Helsingin piispaehdokkaat kohtasivat vaalipaneelissa Kruununhaan yläasteella

Kuva: Ari Minadis.

Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.

Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.

Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.

Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta

Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.

Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.

Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”

Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.

”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.

Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.

Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”

Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta

Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.

”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.

”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.

Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.

”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.

Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.

”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.

Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.

”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.

Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”

Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.

Henkilökohtaisesti

Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.

”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.

Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”

”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.

Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.

”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”

Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.

Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”

Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.

”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.

”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.

Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.

”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.

Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”

Tulevaisuudesta ja hallintovalloista

Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?

”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.

Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”

Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”

”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.

Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.

”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.

Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.

Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”

Ja piispanhiipan saa…

Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.

Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”

Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”

Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”

Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.

Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.

Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.

Ari Minadis

Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen

Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?

”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.

Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?

”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”

Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?

”Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”

Olli-Pekka Toivanen

 

Teologian opiskelijoille tänään

METROPOLIITTA AMBROSIUS

TEOLOGIA on kristillisen kirkon elämän ytimessä. Sen opiskelun ja tutkimuksen kautta syvennämme kirkon itseymmärrystä, ja autamme sitä sen tehtävän toteuttamisessa.

Sitä kautta partisipoimme Kristuksen työhön maailman elämän edestä. Onhan kirkko Kristuksen mystinen ruumis maailmassa.

Kun nyt kirkkovuodessa olemme pääsiäisen tapahtumien lähellä, muistamme tihentyneellä tavalla miten Jumala itse Kristuksessa – aina kuolemaan ja ylösnousemukseen saakka – kantoi myös ihmisen osan filantropiasta, rakkaudesta meitä ja koko universumia kohtaan. Pelastushistorian avainsana on siten juuri filantropia.

Kirkko ei ole laitos, eikä se ole itseään varten. Siksi sen missio ja todistus eivät ole ylipuhumista. Sen ydin ei ole jossain normatiivisessa eettisessä systeemissä eikä moralismissa, vielä vähemmän vallankäytössä.

Kristus yhä kutsuu hääjuhlaan ”teiltä ja aitovieriltä”. Seurakunta on Hengen läsnäoloa, yhteisöllisyyttä ja jakamista. Se ei ole kuitenkaan symbioottista, vaan eskatologista. Siinä on tilaa hengittää ja kokea enkeleiden läsnäoloa, sillä aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön, ovat sisäkkäin.

Tällaisessa hengellisessä kontekstissa teologia saa elää, kasvaa ja kukoistaa. Siksi myös teologian opiskelu on suurta etuoikeutta. Me saamme päätoimisesti funtsia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, futuurista ja hyvän elämän sisällöistä. Moni muu joutuu heräämään näihin kysymyksiin vasta kun tulee avioero, sydäri tai konkurssi.

Kun jatkuvan lukemisen ja opiskelemisen kautta syvennymme hengenmaailmaan, samalla olemme itseämme suuremman palveluksessa. Kun hengellisellä tiellä sparraamme itseämme, kuten Iivo Niskanen ennen PyeongChangin talviolympialaisia, teologiasta tulee myös ihmisen kutsumus. Suotta ei munkki Evagrios sanonut: ”teologi on se, joka rukoilee.”

Jokainen kirkko tarvitsee teologista työskentelyä, myös kriittisessä mutta solidaarisessa hengessä. Perinteisten kirkkojen rakenteet ja niiden väliset raja-aidat ovat käymistilassa ihan terveelläkin tavalla. Mutta oliko se futurologi John Naisbitt, joka sanoi huomisesta: ”spirituality is in, institutions out?”

Toivotan teille hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan siunausta teologian opiskeluun.

Ambrosius on eläkkeellä oleva Helsingin ortodoksisen hiippakunnan metropoliitta. Hän toimi hiippakunnan piispana vuosina 2002-2017.

Kutsumuksena pappeus

Kirjoituksessa TYT:n uusi puheenjohtaja Arttu Lindroth kertoo syitä, miksi päätyi teologiseen ja miten seurakuntien täytyisi kehittyä, jotta ne ottaisivat yhä enemmän huomioon ihmisten tarpeet.

OLEN TULLUT teologiseen tiedekuntaan pappiskutsumus kirkkaana mielessäni. Päädyin tänne pitkään jatkuneen kristillisen vakaumukseni tähden. Papin virkaan koen, että minua on kutsuttu jo pitkään.

Minulla ei varsinaisesti ole ollut yhtä räjähtävää kirkasta hetkeä, jolloin ihmeet olisivat avautuneet ja fanfaarit soineet taivaasta, mutta olen aina ollut kristitty, perhetaustastani huolimatta. Vaikka olen ateistisesta perheestä, sain osallistua uskonnon opetukseen koulussa ja riparin käytyäni tajusin, että tämä on minun juttuni. Aluksi minusta piti tosin tulla tanssija ja jonkin aikaa tanssi veikin mukanaan kuljettaen elämääni monta vuotta. Tanssialalla teinkin ensiksi perustutkinnon kunnes oli aika hakea teologiseen.

Tällä hetkellä koen, että vaikka jotkut ovatkin ilakoineet ajatuksella tanssivasta papista, en ole itse ajatellut näitä kahta kutsumustani yhdistää. Tanssiminen näyttäytyy minulle rakkaana, mutta itselläni menneeseen jääneenä maailmana.

Viimein syksyllä 2015 aloitin opinnot teologisessa. Se tuntui tavattoman hienolta, sillä olin sitä jo niin pitkään halunnut ja kaivannut.

Aluksi minulla oli melko vahvat ennakkoluulot siitä millaista väkeä tiedekunnassa on ja lopulta päädyin yllättymään erittäin positiivisesti. Naiivisti kuvittelin, että täällä oltaisiinkin konservatiivisempia ja Raamattua luettaisiin sanantarkasti.

Minä itse en lue Raamattua kirjaimellisesti, vaikka tietysti uskon siihen, että se pitää sisällään jumalallisen ilmoituksen. Mielestäni on silti nähtävä ja myönnettävä sen voimakkaasti kulttuurilliset ja aikaan sidotut kerrostumat. Olen

taas viime viikkoina jälleen pohtinut sitä, että millainen voi olla sellaisen ihmisen suhde Raamattuun, joka ei sitä kirjaimellisesti lue. Harmillisesti tuntuu, että omistusoikeus Raamattuun on jäänyt niille, jotka sitä kirjaimellisesti alleviivaten tulkitsevat. Uudet ja tuoreet suhteet ja tulokulmat Raamattuun mietityttävät minua ja se on teologinen asia, jota tosiaan pohdin usein. Kristinuskon tärkein ydinsanoma löytyy Raamatusta, mutta juuri siksi onkin tunnistettava myös se, että siellä on myös paljon inhimillisten ihmisten kirjoittamaa.

”Jos kirkko haluaa olla elävä yhteisö, niin seurakuntalaisen pitäisi päästä yhä enemmän ja enemmän toiminnan ja keskustelun keskipisteeseen.”

Oletettuani aluksi, että tiedekunnan porukka olisi konservatiivisempaa, helpotuin suuresti siitä, miten monimuotoista väkeä täältä on löytynytkään! Ehkä senkin takia opiskelijatasolla vaikuttaminen tuntui heti mielekkäältä ja kiinnostavalta tehtävältä. Olen myös luonnostani sellainen, että tykkään vaikuttaa asioihin. Pienenä ajattelin, että minusta tulee presidentti tai vähintään poliitikko, joten opiskelijajärjestötoimintaan lähteminen oli luonnollista siltäkin kantilta. Tapahtumasihteerinä olemisesta taloudenhoidon ja hallituspaikan kautta päädyinkin sitten tähän puheenjohtajan paikalle.

