiden maksamiseen hänellä ei aina ollut tarpeeksi rahaa. 60–luvulla rakennetun kirkon sisätilaa oli myös mukava katsella, sillä se oli sopivin määrin kaunis, muttei niin yksityiskohtaisen koristeellinen, jonka moninaisuudesta Korhonen voisi tulla huonovointiseksi.

Korhonen istuu samalla penkkirivillä, josta hän on monet sunnuntait seurannut messua. Puisella penkillä ei ole kovin mukavaa istua krapulassa. Korhosen mielestä messuja voisi hänen puolesta pitää iltapäivisin, jolloin hänellä olisi edes hieman parempi olo. Alkoholiongelman takia Korhonen ei itse pystynyt taipumaan messun ajankohdan suhteen, jonka vuoksi hän on joka sunnuntai krapulassa. Onneksi messussa hän saa huonon olonsa lisäksi jotain muutakin mihin keskittyä. 

Pappi puhuu saarnassaan lähimmäisen rakkaudesta ja siitä, kuinka kyseisen välittämisen tulisi kohdistua myös tuntemattomiin ihmisiin. Tämä aihe sai Korhosen muistelemaan aiempia messuja ja niiden ilmapiiriä.  Siellä on muutama kymmentä tuttua seurakuntalaista, jotka edelleen tuntuvat etäisiltä. 

Alussa he suhtautuivat Korhoseen epäluuloisesti, todennäköisesti hänen ulkoisen olemuksensa takia. Hän tietää itsekin, ettei ole noudattanut samaa pukukoodia kuin muut. Kuitenkin hän kokee kokemustensa kautta, ettei tässä elämässä ole paljoakaan menetettävää, joten häntä ei jännitä olla kirkossa paheksuvien katseiden takia.

Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, mitä hänestä ajatellaan, vaan yksinäisyydessä, jota Korhonen kokee ollessaan yhteisessä kokoontumispaikassa ilman tuttuja. Alkushokin jälkeen osa kirkkoväestä on käyttäytynyt, kuin Korhosta ei olisi olemassakaan. Korhonen ei tiedä tarkalleen, jätetäänkö hänet vailla huomiota, mutta siltä hänestä tuntuu usein. Kirkkokahvittelujen aikanakaan kukaan ei istu hänen viereensä tai kysele kuulumisia. Hän tietää silti itsekin olevansa pelottavan oloinen. Eihän huonosti pukeutuvista ja krapulaisista voi tietää, aikovatko ne tehdä jotain kanssaihmisilleen. Tällaiseen ihmisten kylmään etäisyyteen ja epäluuloisiin katseisiin hän on tottunut kadulla kävellessään tai kaupassa.

Toisaalta sunnuntaimessujen ongelma on siinä, ettei voi tietää tarkalleen etäisyyden syytä. Mahdollisesti muu kirkkoväki keskittyy hiljentymiseen ja pyhän kokemiseen, jolloin ei tule vilkaistuksi muita ihmisiä. Voi olla myös mahdollista, että Korhosen itse pitää tehdä aloite sosiaalisen jännitteen murtamiseksi. Ajatus tuntuu jännittävän, koska niinkin voi käydä, ettei kukaan anna tulla keskusteluetäisyydelle. Asia selviäisi lopulta sillä, kun edes yrittää. 

Tällainen tilaisuus saapuu ennen ehtoollista, jolloin seurakuntalaisten on tapana toivottaa toisillensa Herran rauhaa. Tämä olisi Korhoselle ensimmäinen kerta mennä kättelemään jotakin messuvierasta ja kohdata tämän ensimmäistä kertaa silmästä silmään. Ja niin Korhonen toteuttaa suunnitelmansa ja ottaa kontaktia lähimpään henkilöön, joka on noin kuusikymmenvuotias rouva turkiksen kanssa. 

