Ulkomaankirjeenvaihtajamme vieraili vuodenvaihteessa Tansaniassa Suomen Lähetysseuran Opiskelijoiden Lähetyskoulutusmatkalla (OLK). Nyt hän kertoo hiukan ajatuksistaan kahden viikon matkan jälkeen.

Vuoden 2018 toiseksi viimeisen päivän iltana nousen istuinpaikaltani 14 tunnin lentomatkustamisen jälkeen. Astelen ulos koneesta, joka on hetkeä aiemmin laskeutunut Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle. Afrikan manner ottaa minut vastaan ensimmäistä kertaa. Ilma on hautunutta ja ympärillämme säkkipimeää. Tiedän, että jossain lävitse tunkemattoman pimeyden takana horisontissa nousee muutaman kilometrin päässä Kilimanjaro. Tunnen pientä harmia myöhäisestä saapumisajankohdastamme, sillä tämä olisi ollut ainoa hetki matkamme aikana, jolloin olisin voinut nähdä kyseisen vuoren. Toisin kuin Toton hitissä Africa lauletaan, Afrikan korkeinta vuorta ei voi nähdä lähelläkään Serengetin kansallispuistoa. 

Suhtautumiseni Toton Africaan ei ollut ainoa, joka murtui kahden viikon matkan aikana Tansaniaan. Olen tavalla tai toisella haaveillut Afrikkaan matkustamisesta esiteinivuosista lähtien – ja tiedän, etten ole ainoa. Joskus olen kuullut vähän ironisen kommentin, että erityisesti kristillisessä viitekehyksessä kasvavilla nuorilla naisilla taitaa olla jokin yleinen fiksaatio Afrikkaan, autettaviin orpolapsiin ja tunnelmallisiin savannikuviin Akaasia-puiden takana laskevasta auringosta. Olin kuullut tarinoita ihmeellisestä ”Afrikasta”, josta niin usein puhutaan kuin yhtenä maana, eikä maailman toiseksi suurimpana maanosana, jossa on 55 itsenäistä valtiota. Jokainen maa on oma lukuisten kulttuurien ja kielien kudelmansa. 

Ei tämä tietenkään minulle yllätyksenä tullut: totta kai halusin jo ennen Tansaniaan matkustamista välttää kompastumista niihin länsimaisille ihmisille tyypillisiin mokiin, mihin helposti etuoikeutettu kaukomatkailija syyllistyy. Minulle oli tärkeää, etten lähde reissuun ”valkoisena pelastajana”. Posket punottaen mietin yleviä aikeitani, kun vieraillessamme köyhässä maaseutukylässä istutimme kirkon pihalle puita, vaikka olimme viikkoa aiemmin lentäneet paikalle toiselta mantereelta. Symboliarvoa täynnä olevalla puidenistuttamisella oli kuitenkin paikalliselle seurakunnalle valtava merkitys: päivän vierailumme päätteeksi järjestetyssä loppuseremoniassa paikallinen kirkkoherra kertoi liikuttuneena, kuinka he tulevat aina muistamaan ryhmämme katsellessaan kirkon vieressä kasvavia puita. Ne antaisivat heille toivoa. 

Globaalissa etelässä on helppo ymmärtää, kuinka etuoikeudet, kuten ihonväri, syntyperä ja varallisuus – joiden eteen en ole itse tehnyt oikeastaan mitään – ovat valtaa. Tansaniassa tämä konkretisoitui lukuisissa matkamuistomyymälöissä: mystistä ”Afrikkaa” myytiin länsimaisille turisteille, koska sitä he halusivat ostaa – riippumatta siitä, oliko kuva mystisestä Afrikasta todellinen vai ei. Länsimaisille tutut ilmaisut ”Hakuna matata”, ”Simba” ja täysin tuulesta temmattu tervehdys ”Jambo” toistuivat avaimenperissä, astioissa, tauluissa, matoissa, kankaissa, lippalakeissa ja t-paidoissa. Tansaniassa Afrikka-kuvani murtui, koska ymmärsin, kuinka se oli kaupallistettu ja pitkälti länsimaisten ehdoilla muotoiltu kuva. 