Puheenjohtajana ollessani tahdon nostaa esille etenkin opiskelemisen ja työllistämisen teemoja ja aionkin pitää huolta, että tänä vuonna ne nousevat framille. Ne teemat yhdistävät ja joskus myös pelottavat meitä kaikkia opiskelijoita.

Vaikuttaminen tuntuu myös muussa mielessä mielekkäältä ja olenkin harkinnut myös seurakuntavaaleihin menemistä. Minun mielestäni kirkkomme on sangen työntekijäpainotteinen ja se on yksi olennainen heikkous; seurakuntalainen jää valitettavan usein toiminnan kohteeksi, jota papit ja nuorisotyöntekijät palvelevat järjestäen heille toimintaa. Tavallinen kristitty menettää mielestäni jotain panoksestaan ja asemastaan joutuessaan ikään kuin palvelun kohteeksi.

Jos kirkko haluaa olle elävä yhteisö niin seurakuntalaisen pitäisi päästä yhä enemmän ja enemmän toiminnan ja keskustelun keskipisteeseen. Tulevaisuudessa tilanteen pitäisi kääntyä. Emme voi ajatella, että seurakunta tuottaa palveluita ja niistä sitten toivottavasti osa osuu seurakuntalaisten tarpeisiin. Seurakuntien tulisi enenevissä määrin olla seurakuntalaistensa näköisiä.

Itse olen kuitenkin löytänyt hengellisen yhteyteni paikallisseurakunnastani, joka on tällä hetkellä Töölön seurakunta. Se on todella kotiseurakuntani. Esimerkiksi pastori Tuomas Meurman on aivan mahtava pappi! Arvostan hänen tapaansa tehdä asioita. Hän kuuntelee seurakuntalaisia oikeista lähtökohdista. Ennen Töölöä hengellinen yhteisöni löytyi Mikaelin seurakunnasta.

Kristinuskossa minua on aina puhuttanut eniten sen ydinsanoma. Kaikkivaltias ja mahtava Jumala on tullut ihmiseksi, kuollut ristillä meidän syntiemme tähden sovittaakseen ne ja tarjotakseen ihmiselle iankaikkisen elämän. En keksi yhtäkään asiaa, joka voisi enempää minua puhutella. Joku niin mahtava rakastaa jotakin näin pientä, suoden vielä yhteyden hänen kanssaan.

Tällä hetkellä elämääni kuuluu runsaasti kiirettä ja siksi nautinkin eniten pysähtymisestä. Tunnistan sille suuren tarpeen hektisten viikkojen jälkeen. Olen tajunnut saavani voimaa ihan vain siitä, että voin yhden hyvän ystäväni kanssa siemailla teetä ja rentoutua. Tarvitsen toisinaan paikan, jossa pysähtyä totaalisesti. Sen takia myös hiljaisuuden retriitti oli minulle hyvin tärkeä kokemus. Seuraavalla tenttiviikolla aionkin taas suunnata retriittiin hiljentymään. Samaa suosittelen kaikille.

Teksti Niilo Rantala
Kuva Nico Siekkinen

Jussi Parviainen ja Jeesuksen menestystarina

Kyyhkynen kävi tapaamassa legendaarista teatterivaikuttaja Jussi Parviaista ja ottamassa selvää, mistä on kysymys hänen uusimmassa suurteoksessaan ”Jeesuksen menestystarinassa”. Puhuimme kutsumuksesta, uskonnollisesta teatterista ja Jeesuksen menestystarinasta.

NIILO: Mitä kutsumus teille tarkoittaa?

JUSSI PARVIAINEN: Kutsumus tarkoittaa kykyä olla yksin. Oikeastaan sitä, että jokin asia on niin painava, että sen johdosta sietää yksinoloa ja myös siitä seuraavaa yksinäisyyttä. Se yksinäisyys tekee elämästä sietämättömän raskasta, mutta sen sietämistä kutsumus oikeastaan on.

Kirjoitin juuri yhtenä yönä muistiin yhden Spinozan lauseen, jossa Spinoza puhuu siitä, että hän joka rakastaa Jumalaa, täytyy rakastaa Jumalaa niin pyyteettömästi, ettei edellytä edes sitä, että Jumala rakastaa takaisin. Se liittyy myös kutsumukseen. Se on piittaamattomuutta kaikesta muusta. Kutsumus on tärkeintä ja sillä eletään. Romantiikan keskiössähän oli kaipuu, mutta ei toisen ihmisen luokse. Ei. Kutsumuksessa on kysymys kaipuusta takaisin tähtiin ja ehdollistettuun tasapainoon.

N: Uusin teoksenne on nimeltään ”Jeesuksen menestystarina”.

JP: Kyllä. Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen. Kaikki maailman kristityt ja kirkon piirissä olevat ja siihen päälle vielä muslimit, joille hän on profeetta. Kaksi ja puoli miljardia ihmistä odottaa Jeesuksen tuloa takaisin. Jos nyt ajatellaan jonkun Sarasvuon tai Ramsonin suosiota niin onhan Jeesus nyt aikamoinen brändi.

Kyse on ehdottomuudesta. Alunperin kysymys oli varmasti suggestiivisuudesta ja ilmaisusta. Miten joku on voinut olla niin vakuuttava ja vaikuttava? Hän kertoi olleensa olemassa jo ennen aikaa, ajassa meidän kanssamme ja seuraavaksi lähtee pois. Hän kuitenkin lupaa palata takaisin ja pyytää meitä odottamaan. Ja kaksi ja puolia miljardia odottaa. Se on aika rajua.

Jeesuksen menestystarinassahan ei ole Jeesuksen hahmoa. Olen tavallisissa vaatteissa näyttämöllä ja olen rakentanut hahmon rakastamastani naisesta, hänen psyykestään ja olemuksestaan. Häneltä olen saanut Kristuksen ruumiin.

Kristologiassa Jumalaa ja Jeesusta ei selkeästi eroteta. Se tekee Jeesuksen kuolemasta helpompaa. Helppohan se olisi kuolla, jos olisimme varmoja siitä, että synnymme uudestaan, mutta meidän täytyy kuolla ihmisinä. Se on kova, itkettävä paikka. Hirveää elämää.

Jeesuksen sovitustyöhän oli uskomatonta kärsimystä. Jo ruoskintaan kuoli ihmisiä. Ristiinnaulituilla katkeili selkäranka, suolet pursuivat ulos ja lihakset katkeilivat. Itseasiassa ristillä riippuessa kuoltiin useimmiten hengittämiseen; hiilimonoksiidin määrä muuttui niin suureksi, että lopulta sydän pysähtyi.

Se kärsimys, kammottava kärsimys ihmisenä, oli Jeesuksen tiedossa alusta asti. Sitä voi nähdäkseni kutsua Jeesuksen kutsumukseksi, Ihmisen Pojan kutsumukseksi.

N: Aloititte uranne räjähtävästi. ”Jumalan rakastaja”, ”Diletantti” ja lukuisia muita suosittuja teatteriteoksia. Mikä on tuotantonne punainen lanka?