Korhosta jännittää hieman samalla tavalla kuin ketä tahansa, joka ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen ensimmäistä kertaa. Lopulta kättely ja rauhantoivotus tapahtuvat ilman sen suurempaa draamaa. Korhosen kättelypari oli hieman varautunut hänen ulkoisen olemuksen takia, mutta Korhoselle voiton hetki oli siinä, kun häntä ylipäätään suostutaan kättelemään.

Kirkkokahvien aikana Korhonen ja turkiksellinen rouva eivät kuitenkaan kohdanneet, ja Korhonen istuu jälleen yksin omassa nurkassaan. Vaikkei uusia ystäviä saatu tällä kertaa, Korhosella on jostain syystä parempi mieli. Siitä kohtaamisesta hänelle tuli sellainen olo, että hänen olemassaolonsa tiedostetaan. Hän päättää asettaa sellaisen tavoitteen, että ensi viikolla hän menee mukaan keskustelemaan jonkun kanssa kirkkokahveilla. Riippuu toki siitä, kuinka paha krapula hänellä on silloin.

Taideteoksen muovailu ja kuvaus: Vilma Myöhänen

Mitä on kulttuuri?

Tervehdys, arvon lehden lukija! Haluaisin tässä kirjoituksessa pohtia kanssasi, mitä sana kulttuuri tarkoittaa niin käsitteenä kuin merkityksenä. Käsitettä on tullut pidettyä itsestään selvänä sen suhteen, mihin sillä viitataan. Sanasta tulee mieleen osio, joka on useissa sanomalehdissä loppupuolella. Sanalla painotetaan myös kaikkea, joka liittyy taiteeseen. Kun esimerkiksi puhutaan kultturellista ihmisestä, voi tulla mielikuva musiikin, arkkitehtuurin tai taidemaalausten harrastajasta. 

Mutta kun aikoinani luin, mitä kulttuuri tarkalleen on, ymmärrykseni laajeni merkittävästi. Mennäänpä tarkistamaan asia Wikipediasta (johon en toki suosittele viittaamaan esseetehtävissä). Kulttuuri-sanan alkuperä juontaa latinankielisestä verbistä colere, joka tarkoittaa viljellä. Sanan substantiivin vastine on cultura, viljely. Roomalainen filosofi käytti käsitettä animi cultura, hengen viljely. Tämän kautta kulttuurista on puhuttu ihmisten saavutuksina tässä maailmassa, ikään kuin kyse olisi maanviljelijöistä, joiden työn jälki tuottaa leivän tapaista hyödykettä kyläyhteisölle.

Aika on vahvasti läsnä kulttuurissa, ja tämä näkyy arkkitehtuurissa eri rakennusten tyylien nimityksissä, jotka pohjautuvat valmistumisajankohdan aikakausiin. Suomesta voi löytää myöhäisgotiikkaa, uusgotiikkaa, uusklassismia tai jopa betonibrutalismia edustavia kirkkorakennuksia, ja kutakin kirkkokuntaa edustavat erilaiset rakennus- ja sisustustyylit. Jumalaa on palveltu musiikin eri tavoin resonoinnilla, virsillä, taidemusiikilla tai gospelilla. Erot ovat oleellisia ajallisen kontekstin lisäksi paikoittaisesti, mutta usein on tapana reflektoida menneeseen aikaan nykyhetkestä ja ottaa vaikutteita globaalilla tasolla. 

Miksi sitten halusin nyt kirjoittaa kulttuurista? Tämä juontaa toverineuvoston kokoukseen, jolloin valittiin TYT:n toimijat ja Kyyhkysen päätoimittajat. Hakemusta kirjoittaessani ja haastattelussa ollessani sana kulttuuri oli syvästi mielessäni. Mielikuva ei kuitenkaan ollut taiteessa tai musiikissa, vaan ihmisten kädenjäljessä ja vaikuttamisessa. Olen vaikuttanut Kyyhkysen toimituksessa vuodesta 2018 ja tiedän, että mitä useampi teologi käyttää ääntänsä lehteä varten, sitä hedelmällisempää sen tekeminen on. Päätin käyttää tätä ajatusta oljenkortenani, jotta voisin vedota siihen, että toimitukseen olisi mahdollisimman moni tervetullut pohtimaan maailman menoa teologin silmin.