Matkamme aikana vältimme Tansanian suosituimmat turistikohteet: matkustimme Arushasta Serengetin kautta Mwanzaan. Matkamme aikana tapasin lukuisia alueella työskenteleviä suomalaisia lähetystyöntekijöitä ja paikallisia asukkaita. Tämä avasi silmäni Tansanian moninaiselle todellisuudelle: Tansanian kaltaiselle kehittyvälle maalle tyypillistä on, että ihmisten todellisuudet ovat jakautuneita ja toisistaan erillisiä. Monelle länsimaiselle voi tulla yllätyksenä, että Tansaniassa asuu myös rikkaita tai keskiluokkaisia ihmisiä, eikä ainoastaan äärimmäisen köyhyyden kanssa kamppailevia. Maan kulttuuri on lämmin ja tervetulleeksi toivottava – aivan konkreettisesti, sillä ihmiset toivottavat vieraita tervetulleeksi jatkuvasti -, mutta samaan aikaan maassa rehottavat lukuisat ihmisoikeusrikkomukset. Erityisesti tytöt ja naiset, albiinot ja seksuaalivähemmistöt saavat maassa osansa epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Edes länsimaalaisen miesparin ei ole turvallista matkustaa Tansaniassa, sillä miestenvälisestä seksistä kiinni jäämisestä rangaistaan yleensä vankeustuomiolla. 

Uskonnollisuus on luonteva osa tansanialaisten elämäntapaa. Tilastoissa maa jakautuu uskonnon saralla kolmeen osaan: tansanialaisista kolmasosa on kristittyjä, kolmasosa muslimeja ja kolmasosa maan perinteistä kansanuskoa harjoittavia. Kuulemani tarinat afrikkalaisista jumalanpalveluksista pitivät oman kokemukseni mukaan paikkaansa: kirkonmenot kestivät tunteja, jokainen päivän useasta jumalanpalveluksesta veti kirkot täyteen väkeä ja kolehti oli iso osa jumalanpalvelusta. Hauska yksityiskohta on, kuinka kolehtiin saattoi ilmestyä rahan lisäksi tavaraa, ruokaa tai vaikka kana, jotka huutokaupattiin jumalanpalveluksen lopuksi. 

Teologisen koulutuksen merkitys nousi Tansanian-matkallani esille lukuisten ihmisten kanssa keskustellessani. Alkuun teologisen koulutuksen korostaminen saattoi kuulostaa hiukan omituiselta maassa, jossa pitkälle kulttuuriin juuriin ulottuvat ongelmat kuten köyhyys ja epätasa-arvo ovat kipeästi ratkaisua kaipaavia asioita. Kuitenkin kirkolliseen elämään kurkistaessa ymmärsin, että kasvavissa seurakunnissa kärsitään välittömästä työntekijöiden puutteesta. Tansaniassa ei ole myöskään syntynyt samanlaista vapautuksen teologian liikettä kuin Etelä-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Menestysteologia on suhteellisen yleistä seurakuntien opetuksessa. Seurakuntien johtajien ja opettajien hyvä teologinen koulutus on keino, jolla esimerkiksi uskomukset köyhyyden tarttumisesta näivettyvät. 

Tansanialainen yhteiskunta kipuilee siis isojen ongelmien kanssa: maassa on absoluuttista köyhyyttä ja epätasa-arvoa, jotka stigmatisoivat kohteensa. Kuitenkin löysin matkani aikana myös toivoa. Ilmastonmuutoksen näkyviin seurauksiin oltiin osattu reagoida metsittämishankkeilla. Tansaniassa yhä useampi lapsi pääsee kouluun, sillä vanhemmat sukupolvet ymmärtävät koulutuksen tärkeyden ja ovat huomanneet sen merkityksen maansa kehityksessä. Maan lukuisat kirkot ovat vahvoja toimijoita: ne ylläpitävät kouluja, yliopistoja ja sairaaloita, joista esimerkiksi voidaan ohjata hiv-positiiviset potilaat yhteiskunnan tarjoamaan maksuttomaan hoitoon. Nykyisten haasteiden edessä oli rohkaisevaa nähdä, että aiempia haasteita oltiin osattu ratkaista. Tansanialla – ja ehkäpä koko maailmalla – on vielä toivoa. 