JP: Aloittaessani opinnot teatterikoulussa olin ollut koko ikäni seurakuntanuori. Teatterikoulun musiikinopettajana toimi tulloin Toivo Kuulan veljenpoika Mauri Kuula. Hän kysyi minulta, etttä millaisia näytelmiä aion ryhtyä kirjoittamaan? Hän hämmästyi kovin kun käännyin katsomaan häntä silmiin ja vastasin, että ”uskonnollisia tietysti”.

”Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen.”

Kaikki näytelmäni ovat voimakkaasti uskonnollisia tai ainakin uskontoa käsitteleviä. Olen käsitellyt uskoa itsessään, uskonnon käsitteistöä ja sen uudelleen luomista, kommentoinut transsendenssiä ja pyrkinyt tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Se on ollut minun kutsumukseni, joka heräsi todella aikaisin. Olin jo varhain vakuuttunut siitä, että me näemme seurauksien maailman. Tämä todellisuus ympärillämme, jossa suurin osa ihmisistä elää, on vain seurausten maailma. Emme me näe syitä. Olin kuitenkin jo varhain varma, että täytyy olla toinenkin todellisuus, joka on syy.

Elokuvassani ”Harmageddonissa” on lause: ”Yritin olla Jumala kun tapoin. Yritin olla Jumala koska en tiennyt miten olla ihminen”. Teologinen pohjani on eniten Schleyermacherissa. Hän on ranskalainen sairaalapappi, jonka tärkeimpänä oivalluksena voidaan pitää lausetta ”uskonto on intuitiivista tietoa maailmankaikkeudesta”.

Intuitiivista tietoa voin saada monin tavoin. Minulla ei ole selkeää hahmoa, joka olisi minä. Olen rakentanut hahmon, joka pohjautuu minuun, mutta jolla on ihan oma psykologiansa. Tämä hahmo päästää lävitseen transsendenssia.

N: Kuka sitten on oikea Jussi Parviainen? Elokuvasarjassasi ”Yksinteoin” esiintyy erostaan ja parisuhdeongelmistaan avoimesti puhuva Jussi Parviainen. Onko hän oikea?

JP: Ei. Olin parhaimpina vuosinani toistuvasti esillä naistenlehdissä ja minusta uutisoitiin jatkuvalla syötöllä – melkein heti eniten Mauno Koiviston ja Keke Rosbergin jälkeen. Siihen aikaan kun teimme ”Harmageddon”-elokuvaa niin Ilta-Lehti uutisoi: ”Jussi Parviainen ampuu haulikolla ihmisiä kadulla”. Junttia. Godardhan näytteli koko ajan itseään elokuvissaan ja kaikki ovat kuitenkin tajunneet sen. Siinä ei ole ollut muualla maailmassa mitään epäselvää, että elokuva hallitsee henkilöitä. Se on eri juttu.

Nyt olen jo ehtoopuolella, vaikkakin fyysisesti kovassa kondiksessa. Jos mietitään Clint Eastwoodia niin mulla ois vielä kaksikymmentäviisi vuotta aikaa tehdä elokuvia. Mahdollisesti siis vielä kaksikymmentäviisi elokuvaa, jos haluan tehdä.

Uudet haasteet ovat tällä hetkellä tosin todella suuria. Tämän uuden elokuvani ”Jeesuksen menestystarinan” näkymä on sellainen, että rohkenen väittää, ettei parempaa elokuvaa ole nähty eikä hetkeen tulla näkemään. Olen sen verran dramaturgiaa opiskellut ja elokuvatiedettä tutkinut, että voin ilman itsekorostusta tai valhetta todeta näin täysin rehellisesti.

”Jeesuksen menestystarinassa” käydään läpi rakkauden käytäntöjä, joita koitan hahmottaa. Koitan todella saada näkymättömän näkyväksi ja kuvata todellisuutta syiden tasolla piittaamatta hetkeäkään siitä, onko se lainkaan realistista.

Kuusivuotiaasta lähtien minulle on ollut kaikki itsestäänselvää. Olen elänyt konkreettisessa todellisuudessa, joka ei ole kaikkien nähtävissä. Olen elänyt siinä kausaliteetissa, joka muodostaa seurauksien maailman. Todellisuudessa, joka on yksityinen. Sitä olen purkanut ja esittänyt muille eikä kutsumukseni ole koskaan horjunut.

Uusista elokuvista ja sarjoista minun on nostettava ”Young Pope”. Se on aivan saatanan hyvä. Paolo Sorrentino on sen ohjannut ja pääosaa näyttelee Jude Law. Vaikka Vatikaanin kuvaus näyttääkin paikoin vähän köykäiseltä niin odotan silti uudelta tuotantokaudelta paljon.

Siinä sarjassa on kova repliikki, jota ei ole jostain syystä siltikään ajatuksena juuri nostettu esiin ajassamme. Paavi rukoilee polvillaan, kädet levitettyinä sivuillaan, tupakka toisessa kädessään. Sänkyään vasten nojaten syvään rukoukseen vaipuneena hän pyytää Jumalalta anteeksi. Hän pyytää Jumalalta anteeksi, ettei usko tähän. Se on käsittämättömän kova kohtaus. Tuossa tilanteessa uskotaan todella ja siinä ilmenee ikuinen uskonnon paradoksi loistavasti.

Samoja teemoja käsittelen myös ”Jeesuksen menestystarinassa”. Keskityn kuvaamaan kuoleman voittajan näkemystä maailmasta ja näyttämään miltä maailma oikeasti näyttää Kristuksen silmin. Siinä on jonkinmoinen haaste.

Iloinen testamentti

ERÄÄN VIIKON TORSTAINA lähdin kävelylle ja päädyin suojaan kirpputorille tihkusateen sattuessa kohdalleni. Vaatteita en kuitenkaan katsellut vaan suuntasin kohti vanhojen kirjojen nurkkaa, jonka kirjat oli lajiteltu huolellisesti: ”kotimaiset romaanit”, ”ulkomaiset romaanit”, ”runot”, ”lasten kirjat” ja niin edelleen. Koska tiesin kirjamessujen olevan ovella, päätin säästää vähiä rahojani ja ajattelin tyytyä silmäilyyn. Ryhdyin tarkastelemaan kunnon teologian opiskelijan tapaan ensiksi hyllyä, jonka päässä luki ”filosofia, teologia sekä hengelliset”. Lukuisien Raamattujen seassa pilkotti muutama Vanhan testamentin selitysteos, pari kirjaa joiden alaotsikkoa koristi Uuteen testamenttiin liittyvät lauseet sekä yhtäkkiä kaiken keskellä ”Iloinen testamentti”.

Päädyin nappaamaan kirjan käteeni ja riemastuin. Kirja oli ilmeisesti laitettu väärälle osastolle, sillä kun ryhdyin sitä selailemaan, se piti sisällään laajan kokoelman Tatu Pekkarisen ja Matti Jurvan kirjoittamia reippaita ja ilomielisiä, hersyviä kupletteja 1910-luvulta 1950-luvun alkuun saakka; ”Savotan Sanni”, ”Kaunis Veera”, ”Nikkelimarkka”, ”Tuohinen sormus”, ”Soita Humu-Pekka”… Lista jatkui pitkään. Se totisesti oli ”Iloinen testamentti”. Sitä en raaskinut olla ostamatta.