Minä ja Jemo ollaan kumpikin päätoimittajia, jotka harrastavat musiikkia. Sen jälkeen kun meidät on valittu tähän, kaverini toppuutteli minua: ”Kun te kerran olette musiikki-ihmisiä, muistakaa, ettei Kyyhkynen ole kulttuurilehti.” Olen itsekin sitä mieltä, että lehden linjassa ei kannata ajautua yksipuolisuuteen, mutta mielestäni kulttuurista käsitteenä voidaan kiistellä. Musiikkiin liittyviä juttuja kannattaa olla, mutta minusta on tärkeämpää, että kyse olisi kädenjäljen jättämisestä. Lehdessä on kirjoitettu niin haastatteluja, kolumneja, pakinoita, arvosteluita kuin runoja.

Kannustankin siis sinua, hyvä lukija, tutustumaan ja vaikuttamaan. Lehti on hyvä mahdollisuus tutustua teologien erilaisiin ajatusmaailmaan. Ajankohtaiset aiheet ja tuoreet tutkimukset vaikuttavat maailmankuvaamme ja näin ollen kulttuuriin. Se on myös hyvä väline omakohtaiseen henkiseen viljelyyn. Jokainen kirjoitus jättää pienen jälkensä historiaan ja muiston kirjoittajasta.

Hengellinen väkivalta ekumeenisena keskustelunaiheena

Joensuussa vuonna 2007 pidettiin Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon välinen oppikeskustelu, jossa keskusteltiin kahdesta aiheesta: pyhityksestä ja kilvoituksesta, sekä väkivallasta. Kummankin kirkkokunnan edustajat pitivät esitelmänsä molemmista aiheista, ja yksi esitelmän pitäjistä oli luterilainen pastori ja perheneuvoja Mari Kinnunen, joka piti esitelmänsä väkivallasta perheissä ja lähisuhteissa. Siinä pohditaan myös hengellistä väkivaltaa ja kirkkojen mahdollista ratkaisukeinoa asian suhteen. Vaikka esitelmä pidettiinkin viime vuosikymmenellä, sen aihetta on tärkeä pohtia myöhempinäkin vuosina, joten mikseipä siis tämän Kyyhkysen artikkelin parissa.

Esitelmänsä alussa Kinnunen käsittelee väkivallan määritelmää. Hän mainitsee väkivallan olevan laissa säädetty rikokseksi, jossa vastuu on aina tekijällä. Teko saattaa johtaa pahenevaan kierteeseen, ja siihen liittyy häpeän ja salailun tunteita.

Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, jossa on mukana uskonnollisia aineksia. Sen ilmenemismuotoja ovat syyllistäminen, käännyttäminen, syrjiminen, pelottelu ja kontrollointi. Hengellistä väkivaltaa käytetään tavallisesti auktoriteettiasemassa olevan henkilön toimesta, mutta sitä voi ilmetä myös vertaisten keskuudessa. Sitä ilmenee seurakunnan lisäksi myös esimerkiksi perheen keskuudessa, esimerkiksi kasvatuksen negatiivisena ilmenemisenä. On otettava huomioon, ettei uskonnollisuus itsessään aiheuta väkivaltaa, vaan se, millaiseen tarkoitukseen sitä käytetään. Tämän vuoksi uskonnollisten auktoriteettien, opettajien ja kasvattajien on olennaista tietää hengellisen väkivallan mahdollisuuksista. Kinnusen mukaan ongelmana on, että kirkossa aiheesta puhutaan liian vähän, eikä siitä opeteta esimerkiksi saarnoissa tai muissa uskonnollisissa opetustilaisuuksissa.