Joose Keskitalo on yksi nykyajan artisteista, jonka musiikista teologian opiskelija saattaa löytää mielenkiintoisia näkökulmia. Suurin kiinnostukseni hänen musiikkiin syntyi, kun kappaleen En lähde surussa musiikkivideo julkaistiin. Keskitalon kristillinen tausta ja suhtautuminen kuolemaan ovat kappaleessa läsnä metaforien siivittämänä. Kun samanniminen albumi julkaistiin viime kuussa, päätin ottaa sen kuunteluun. Mukana säestys- ja sovitusvastuussa on The Mystic Revelation of Teppo Repo, joka on toista kertaa Keskitalon albumeilla Julius Caesarin anatomia – levyltä lähtien. Yhtyeen soitanta toimii täsmällisesti hänen musiikkinsa kanssa, joka on akustisella kitaralla soitettua folkia. Sen lisäksi bändi tuo soitollaan elementtejä jazzista, slaavi-iskelmästä ja 70-luvun progesta. Tässä tekstissä tarkastelen ennen kaikkea sanoituksia, niihin sävellettyä äänimaisemaa sekä tuon ilmi omia kuuntelukokemuksia. Ennen kaikkea otan huomioon Kyyhkysen kokonaisteeman, joten levyn sisältöä pohditaan myös teologisesta perspektiivistä.

Levyn ensimmäinen kappale on samba-rytmillä maustettu ja spoken word – tyylillä kerrottu Vanhan miehen pojat. Vanha mies ja pojat ovat ylioppilaslakit päässä väkijoukon keskellä, jolloin vanha mies saa profetiaalisen näyn. Siinä viitataan joukon tervehtimään näkymättömään kuninkaaseen, keltaiseen nauhaan ja ilmassa leijuvaan tummaan hahmoon. Levyn kansi on kuvitettu näyn pohjalta. Loppua kohden miehen näyt alkavat selkeämmin viittaamaan omaan kuolemaansa, jossa puhutaan muun muassa talon sisään murtautumisesta ja sairaan voitelusta. Lopussa sanotaan: Nyt on tullut minun aikani nähdä näkyjä. Säestys seuraa tarkasti sanoitusten tarinaa, korostaen sen eri vaiheita ja tuoden tunnelmaa. Tästä kappaleesta mainitsen vielä, että se on ainoa, jonka lyriikat on liitetty fyysisen levyn vihkoon. Tämä pistää pohtimaan, millaisessa keskiössä kappale on levyn konseptiin nähden, ottaen huomioon sen inspiroineen levyn kansitaidetta.

Folk-henkinen Nyt on sinun aikasi muistuttaa sanoitusten puolesta edellistä kappaletta, jossa on samoja metaforia. Ihan kuin kyse olisi samasta kappaleesta eri toteutuksin. Itselleni tämä on kappale, jonka kautta levyyn pääsee sisälle, koska sen musiikki on mukaansa tempaavaa.

Kappaleessa Runoruhtinas on mielestäni kaikin puolin sama tunnelma kuin vanhan ajan suomalaisessa gospelissa. Siinä lauletaan kansasta, joka odottaa suurta kuningasta ja kultaista tietä. Ruhtinaan puhutaan saapuvan loistamisen sijaan ontuen, josta tulee mieleen Jeesuksen nöyryys ja Jerusalemiin saapuminen aasilla. Kappaleen nimi ja albumin konsepti nivoutuvat hyvin yhteen. Kuolema on asia, joka saa ihmisen miettelijääksi ja inspiroi häntä niin lauluissa kuin runoissa. 

Kaksi lähti, yksi palasi on kappale, jonka sanoitusten ymmärtämisessä meni aikansa, kunnes näin siitä tehdyn musiikkivideon, jossa selvästi viitataan rakkaussuhteen ongelmiin. Kappale on sinänsä erityinen, ettei se varsinaisesti kerro kuolemasta, vaan käyttää siiten liittyviä metaforia. Toisaalta parisuhteen loppu ja kuolema viittaavat aikakauden päättymiseen. Laulussa puhutaan rakkauden tulevista kolhuista hetkittäin, ja siitä puhutaan ihmisen toiseksi muuttumiseen ja tukehtumiseen verraten. Säestys on melankolista ja keinuvaa, joka tuo kappaleelle haikean tunnelman.

Sääli minua naapuri ei varsinaisesti viittaa kuolemaan, mutta toisaalta sen aihe voi liittyä myös enteilevään kuolemaan. Silloin ihminen haluaa puhdistaa omatuntonsa ja päästä sopuun muiden kanssa, jottei häntä tuomittaisi oikeudessa tekojensa tähden. Sitä voi myös ajatella teologisesta perspektiivistä, jossa pyydetään Jeesukselta armahdusta. Kappaleessa on samanlainen folk-tunnelma kuin toisessa kappaleessa, mutta myös blues on vahvasti läsnä. 