Ryhtyessäni tuntia myöhemmin lukemaan opuksen alkupuhetta yliopiston kahviossa, ilahduin vielä enemmän. Toivo Kärjen ja Tatu Pekkarisen lesken Aino Pekkarisen kirjoittamassa esipuheessa kirjoitetaan nimittäin seuraavasti: ”Juhlallisuuksien ja naurettavuuden välillä sanotaan olevan hiuksen hienon eron. Samoin huumorin ja tragiikan. Oikea huumori ei ole himphamppua, vaan totuutta ja elämää, sen ovat sanoneet suuret viisaat. Paavo Ruotsalainenkin nauratti seurakuntalaisiaan humoristisilla sutkauksilla. Ilonpisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin, niinkuin se mahtuu tragiikan ja ihanan runon kehyksiin, sen on todistanut itse Aleksis Kivi”.

Ensin tietysti ilahduin, että Tatu Pekkarisen ”Iloisen testamentin” alkusivuilla mainitaan humoristisena kanssaveljenä Paavo Ruotsalainen, körttien oma Ukko-Paavo. Aloin kuitenkin pohtimaan tarkemmin yhtä Iloisen testamentin lausetta. ”Ilon pisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin”.

Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvasta pinnalle ensimmäisinä. Yksi kuva, jota en voi olla nostamatta esille on Oiva Paloheimon runo ”Kristus ja kristitty”, joka kiteyttää ongelman tarkkanäköisesti ja traagisesti:

”Jeesus Kristus, poika Herran

kulki metsätietä kerran

hymyhuulin, avojaloin,

linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin,

mustissansa, ilmein mykin.

Paheksuvin mielialoin,

seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat ohi astuissaan,

tuntematta toistaan kumpikaan.”

Miksi me olemme näyttäneet tältä? Ja näytämmekö me joskus tältä yhä? Miksi kristinusko näyttää niin vakavalta, vaikka meidän hallussamme on kuitenkin se kaikista iloisin testamentti?

On toki paradoksaalista neuvoa olemaan neuvomatta, mutta siitä aloittaminen ei välttämättä olisi huonoin tapa. Harvoin ihmiset kuuntelevat, kun heille huutaa, mutta kun kuiskaa yhdessä heidän kanssaan, silloin korvat aukeavat.

Sen tähden myös huutaminen niille, jotka huutavat, on turhaa. Nöyryys, rakkaus, ystävällisyys. Ne ovat aidon yhteyden perusta. Venäläisessä kansantarinassa piispa seurueineen purjehtii suurten vetten päällä tarkastusmatkalla ja pysähtyy erään pienen pienen saaren rantaan. Saarella on erakkoluostari, jossa on jäljellä kolme höperöä vanhaa munkkia, jotka eivät ole vuosikymmeniin olleet missään yhteydessä ympäröivään maailmaan. Piispa päättää matkansa lopuksi pitää intensiiviopetusta munkeille. Eiväthän he tunne uusia rukouksia! Eiväthän he tiedä mitä kristinusko! Heille täytyy kertoa mitä ovat uusimmat teologiset läpimurrot ja miten rukoillaan OIKEIN. Heidän ”Isä meidän”-rukouksensa ei muistuta mitään tunnettua – se ei ole vanha eikä uusi versio vaan jotain heidän vajavaisen muistinsa säälittävää tuotosta. Piispa ryhtyy innoissaan ja ylpeänä, vähän jopa ivaa olemuksessaan, opettamaan vanhoja veljiä. Sana sanalta, tunti tunnilta oppivat hauraat munkkiveljet lopulta oikeaoppisen ”Isä meidän” – rukouksen. Lopulta kun on valmista, piispa toteaa pelastaneensa kolme vääräoppista ja lähtee kädet vatsansa päällä kotimatkalle. Pursi lähtee lipumaan vetten yllä edeten ilta-auringon kultaamalla merenselällä huimaa vauhtia. Yhtäkkiä piispa kääntyy katsomaan kannelta kohti saarta. Hän tuntee sydämensä sykkeen kiihtyvän ja pelkää järkensä sumenevan. Nuo kolme typerää, vanhaa munkkia kulkevat kiihtyneinä juosten vettä pitkin kohti hänen alustaan. Piispa laskee tikkaat ja käskee silmät pyöreinä munkkeja nousemaan laivaan. Vanhat munkit nousevat nöyrinä kannelle ja lausuvat, että ”Anteeksi häiriö, me emme vaan muistaneet rukouksen viimeistä säettä enää oikein. Voitko vielä kerrata sen?” Piispa oli pakahtua ja lopulta lankesi polvilleen munkkiveljien eteen pyytäen siunausta. Vanhat munkit siunasivat polvistuneen ja herkistyneen piispan, jonka jälkeen he palasivat niskat kyyryssä saarelleen.

”Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvatsa pinnalle ensimmäisenä.”

Kulkekaamme yhteistä tietä, mutta ei niin paheksuvin mielialoin, seudun synnit sydämessä. ”Ilonpisara ei pelkästään mahdu uskonnon puitteisiin” kuten Iloisen testamentin alussa kirjoitetaan. Uskonto, tai vielä paremmin sanottuna usko, o n se ilonpisara. Koska Markuksen, Matteuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittama iloisin testamentti on kainalossamme, voimme kulkea metsätietä hymyhuulin, avojaloin, linnunpoika kämmenellä.

Luterilaista uskonnonopetusta katolilaisella vakaumuksella

Suomessa parikymmentä vuotta asunut espanjalainen luokanopettaja Javier Salazar opettaa Kulosaaren ala-asteella muun muassa luterilaista uskontoa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että Javier itse on katolilainen. Kävimme hänen luonaan kyselemässä, miltä tehtävä hänen mielestään tuntuu.

KELLO ON 8.45 Kulosaaren ala-asteella. Lapsilla on kaikilla älypuhelimet käsissään, mutta silti he kuuntelevat täysin keskittyneinä. On Javier Salazarin uskonnontunti.Ennen työtään luokanopettaja Javier Salazar työskenteli lääketeollisuuden parissa, liiketoiminnan kehittämisessä Viisi vuotta sitten hän kuitenkin koki tarvetta vaihtaa alaa ja ryhtyi luokanopettajaksi. Hän valmistui kasvatustieteiden maisteriksi vuonna 2014 Helsingin yliopistosta. Aiemmin hän oli suorittanut vuonna 2001 valtiotieteiden maisterin tutkinnon. Edellä mainittujen lisäksi Javierilla on aineenopettajan pätevyys filosofiassa ja elämänkatsomustiedossa. Kulosaaren ala-asteella hän toimii jo neljättä vuotta. Luokanopettajan tehtävien ohessa Javierilla on mahdollisuus opettaa myös uskontoa, mistä hän omien sanojensa mukaan pitää suuresti.

Kulosaaren ala-asteella uskonnonopetus tarkoittaa kuitenkin luterilaisen uskonnon opettamista ja Javier Salazar on itse vakaumukseltaan harras katolilainen. ”Asetelma ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi niin harvinainen, kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Ei ole vallan tavatonta, että ei-luterilainen opettaa luterilaista uskontoa.” Salazar sanoo. ”Olen kokenut asian hyvin myönteisenä, tarvittaessa pystyn laajentamaan näkökulmia, joista asioita tarkastellaan.”

Kohti reformaatiota

Tällä hetkellä käsitellään vielä kirkon historiaa ennen keskiaikaa, mutta pian edessä häämöttää jo reformaatio. Sitä Salazar odottaa jo innolla. ”On mielestäni hyvä, että voin tarvittaessa tuoda niin sanottua hävinneiden historiaa esiin. Siitä ei muuten paljoa puhuta.” Salazar kertoo. ”Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin. Silloin tällöin lapset saattavat kysyä, kuinka esimerkiksi tämä tai tuo asia on katolisessa kirkossa.” Hän jatkaa. Salazar sanoo myös, että näiden kysymysten ohella lapset ovat saattaneet nähdä hänen työpöydällään Neitsyn Marian kuvan, mutta sen enempää asiaa ei ole edes tarvetta tuoda esiin.