Hengellisen väkivallan ehkäisemiseksi Kinnunen kehottaa kirkkoja puuttumaan väkivaltatapauksiin. Mikäli asiasta vaietaan, väkivalta pahenee entisestään ja sen sallitaan tapahtua. Asiaa voi parantaa esimerkiksi väkivaltaan liittyvän tietoisuuden lisäämisellä, jotta aihetta osattaisiin käsitellä ja jotta uhreilla olisi matalampi kynnys esimerkiksi puhua diakonin kanssa asiasta. 2000-luvulla Kirkkojen maailmanneuvoston kokous onkin lisännyt asiaan liittyvää tietoisuutta julistamalla kyseisen vuosikymmenen kirkkojen väkivallan vastaiseksi vuosikymmeneksi. Sitä koordinoidaan ekumeenisten keskusteluiden kautta.

Esitelmässään Kinnunen pohtii myös aiheen teologista viitekehystä. Hänen mukaan on oleellista pohtia, mitä kirkot opettavat väkivallasta, ja voisiko Raamatusta löytyä kohtia, jotka tuomitsevat sen. Hän mainitsee muistonsa eteläafrikkalaiselta raamattutunnilta, jossa osattiin puhua väkivallasta suoraan ja siihen puuttumisesta. 2. Samuelin kirjan kohdasta kerrottiin, että vaikka Tamar raiskattiin, niin hän ei vaiennut siitä. Näin saatiin puhuttua suoraan arkaluontoisesta asiasta kehottaen vastustamaan väkivaltaa.

Vedotakseen luterilaiseen yhteisymmärrykseen Kinnunen ottaa esille Lutherin selityksen viidennestä käskystä: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme häntä kaikissa elämän tarpeissa.” Tämä tarkoittaa sitä, että väkivallan tekijä loukkaa Jumalaa aiheuttaessaan kärsimystä uhrilleen. Näin saadaan ortodoksinen osapuoli vakuutettua siitä, että väkivallan vastustaminen on osa luterilaista yhteisymmärrystä.

Kinnunen huomioi, että Raamatussa on vaikeita kohtia, varsinkin Vanhassa testamentissa, jossa puhutaan kurittamisesta ja kostamisesta, myös Jumalan toimesta. On kuitenkin otettava huomioon, että kyseiset toiminnat ovat osa aikansa viitekehystä ja sosiaalisia normeja. Nykyään ajatellaan yksimielisesti, että orjuus ja moniaviollisuus ovat Raamatussa asioita, joita ei tule omaksua suoraan nykypäivänä, joten miksi siis väkivaltaakaan tulisi oikeuttaa? Kuitenkin tilanne paranee Uuteen testamenttiin tullessa, kun Jeesuksen ja Paavalin opetukset liittyvät kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen. Vaikka hierarkkinen viitekehys näkyy sen aikakaudessa, Kinnusen mukaan Raamatusta löytyy perusteita tasa-arvolle. Hänen mukaan evankeliumin tulisi olla relevantti missä tahansa ajassa, eikä jäädä vanhentuneen sosiokulttuurin jalkoihin. On myös olennaista purkaa patriarkaalista viitekehystä, jotta saataisiin ehkäistyä taipumuksia väkivaltaan..

Kinnunen mainitsee myös luterilaisen opetuksen, jonka mukaan ihminen on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Sen mukaan ihminen on taipuvainen pahantekoon, mutta hän pystyy myös hyvään Jeesuksen sovitustyön mahdollistamana. Jotta voisi tavoittaa hyvää, on oleellista tunnistaa itsestään varjopuolet. Tämä pätee myös väkivaltaisen käytöksen hillitsemisen suhteen. Tämä toimii mielestäni hyvä aasinsiltana Joensuun esitelmien toiseen aiheeseen: pyhitykseen ja kilvoitukseen.

Mielestäni Mari Kinnunen osaa vakuuttaa mainiosti väkivallan vastustamisen puolesta. Hänen esitelmästään huokuu asiantuntijuutta, ja aihetta on käsitelty systemaattisella otteella. Hänen mukaan kirkkojen on pohtia, miten ne haluavat opettaa näin vaikeasta aiheesta, ja mitä ne voisivat tehdä väkivallan ehkäisemiseksi. 