Kaktukset on äänimaailmaltaan verrattavissa 70-luvun progressiiviseen rokkiin. Vaikutteita on toki myös svengissä. Myös sanoitukset ovat sen verran progea, että tarinan nivominen metaforista kokonaiseksi on haasteellista. Kuitenkin metaforat tuo vahvasti aavikkotunnelman, jossa mainitaan kaktuksien lisäksi raatelevat korppikotkat ja erämaassa suistuvan auton.

Luistelen kirkasta selkää vie kuuntelijansa suomalaiseen äänimaisemaan niin musiikin kuin sanoitusten puolesta. Laulun henkilö joutuu veden varaan jään murruttua alta, ja luultavasti hänelle tulee takauma lapsuuden samantapaisesta tilanteesta. Musiikista tulee mieleen Juha Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä tai valssaava iskelmäkappale. 

Murtaudun suojan läpi on levyn svengaavin kappale, ja siinä kuuluu yhtä lailla proge- ja jazzvaikutteet. Tämän lisäksi välisoitosta tulee itselleni mieleen Jäniksen vuosi –elokuvan musiikki. Kappaleen nimi on metafora elämän ja kuoleman rajan ylittämisen hetkestä. Laulussa kuvataan tätä tilannetta metaforin, ja se sisältää runsaasti instrumentaaliosuuksia.

Levyn päättävä nimikkokappale on äänimaailmaltaan kehtolaulu, joka sopii hyvin elämän loppumiseen ja yön saapumiseen. Aluksi teksti tuntuu kolkolta, kun siinä tiedostetaan elämän kerran päättyvän, ja samaan aikaan säestys vahvistaa tätä tuntemusta. Kuitenkin se on lohdullinen kappale ja toiveikas kuoleman jälkeisen elämän suhteen: ”Kerran meidät kaikki täältä kutsutaan muuttamaan. Niin kuin syksyllä, kun viinimarjat puskissa ovat kypsiä, myös minut talteen poimitaan. En lähde surussa, lähden ilolla.” Tulee sellainen ajatus, että laulu sopisi hyvin virsikirjan lisävihkoon. Tämän lisäksi voin omakohtaisesti sanoa, että kappaletta kuuntelemalla pystyy käsittelemään läheisen kuolemaan liittyviä tuntemuksia.

Joose Keskitalo on käsitellyt kuolemaa lauluissaan koko uransa ajan, mutta viimeisin levy on tämän aiheen suhteen monipuolisempi. Siinä käsitellään suhtautumista elämän loppumiseen useasta eri näkökulmasta, ja musiikki sopii eri kappaleiden tekstien kanssa täydellisesti. Ennen kaikkea En lähde surussa on albumina vahva, ja sen kappaleet toimivat parhaiten kuuntelemalla niitä levyllä määritellyssä järjestyksessä.  Suosittelen tätä levyä esimerkiksi folkin, jazzin, virsien tai iskelmän ystäville, mutta myöskin niille, jotka haluavat musiikin kautta pohdiskella teologisia kielikuvia tai ihan muuten ihastella sanoituksellista taituruutta. 

In God we Trust on tuttu lausahdus maailman tunnetuimmasta setelirahasta, Yhdysvaltain dollarista. Vaikka pohde ynnättiin ”peurannahkaan” vasta vuonna 1957, oli se ennättänyt hetken koristaa kahden sentin kolikkoa jo melkein sata vuotta aiemmin (1864). ”Jumalaan uskomme” valittiin sittemmin liittovaltion viralliseksi motoksi E pluribus unumin sijalle. Siinä missä ”Monesta yksi” kuvasi Yhdysvaltain historiallista kehityskaarta siirtomaaikeestä maailman suurimmaksi talousmahdiksi, kuvaa In God we Trust sen sosiaalista ulottuvuutta.