Salazar kokee, että on myös itse oppinut luterilaisuudesta: ”Kun olemme lasten kanssa keskustelleet, kuinka luterilaisuus näkyy heidän arjessaan, olen oppinut paljon luterilaisuudesta yleisesti.” Samalla Salazar sanoo, että hänen oma näkemyksenä on tasapainottunut, ”Olen oppinut osoittamaan myös perusteltua kritiikkiä oman kirkkoni historiaa kohtaan.” Vanhempien suunnalta negatiivista palautetta ei ole tullut. ”Uskontoa ei koulussa kuitenkaan harjoiteta, joten en usko, että asia on ongelmallinen vanhemmille.”

Uskonnonopetuksen tulevaisuus?

Viime vuosina on keskusteltu varsin paljon uskonnonopetuksen tulevaisuudesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Salazarin kanta uskonnonopetuksen tulevaisuuteen on yksiselitteinen: ”Ehdottomasti uskontoa on opetettava myös jatkossa. Oman uskonnon opetus suojelee lapsen omaa identiteettiä sekä auttaa kunnioittamaan muiden vakaumuksia.” Opetettuaan muutama vuosi sitten katolista uskontoa katolilaisille nuorille, Salazar totesi, kuinka tärkeää se on lasten oman identiteetin kehittymiselle.

”Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin.”

Salazar kuvaa asiaa vähän samanlaisena kuin toisen kielen opettamista. Ei kieltäkään opetella hänen mukaansa pelkästään kielen oppimisen takia, vaan vaan tapana laajentaa kulttuurista tietämystä. ”Pidän Suomen järjestelmää, jossa vähemmistöihin kuuluvat oppilaatkin saavat oman uskonnon mukaista opetusta, maailman parhaana.” Salazar toteaa. Suunnitelma, jossa siirryttäisiin opettamaan yleistä uskontotietoa, on Salazarin mielestä ongelmallinen. ”Yleisen uskontotiedon opettaminen vaatisi opettajalta hirveästi. Ensinnäkin opettajalla täytyisi olla pätevyys kaikkiin opettamiinsa uskontoihin ja sellaisen opettajan löytäminen saattaisi olla lievästi sanottuna vaikeaa.” Hän sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi en minä pystyisi opettamaan oppilaille islamia, sillä en tunne sitä riittävän hyvin. Saati sitten, jos opetettavia uskontoja olisi vielä useampi.”

Teksti Viljami Haavisto
Kuva Jenny Ansah

Tapasin rohkean miehen

Reformaatiossa on ollut kyse suuresta muutoksesta, ei pelkästään hengellisessä maailmassa tai kirkon piirissä, vaan koko yhteiskunnassa. Sen tapahtumat ravistelivat ihmisiä ja järisyttivät koko Eurooppaa. Eri suuntiin soutajia oli runsaasti ja voimmekin nähdä koko reformaatiotapahtumien ketjun eurooppalaisen toisinajattelun tuloksena. Reformaatiosta on nyt kulunut viisisataa vuotta, ja Euroopassa kiistellään yhä, niin hengellisen kuin maallisen regimentinkin piirissä.

Yksi ajattelija on soutanut vastavirtaan koko toimintansa ajan ja siksi pidin tärkeänä matkata Sääksmäen Ritvalaan haastattelemaan Suomen tunnetuinta toisinajattelijaa, Pentti Linkolaa. Ääninauhaa haastattelusta kertyi tuntikaupalla ja minulla on ilo esitellä Kyyhkysessä katkelmia keskustelustamme liittyen uskontoon ja kirkkoon.

 

Pentti Linkola, mitä te pidätte pyhänä?

“Luontoa. Käytän siitä myös mielelläni vielä tuota termiä, pyhä. Se on minulle jotain paljon muuta kuin aineenvaihduntaa ja ravintoketjuja. Koskemattomaan metsään meneminen on minulle varmaankin jotain samanlaista kuin hartaalle uskovalle voimakkaat uskonkokemukset. Aarniometsässä ja rannattomilla soilla minä koen, että olen nyt korkeamman keskellä, tai oikeastaan alla.”

 

Oletteko löytäneet jostain yhteisöstä hengellisen kotinne?

“Kyllä se on minulle vain henkilökohtainen kokemus. Minähän olen jo heti aivan nuorena ylioppilaana eronnut kirkosta. Muistan vielä hyvin sen vastaanotonkin Helsingissä, olisiko ollut Johanneksen seurakunnan kirkkoherra. Silloin piti vielä ilmoittautua ja käydä keskustelua seurakunnassa, ennen kuin jäsenyydestään pääsi eroon. Kirkkoherra tiedusteli minulta syytä, ja vastasin, että useimmat ihmiset kai mainitsevat kirkollisveron. Minä sanoin, että se ei ole minun syyni, mutta kun minulla ei ole sitä uskoa. Koin, että oli väärin kuulua.

Olen siitä myöhemmin kyllä tinkinyt. Joskus neljä vuotta sitten liityin kirkkoon takaisin ja kysyinkin vielä Valkeakosken kirkkoherralta, että pääseekö liittymään kirkkoon, vaikka ei olekaan sitä oikeaa uskoa? Hän vastasi haikeasti, että ‘meidän seurakunnasta varmaan pääosa on sellaisia, joilla ei ole sitä oikeaa uskoa. Kyllä sinne on tervetulleita kaikki.’”

 

Miten päädyitte liittymään takaisin kirkkoon?

“Halusin liittyä, koska kirkko on kuitenkin maallisiin instituutioihin verrattuna se, joka todella syvällisesti välittää onnettomista ihmisistä. Ja sitten se vielä jarruttaa tätä mailman mielipuolisinta kehitystä. Se on kuitenkin aina vähän jäljessä tässä robottien maailmassa.

Minuun on myös paljon vaikuttanut se, että olen elämässäni ystävystynyt useampienkin pappien kanssa, ja he ovat kyllä olleet kaikki ihmisinä ihan sitä eliittiä, keskimääräistä ihmistä paljon suurenmoisempia. Kohdalleni ei ole sattunut muuta kuin kirjeissä näitä mahdottomia ahdasmielisiä, joiden kanssa en varmaan pystyisi edes keskustelemaan.

Jonkin verran liittymiseeni vaikutti myös se, että olen oppositiossa. Tuossahan oli sellainen kirkosta eroamisen aalto kun tämä Päivi Räsänen puhui homoseksualismia vastaan. Eihän hän edes edustanut kirkkoa. Ehkä se vaikutti myös minuun – kun niin moni nyt kerran eroaa, niin minähän liitynkin.

Minä olen ikäväkseni ollut skeptikko aina, ja sekin on yksi murheen aihe. Mulle tällainen usko näkymättömään on mahdottomuus. Mutta se opinkappale, että usko kaksituhatta vuotta sitten eläneeseen, epäilemättä loistavaan filosofiin ja eetikkoon Jeesus Nasaretilaiseen, vapauttaa kaksituhatta vuotta myöhemmin syntyneet ihmiset synneistä – se on minusta niin loistava keksintö, että se jo herättää kunnioitusta tätä uskontoa kohtaan.”