Joose Keskitalo – En lähde surussa

Joose Keskitalo on yksi nykyajan artisteista, jonka musiikista teologian opiskelija saattaa löytää mielenkiintoisia näkökulmia. Suurin kiinnostukseni hänen musiikkiin syntyi, kun kappaleen En lähde surussa musiikkivideo julkaistiin. Keskitalon kristillinen tausta ja suhtautuminen kuolemaan ovat kappaleessa läsnä metaforien siivittämänä. Kun samanniminen albumi julkaistiin viime kuussa, päätin ottaa sen kuunteluun. Mukana säestys- ja sovitusvastuussa on The Mystic Revelation of Teppo Repo, joka on toista kertaa Keskitalon albumeilla Julius Caesarin anatomia – levyltä lähtien. Yhtyeen soitanta toimii täsmällisesti hänen musiikkinsa kanssa, joka on akustisella kitaralla soitettua folkia. Sen lisäksi bändi tuo soitollaan elementtejä jazzista, slaavi-iskelmästä ja 70-luvun progesta. Tässä tekstissä tarkastelen ennen kaikkea sanoituksia, niihin sävellettyä äänimaisemaa sekä tuon ilmi omia kuuntelukokemuksia. Ennen kaikkea otan huomioon Kyyhkysen kokonaisteeman, joten levyn sisältöä pohditaan myös teologisesta perspektiivistä.

Levyn ensimmäinen kappale on samba-rytmillä maustettu ja spoken word – tyylillä kerrottu Vanhan miehen pojat. Vanha mies ja pojat ovat ylioppilaslakit päässä väkijoukon keskellä, jolloin vanha mies saa profetiaalisen näyn. Siinä viitataan joukon tervehtimään näkymättömään kuninkaaseen, keltaiseen nauhaan ja ilmassa leijuvaan tummaan hahmoon. Levyn kansi on kuvitettu näyn pohjalta. Loppua kohden miehen näyt alkavat selkeämmin viittaamaan omaan kuolemaansa, jossa puhutaan muun muassa talon sisään murtautumisesta ja sairaan voitelusta. Lopussa sanotaan: Nyt on tullut minun aikani nähdä näkyjä. Säestys seuraa tarkasti sanoitusten tarinaa, korostaen sen eri vaiheita ja tuoden tunnelmaa. Tästä kappaleesta mainitsen vielä, että se on ainoa, jonka lyriikat on liitetty fyysisen levyn vihkoon. Tämä pistää pohtimaan, millaisessa keskiössä kappale on levyn konseptiin nähden, ottaen huomioon sen inspiroineen levyn kansitaidetta.

Folk-henkinen Nyt on sinun aikasi muistuttaa sanoitusten puolesta edellistä kappaletta, jossa on samoja metaforia. Ihan kuin kyse olisi samasta kappaleesta eri toteutuksin. Itselleni tämä on kappale, jonka kautta levyyn pääsee sisälle, koska sen musiikki on mukaansa tempaavaa.

Kappaleessa Runoruhtinas on mielestäni kaikin puolin sama tunnelma kuin vanhan ajan suomalaisessa gospelissa. Siinä lauletaan kansasta, joka odottaa suurta kuningasta ja kultaista tietä. Ruhtinaan puhutaan saapuvan loistamisen sijaan ontuen, josta tulee mieleen Jeesuksen nöyryys ja Jerusalemiin saapuminen aasilla. Kappaleen nimi ja albumin konsepti nivoutuvat hyvin yhteen. Kuolema on asia, joka saa ihmisen miettelijääksi ja inspiroi häntä niin lauluissa kuin runoissa. 

Kaksi lähti, yksi palasi on kappale, jonka sanoitusten ymmärtämisessä meni aikansa, kunnes näin siitä tehdyn musiikkivideon, jossa selvästi viitataan rakkaussuhteen ongelmiin. Kappale on sinänsä erityinen, ettei se varsinaisesti kerro kuolemasta, vaan käyttää siiten liittyviä metaforia. Toisaalta parisuhteen loppu ja kuolema viittaavat aikakauden päättymiseen. Laulussa puhutaan rakkauden tulevista kolhuista hetkittäin, ja siitä puhutaan ihmisen toiseksi muuttumiseen ja tukehtumiseen verraten. Säestys on melankolista ja keinuvaa, joka tuo kappaleelle haikean tunnelman.