Yhdysvaltojen nyttemmin lähes myyttisiä mittasuhteita nauttivaan perustuslakiin kirjattiin selkeästi, ettei liittovaltio tule virallisesti suosiman yhtä uskontoa toisen edelle, joskin sittemmin periaate on huomattu melko elastiseksi. Periaatteessa ”In God we Trust” voitaisiin ymmärtää ”In a God we Trust”, mutta käytännössä varsinkin poliittisella kentällä ”jumala” on mielellään kristittyjen, tai ainakin aabrahamilaisten. Muista uskontokunnista esimerkiksi kongressissa on edustajistosta prosentin luokkaa, ja viimehetkinen puheenaihe edustuksellisen demokratian enenevästä edustuksellisuudesta on ollut Tulsi Gabbardin kongressiedustajuus ensimmäisenä hinduna. Uskonnollinen monimuotoisuus on kenties saanut aitoa jalansijaa?

Mutta miten on asiain laita, jos ei pyhitäkään sunnuntaita? Uskonnottomuus on Yhdysvalloissa edelleen eräänlainen Paavo Väyrynen, parhaimmillaankin sen ajatellaan menevän pois, jos sille ei anneta huomiota. Julkiateisteja tai uskonnottomia ei Yhdysvaltain poliittisella parnassolla juuri juhli: 2015 kootun Gallupin mukaan ainoastaan 58% vastaajista olisi valmis äänestämään presidentinvaaaleissa ateistiehdokasta, vaikka tämä muuten sopiva olisikin. Ateistiantipatiat ovat muutenkin synkkää luettavaa, Will Gervaisin University of British Columbialle tehdyn tutkimuksen mukaan ateisteihin luotetaan jotakuinkin yhtä paljon kuin raiskaajiin.

Uskonnottomia, tai uskontokuntiin kuulumattomia, on Pew Research Centerin mukaan jo lähes neljännes Yhdysvaltain väestöstä, mutta ateisteiksi itsensä mieltäviä vain noin 5%. Jos ateisteilta itseltään kysytään, ovat niin tilastot kuin keruutapakin pahasti killillään. American Atheist-yhdistyksen verkkosivuilta käy heti ilmi, etteivät ateistit suostu itsearvoisesti marginaaliin, vaan katsovat aidon ateistiluvun huitelevan jopa 26%:ssa. Syyksi tähän frustratioivaan fluktuaatioon American Atheist ilmoittaa sekä Pew Research Centerin aataminaikuisen datankeruutavan, puhelinhaastattelun, että käsitteen ”ateisti” vierauden. Puhelinhaastattelussa vastaajat ovat American Atheists:n mukaan etupäässä eläkeläisiä ja köyhyysrajaa hipovia, tiedettävästi korostuneen uskonnollista joukkoa. Myös puhelinhaastattelun sosiaalinen paine antaa itsestään kiillotetumpi kuva katsotaan korostavan periamerikkalaista hurskautta. Terminologiaa tutkaillessa American Atheists huomioi, että vaikka vastaajista osa saattaa vastata, ettei usko jumaliin, he eivät silti itsestäänselvästi identifioidu ateisteiksi, mahdollisesti termiin liitettyjen negatiivisten konnotaatioiden vuoksi.

Jordan Peterson Toronton yliopistosta antaa erinomaista osviittaa siitä pr-painajaisesta, johon julkiateisti joutuu. Psykologian professori Peterson on saanut osakseen julkisuutta konservatiivina ja etenkin eräänlaisena Tumbler-feminismin toppuuttelijana. Riippuu-siitä-mitä-tarkoitat-kun-sanot-Petersonin käsitys ateisteista perustuu Dostojeskin Rikoksen ja rangaistuksen Rodon Raskolnikoviin, joka rationalisoi ja toteuttaa murhan, helpottaakseen niin omaa kuin siskonsakin elämää. ”Aito ateisti” professorin mukaan on oikeastaan sosiopaattinen hiippari, joka murhailee koronkiskureita kokonaan konvenienssistä. American Atheists (ja kuka tahansa pedantti semantikko) kiiruhtaa oikaisemaan, että termi ateisti viittaa ainoastaan epäuskoon jumalia kohtaan, ei suinkaan moraalittomuuteen tai yleiseen hyypiöyteen. Julkiateisti ja Vegas-viihdyttäjä Penn Jillette summaa ”amoraaliset ateistit” -aprikoinnin apauttiarallaa näin: ”mikäkö estää minua murhaamasta ja raiskaamasta? Ei niin mikään. Minä olen murhannut ja raiskannut kaikki ne ihmiset, jotka olen tahtonut. Se määrä on nolla.