 

Puhutte Jeesus Nasaretilaisesta loistavana filosofina ja eetikkona. Minkä hänen opetuksistaan nostaisitte esiin? Mihin puolestaan ette yhdy?

“No, historiaa täytyy tietysti lukea sen ajan olosuhteiden mukaan. Olihan se se varmasti valtavaa silloin, jos miettii minkälainen on Vanha Testamentti. Minkä takia kirkko ylipäätään tätä julminta dokumenttia pitää yllä? Sehän on pelkkää tappamista. Mutta niin – sitten tulee Jeesus Nasaretilainen. Ymmärtäähän sen, että ne fariseukset ja muut Vanhan testamentin opin kannattajat pitivät sitä hirvittävän vaarallisena. Siitähän tuli todellinen rakkauden oppi, joka on varsinkin Vanhaan testamenttiin verrattuna aivan rajattoman loistavaa ja uutta etiikkaa. Olihan sillä näitä edeltäjiäkin, Johannes Kastajat ja muut, mutta häneenhän tämä henkilöityi.

Onhan siitä jotain vanhentunutta jo. Ei se noin voi päteä enää, kun ihmisiä on miljardeja…”

 

Nasaretilainen korosti usein armoa. Mutta – miten armo liittyy teidän ajatteluunne? Mitä armo sinulle tarkoittaa?

“Niin. Sitä korostetaan minusta aivan liikaa. Synnin käsitettä puolestaan saisi korostaa enemmän. Enemmän synnistä, vähemmän armosta. Toisaalta, ehkäpä se armo menee helpommin perille, se miellyttää ihmisiä niin suuresti.

Oli hienoa kun kirkkoherroilla oli aikanaan sellainen arvovalta, että nähdessään sunnuntaina ihmisiä töissä pellolla kirkkoherra komensi ne kotiin pyhittämään lepopäivää.”

 

Missä kirkko siis tällä hetkellä menee vikaan?

“Linkola: Kirkko menee vikaan siinä, että se pitää kiinni jokaisen miljardin ihmisen samasta arvosta. Enemmän kirkko saisi tosiaan myös jyristä sillä vanhan ajan otteella, kuten jo sanoinkin.

Kyllähän nää arkkipiispa Mäkiset ja muut tuntevat kentät ja tietävät millaisia ihmiset ovat – eihän sellainen menisi perille. Kyllä se herättäisi kovaa vastustusta se tällainen synnin korostus. Yksinkertaisesti sanottuna näen, että on se liian laimea tämä kirkko.”

 

Ovatko uskonnot ihmiselle välttämättömiä? Kuuluuko uskonto ihmisen perustarpeisiin?

“Ihmiset ovat harjoittaneet uskontoa tiettävästi aina. En ainakaan tiedä, että olisi ollut heimoja, jotka olisivat eläneet täysin vailla tällaista. Kai se ihmisyyteen kuuluu, usko korkeampaan. Onhan minullakin se välttämätön, ylimaallinen tunne. Näen luonnossa sen niin sanotun normaalin elämän yläpuolelle.”

 

Millaisia ajatuksia teillä on moraalin ja uskonnon suhteesta?

Olen miettinyt kirkon suhdetta sotaan. Loistava pappi, Lauri Leikkonen oli aikanaan Virolahden kirkkoherrana ja kaiken lisäksi loistava ornitologi. Hän oli lintujen rengastajien parissa sellainen meidän kaikkien rakastama vanha setä, joka keksi kaiken maailman menetelmiä rengastusta varten. Hän oli ollut aiemmin komppanian päällikkönä ja piti edelleenkin Suomen käymiä sotia pyhinä. Minullekin hän esitteli sellaista kuvateosta, jonka hän oli koonnut oman rykmenttinsä kaatuneista. Hän näytti kuvia ja kysyi, että ‘eivätkö olekin uljaan näköisiä?’ Minusta ne olivat ihan tavallisen näköisiä perunanenäisiä nuoria poikia, sellaisia kuin armeija-aikaan ollaan, mutta hän näki, että he olivat antaneet henkensä evankelis-luterilaisen kirkon ja isänmaan puolesta. Hän oli isänmaan ja uskonnon ihminen niin paljon kuin olla voi. Se suhtautuminen oli niin harrasta. Sillä olemuksellaan hän kuitenkin saavutti koko meidän viidensadan lintujen rengastajan ihailun.

Tämän jälkeen keskustelumme siirtyi suomalaisuuteen ja kulttuuriin, ensisijaisesti kirjallisuuteen. Lopuksi kysyessäni tahtooko Linkola lähettää terveisiä Suomen opiskelevalle nuorisolle, oli vastaus seuraava:

“Olen sen verran ihmisystävä, että en kyllä lähetä sellaisia terveisiä, että he omaksuisivat tämän syväekologisen elämänkatsomuksen. Jos näin kävisi, he joutuisivat kohtaamaan elämässään niin paljon pettymyksiä. En tahdo toisaalta myöskään kehottaa ketään panemaan hulinaksi, en tähän kysymykseen varmaan vastaa ollenkaan. En varmaankaan lähetä mitään terveisiä.”

 

Niilo Rantala

Oranssi sortaja

Dokumentissa kuvataan etniseen puhdistukseen rohkaisevaa munkkia.

Oranssi mies saa puheillaan aikaan väkivaltaisuuksia vähemmistöjä kohtaan. Oranssi mies tahtoo tehdä maastaan paremman paikan (vähemmistöjen kustannuksella). Oranssi mies ei itse ole missään vastuussa vihapuheistaan vähemmistöjä vastaan. Kuulostaako tutulta? Ei, kyse ei ole Yhdysvaltain köyhimmästä miljardööristä, vaan eräästä rauhan saarnaajasta, buddhalaismunkki Ashin Wirathusta

Iranilais-sveitsiläisen elokuvaohjaaja Barbet Schroederin ”pahan trilogian” kolmas osa The Venerable W(2017) jatkaa aiempien osien malliin, antaen suurimman puheenvuoronpäähenkilölle itselleen. Toisin kuin esimerkiksi Idi Aminin omaan tyhmyyteen kaatuva retoriikka, Wirathun puheissa kaikuu sama turhautuneiden ihmisten ohjailuun suitsttu paha kolminaisuus, seksi, uskonto ja isänmaa, joka on nostanut rumaa päätään ympäri maailman.

Kuvittele rauhanomaisin, kaikesta väkivallasta itsensä irtisanova uskonto, jolle kaikki elämä on yhtä pyhää. Kuvittele, että sen sisällä toimii etniseen puhdistukseen rohkaiseva munkki.

On tragikoomista seurata itseään rauhan sanansaattajana pitävän nationalistiveijarin sanankäänteitä ja oikeutuksia
teoilleen, poimin puheista muutamia helmiä, jotka kuuluivat otakuinkin näin: ”Muslimi on kuin kissakala, se on väkivaltainen ja lisääntyy nopeasti” ja ”voit olla hyvä ihminen, mutta raivotautisen rakin viereen ei voi käydä nukkumaan.” Paha vähemmistö kääntyykin sortavaksi enemmistöksi (väestöstä muslimeja on 4,1%, joihin suurin osa rohingyoista kuuluu), joka uhkaa kunnon ihmisten elämäntapaa ja korruptoi naiset
”seksuaalisilla lupauksilla”. Wirathun mukaan rohingyan roikaleet kehtaavat vielä polttaa omat talonsa ja omaisuutensa ja vanhemmat sukulaisensa sympatiapisteiden toivossa, saaden viattoman lynkkausjoukon näyttämään pahalta.