Sääli minua naapuri ei varsinaisesti viittaa kuolemaan, mutta toisaalta sen aihe voi liittyä myös enteilevään kuolemaan. Silloin ihminen haluaa puhdistaa omatuntonsa ja päästä sopuun muiden kanssa, jottei häntä tuomittaisi oikeudessa tekojensa tähden. Sitä voi myös ajatella teologisesta perspektiivistä, jossa pyydetään Jeesukselta armahdusta. Kappaleessa on samanlainen folk-tunnelma kuin toisessa kappaleessa, mutta myös blues on vahvasti läsnä. 

Kaktukset on äänimaailmaltaan verrattavissa 70-luvun progressiiviseen rokkiin. Vaikutteita on toki myös svengissä. Myös sanoitukset ovat sen verran progea, että tarinan nivominen metaforista kokonaiseksi on haasteellista. Kuitenkin metaforat tuo vahvasti aavikkotunnelman, jossa mainitaan kaktuksien lisäksi raatelevat korppikotkat ja erämaassa suistuvan auton.

Luistelen kirkasta selkää vie kuuntelijansa suomalaiseen äänimaisemaan niin musiikin kuin sanoitusten puolesta. Laulun henkilö joutuu veden varaan jään murruttua alta, ja luultavasti hänelle tulee takauma lapsuuden samantapaisesta tilanteesta. Musiikista tulee mieleen Juha Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä tai valssaava iskelmäkappale. 

Murtaudun suojan läpi on levyn svengaavin kappale, ja siinä kuuluu yhtä lailla proge- ja jazzvaikutteet. Tämän lisäksi välisoitosta tulee itselleni mieleen Jäniksen vuosi –elokuvan musiikki. Kappaleen nimi on metafora elämän ja kuoleman rajan ylittämisen hetkestä. Laulussa kuvataan tätä tilannetta metaforin, ja se sisältää runsaasti instrumentaaliosuuksia.

Levyn päättävä nimikkokappale on äänimaailmaltaan kehtolaulu, joka sopii hyvin elämän loppumiseen ja yön saapumiseen. Aluksi teksti tuntuu kolkolta, kun siinä tiedostetaan elämän kerran päättyvän, ja samaan aikaan säestys vahvistaa tätä tuntemusta. Kuitenkin se on lohdullinen kappale ja toiveikas kuoleman jälkeisen elämän suhteen: ”Kerran meidät kaikki täältä kutsutaan muuttamaan. Niin kuin syksyllä, kun viinimarjat puskissa ovat kypsiä, myös minut talteen poimitaan. En lähde surussa, lähden ilolla.” Tulee sellainen ajatus, että laulu sopisi hyvin virsikirjan lisävihkoon. Tämän lisäksi voin omakohtaisesti sanoa, että kappaletta kuuntelemalla pystyy käsittelemään läheisen kuolemaan liittyviä tuntemuksia.

Joose Keskitalo on käsitellyt kuolemaa lauluissaan koko uransa ajan, mutta viimeisin levy on tämän aiheen suhteen monipuolisempi. Siinä käsitellään suhtautumista elämän loppumiseen useasta eri näkökulmasta, ja musiikki sopii eri kappaleiden tekstien kanssa täydellisesti. Ennen kaikkea En lähde surussa on albumina vahva, ja sen kappaleet toimivat parhaiten kuuntelemalla niitä levyllä määritellyssä järjestyksessä.  Suosittelen tätä levyä esimerkiksi folkin, jazzin, virsien tai iskelmän ystäville, mutta myöskin niille, jotka haluavat musiikin kautta pohdiskella teologisia kielikuvia tai ihan muuten ihastella sanoituksellista taituruutta.