Joskus tuntuu siltä, että joka kerta, kun Myanmarista puhutaan, puhutaan vähintäänkin huonoista uutisista. Ainakin tämän kritiikin kirjoittamisen aikaan Nobelin rauhanpalkinnon kopannut Myanmarin pääministeri Aung San Suu Kyi on ollut vaitonainen rohingyojen tilanteesta, jossa satoja tuhansia ihmisiä on joutunut taivasalle. Palkinto ei tietenkään takaa sitä, että sen saaja olisi jotenkin rauhanomainen, mutta sellaisen tunnustuksen voisi kuvitella aiheuttavan paineita toimia vähintäänkin kulissin omaisesti rauhan puolesta.

Dokumenttiin on haastateltu useita eri buddhalaisia, muutamaa tutkijaa, sekä Wirathua itseään. Wirathu rationalisoi
ja esittää tekojensa oikeutukseksi muun muassa kannattajiensa itse kuvaamia videoita, joissa esitetään dramatisoituja rohingyojen buddhalaisiin kohdistuvia rikoksia, tai aitoja joukkolynkkauksia nuijin ja viidakkoveitsin. Tästä sakista on yodamainen ”inner peace” kaukana, niin kuin myös Buddhan opetukset, kuten eräs munkkikin mainitsee.

Vaikka dokumenttielokuva olikin rakennettu kiihkottomaksi ja taitavalla kädellä, löysin oman potutuksenaiheeni:
lopputeksteissä ”pieneksi buddhalaiseksi” tituleerattu lapsenomaisesti lespaava satunnainen kertojaääni olisi saanut jäädäkokonaan leikkauspöydälle. Ärsyttävä sössötys oltaisiin voitu korvata Schroederilla itsellään, hän kun jo esiintyy elokuvassa toisena kertojanäänenä. Kun kyse on kansanmurhasta, ei tunteisiin tarvitse enää erikseen vedota.

Jos elokuvasta hakisi jotakin lopullista moraalista purukumia, olisi se varmaankin se, että pahiksia löytyy yllättävistäkin paikoista, eikä pelkkä uskonto tee ihmisestä hyvää tai pahaa. Jos joku puhuu kädet nyrkissä rakkaudesta, kannattaa paeta paikalta.

The Venerable W. Ohjaus: Barbet Schroeder. Ranska/Sveitsi 2017.
Esitettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva katsottavissa nyt Yle Areenassa.

Puoli vuosituhatta kolmessa päivässä

Saksassa kevät oli pitkällä jo huhtikuussa, kun kävimme kirkkohistorian graduseminaariryhmän kanssa kiertämässä tunnetuimpia Lutherin elämänvaiheisiin liittyviä kohteita kirkkohistorian professori Kaarlo Arffmanin johdolla. Jälkeenpäin matkaa muistellessamme mieleen muistuivat erityisesti erilainen ehtoollinen, vielä erikoisemmat ruokakokemukset silleineen ja verimakkaramuhennoksineen ja upeat kirkot, joissa pääsimme käymään.

Lauantaiaamuna kymmenen hengen seurueemme lensi Berliinin Tegelin lentokentälle, siitä Zoologischer Gartenin juna-asemalle ja paikallisjunalla kohti Lutherin opiskelukaupunki Erfurtia. Matkan varrellakin olisi ollut paljon mielenkiintoista nähtävää – esimerkiksi Hallessa olisi ollut muutakin tutkittavaa kuin juna-aseman vessa, jossa juuri
ehdimme käymään ennen junanvaihtoa, ja Weimarissa, jossa jouduimme tyytymään kuvaamaan aseman nimikylttiä. Onneksi meillä oli asiantunteva matkaopas mukanamme, joka osasi kertoa junamatkan aikanakin ohitettuihin paikkoihin liittyvää historiatietoa.

Erfurtissa menimme taksilla kiireen vilkkaa augistinolaisluostariin, jossa Luther oli munkkina. Luostarissa tutustuimme muun muassa kappeliin ja sen hienoihin lasimaalauksiin,työhuoneisiin ja luostarin rauhalliseen tunnelmaan. Sitten siirryimme ristikkotalojen reunustamien katujen kautta torille, jonne oli saapunut tivoli. Välkkyvät valot ja ihmisvilinä toivat hauskan kontrastin Erfurtin komeana kohoavaan goottilaiskatedraaliin. Samassa katolisessa katedraalissa Luther vihittiin papiksi.

Erfurtin katolinen tuomiokirkko.

Chanel 5:ttä palmusunnuntain messussa

Sunnuntaiaamuna oli vuorossa messu Lutherin saarnakirkossa. Kun kävelimme auringonpaisteessa magnolioiden kukkiessa Wittenbergin kaupunginkirkkoon, oli se yllättäen takarivejä myöten täynnä. Messun aluksi pappi toivottikin kaikki turistit tervetulleiksi, ja mainitsi ainakin ruotsalaiset ryhmämatkailijat ja saksalaiset koululuokat nimeltä.

Graduseminaariryhmällemme messusta jäi parhaiten mieleen kaksi asiaa. Ensiksikin papin saarnasta selvisi myös
saksan kieltä osaamattomille, että pappi puhui Chanel 5 -hajuvedestä. Jos osasi saksaa yhtään paremmin, selvisi, että hajuvesi liittyi tuoksuöljyyn, jolla Jeesuksen jalat voideltiin. Ehtoollisenjakokin oli suomalaisittain eksoottista. Pitkät jonot kiemurtelivat hakemaan ensin huivipäisiltä diakonissoilta ehtoollisleivät, ja sen jälkeen siirryttiin alttaritaulun taakse, jossa kolme pappia jakoivat viiniä. Yhdellä papeista oli kannussaan mehua, mutta kaksi pappia jakoivat valkoviiniä. Kun kummastelimme asiaa, meille kerrottiin, että viinintuottajamaa Saksassa viinien saatavuus on hyvin erilaista kuin Suomessa. Siksi myös ehtoollisella jaettiin välillä valkoviiniä.

Wittenbergissä matkamme jatkui messun jälkeen katsomaan yhtä maailman kuuluisimmista ovista Wittenbergin linnankirkkoon. Pääsimme näkemään paitsi teesit ovessa, myös Lutherin sekä Melanchthonin haudat. Turistikaupan, jäätelökojun ja lounasravintolan jälkeen jatkoimme junalla matkaa kohti Berliiniä.

Wittenbergin linnankirkko.

Iltaelämää ja päiväkävelyä Berliinissä

Sunnuntai-iltana Berliinissä kävimme porukalla syömässä ja tutustumassa vähän Kurfürstendammin kuppiloihin. Aamulla olimme silti aikaisin aamiaisella ja suuntasimme siitä Alexanderplatzille, josta alkoi Berliinin uudempaan historiaan keskittynyt kiertokävely. Nähdyksi tulivat muun muassa Berliner Dom –tuomiokirkko ja natsi-Saksan historiaan liittyviä kohteita, kuten talo, jossa Hitler työskenteli.

”Vartijat varmaan ihmettelevät, että tuo mies tuo tänne joka kevät opiskelijajoukon katsomaan”, matkaoppaamme tuumi. Toivottavasti matka järjestyy vielä tämänkin vuoden gradu seminaarilaisille. Muutamaan päivään mahtui mielettömän kokoinen pala Saksan ja kirkon historiaa.

Teksti ja kuvat: Jenni Heikkonen

Reformeista

 

Maailma muuttuu, niin TYT:n puheenjohtajakin.

Kuluvalla viikolla tapasin pitkästä aikaa isoäitini – tai siis mumman, kuten meillä Pohojammaalla sanotaan. Itselleen tyypilliseen tapaan 85-vuotias mummani päivitteli, kuinka maailma niin kovin paljon muuttuu ja kuinka hän ei oikein aina pysy perässä muutoksissa, varsinkaan teknologian kehityksen osalta. Tilannetta tasapainottaakseni totesin, että enpä minäkään ole diginatiivina kännykkä käteen syntynyt. Saadessani ensimmäisen kännykkäni olin 10-vuotias, ja tuolloin olin yksi ensimmäisistä luokkani kännykällisistä. Omalta rippileiriltäni soiteltiin tai tekstiviestiteltiin kotiin vielä kahdeksan vuotta sitten, koska nettiyhteys oli huono ja WhatsAppia ei ollut saatavilla.

Kehitys kehittyy. Välillä kuitenkin tuntu, että ilman joitakin uudistuksia pärjättäisiin. Tänä vuonna vaikkapa Isosta Pyörästä ja tutkintouudistuksista on voinut olla montaa mieltä. Ihan viime viikkoina ärtymystä on herättänyt, kun joulukarkit ovat taas ilmestyneet kaupan hyllyihin aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin. Tein niistä viime vuonna ensimmäiset havainnot 6.10, mutta tänä vuonna jo 1.10. Kehitys kehittyy, mutta kehittyykö se hyvään suuntaan?

Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta. Suomessa vuoden pääjuhla järjestetään Turussa 5.11. Yritin järjestää TYT:n retkeä sinne, mutta retki jouduttiin perumaan pienen ilmoittautumismäärän vuoksi. Aluksi olin aidon hämmästynyt, että retki ei herättänyt teologian opiskelijoissa laajempaa mielenkiintoa. Sitten totesin, että 500-vuotias reformi on toki niin vanha uudistus, että se ei enää ehkä kiinnosta. Päädyinkin lopulta oman mielenrauhani turvaamiseksi tulkintaan, että reformaatio on jotain niin yleisesti hyväksyttyä ja tavanomaista, että se tunkeutuu riittävästi teologian opiskelijan arkeenkin. Kehitys kehittyy, ja vanhat reformit eivät vaadi enää erityistä huomiota.

Vuosi TYT:n puheenjohtajana lähestyy loppuaan. Ennen vuotta kuvittelin, että olisin jotenkin hyvä reformi – se, joka
tasapainottaa, inhimillistää ja jaksaa hymyillä. Nyt tiedän, että vaikka suklaa on lähtökohtaisesti hyvää, sen ilmestyminen kauppaan voi ärsyttää. Vaikka teknologia on tarkoitettu auttamaan, se voi myös etäännyttää. Kaikella on määrähetkensä, ja positiivisuus ja negatiivisuus ovat subjektiivisia kokemuksia.Joka tapauksessa haluan kiittää kuluneesta vuodesta. Aikanaan Pikku Kakkosen ohjelman Kaapo opetti, että ”maailma muuttuu, niin minäkin”. Totisesti on tämä vuosi minua muuttanut, ja väittäisin, että lähes pelkästään hyvään suuntaan. Kiitos! Kaikesta!

Petra Harju

Markku DeVitsi Epsanjassa

Takapenkin huutaja johdattaa lukijansa erään vouhottajan kesälomareissulle Magalufiin.

”Hei Manuel, totanoinniin, kolme tuappii ja jalluu!” mies öykkäsi armylippiksensä alta. Useampi illan aikana nautittu alkoholiannos kuului jo tämän puheenmuodostuksessa ja vaikeutti selvästi mallorcalaisen baarimikon työtä. Tilaaminen suomeksi ei sekään varsinaisesti kohentanut tilannetta.

Mies kulahtaneessa lippalakissaan oli jättänyt epäsiistin sänkensä ajamatta niin pitkään kuin jaksoi muistaa. Eilen hän ei ainakaan ajanut eikä toissapäivänä, hän tiesi.

Tuo baaritiskillä tähtäilevä pikkumies ei ollut lomalla yksin. Kalpea nainen ja pilottitakkinen mies olivat hänen ryyppyseuranaan, samoin kuin muinakin iltoina aina saapumisestaan saakka. Aivan kuin nämä olisivat pellosta tulleet, baarimikko mietti.
Varsinaisesta pellosta ei heidän kohdallaan voinut puhua, mutta avoimesta paikasta kuitenkin. Metsäläinen erähenki oli kummunnut muun muassa näiden kolmen asuttamasta teltasta Helsingin ytimessä. Vouhotus oli asuttanut paikkaa, jonne sitä ei oltu haluttu.

Markku DeVitsin – tämän härmänhollantilaisen eräjorman – mölinää ja möykkäystä oli kuitenkin varjostanut poliisin harjoittama sabotaasi. Hänelle oli selvää, että poliisi oli hakkeroinut ja jumiuttanut hänen puhelintaan. Oli selvää, että suvakit ja ääriliberaalit katkoivat heiltä sähköt poliisivoimien vahvalla käsivarrella.

Mädätys, rappio ja korruptio olivat tehneet tehtävänsä, hän tiesi. Poliisi vaan ei halunnut tunnistaa ja tunnustaa tilannetta.

Varsinaisesti Markku metsäläisineen oli hoomoilasena siitä, että Euroopan unionissa Suomi jakoi muiden jäsenmaiden kanssa vastuun turvapaikanhakijoista. ”Suomi, totanoinniin, ensin ja eroon EU:sta, niin Venäjä-suhteetki paranee!” hän tapasi öyhätä.

Se tiedettiin myös itänaapurissa, jossa Markku oli tuttu kasvo. Muun muassa Itä-Ukrainassa häntä ei meinannut enää erottaa aiemmin tulleista vihreistä miehistä.
Magalufilaiseen baariin astui sisään kaksi poliisia virka-asuissa. Baarimikko oli soittanut heidät työpaikalleen auttamaan mutkikkaan tilanteen ratkaisemisessa. ”Turistit taas sikailemassa,” he arvioivat tilanteen kulun.

Markun suomeksi esittämä viinanhuuruinen tilaus oli pysähtynyt kielimuuriin. Baarimikon ymmärtämättömyydestä harmistuneena hän oli käskenyt miespuolista kumppaniaan poistamaan tämän työpisteeltään ja kaatamaan seurueelle juomaa. Tämän seurauksena järjestyksenvalvojat olivat ottaneet humalaiset suomalaiset kiinni.

Poliisit laittoivat ryyppyremmin rautoihin ja taluttivat nämä poliisiauton takatilaan. ”Kiitos teille vaivannäöstä!”, baarimikko sanoi poliiseille näiden lähtiessä. ”Englantilaisten ja suomalaisten kanssa käy aina näin.” ”Tuttuahan se on niin”, toinen poliiseista tokaisi. ”Hätäkeskus kuormittuu täällä enemmän turistien kuin paikallisten tarpeista. Mutta eipä avuntarvitsijaa voi valita – kaikkia pitää auttaa, olipa kyseessä kuka tahansa.”

Poliisit ajoivat pois tapahtumapaikalta suomalaiset mukanaan. Samanaikaisesti Markku katsoi puhelintaan ja nähdessään sen rikkinäisen näytön oli varma siitä, että kyse oli mallorcalaispoliisin sabotaasista.