Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa, viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa. Sytytän kynttilän pimeän vuodenajan keskelle. Pieni joulupöytäni on katettu, pikkuleivät ovat uunituoreita ja glögi hohkaa lasissani heitellen veikeitä kanelintuoksuisia höyrykiekuroita huoneeni yläilmoille. Hyvät ystäväni, joulu tekee tuloaan ja näin jouluihmisenä en malta odottaa, että pääsen pitämään pientä taukoa kurssikirjallisuuden lukemisesta ja uppoamaan mummolan nojatuoliin lukemaan viihdekirjallisuutta. Ennen joulua vietämme kuitenkin Lucian päivää joulukuun 13. päivänä. Ongelmana on, etten tänä vuonna voi sitä viettää, sillä Pyhä Lucia puuttuu seurastani täysin! Tuon roomalaisen marttyyrin elämä (ja kuolema) nähtiin näet niin merkittäväksi, että hyväsydämiset kristityt kokivat oikeaksi ja arvolliseksi repiä hänen kuolleen ruumiinsa paloiksi kuten nyhtöpossun joulupöydässä konsanaan ja sirotella hänen reliikkinsä, eli pyhäinjäännöksensä, ympäri nykyisen Italian aluetta ja joskus myös sen ulkopuolelle. Sen sijaan että kritisoisin ihmisten käsityksiä joululahjaperinteistä yli 1700 vuoden takaa, lähdenkin etsimään Lucian väitettyjä pyhäinjäännöksiä ja toivottavasti tuomaan hänet juhlapäiväkseen kokoon – ainakin hengessä.
Eräänä päivänä Syrakuusassa:
Lucian legenda kertoo meille värikkään selityksen hänen marttyyrikuolemastaan. Tultuaan uskoon hänet tuotiin Syrakuusalaisen tuomari Paschasiuksen eteen tuomittavaksi. Pitkän vääntelyn ja kääntelyn jälkeen tuomari turhautui Lucian uskoon ja siveellisyyteen ja määräsi hänet raahattavaksi paikalliseen ilotaloon tehdäkseen hänestä… epäsiveellisen. Lucia kuitenkin legendan mukaan välttyi tältä karmealta kohtalolta Pyhän hengen avulla, sillä kun miesjoukko tuli raahaamaan häntä pois paikalta, ei hän hievahtanut senttiäkään. Edes härkien avulla ei Luciaa saatu vierähtämään paikaltaan. Paschaius oli saatettu kiusalliseen tilanteeseen, joten tämä näki parhaaksi polttaa Lucian siinä ja silloin, kunnon roomalaisen perinteen mukaan. Paschaiuksen epäonneksi ja kauhuksi tämäkin osoittautui turhaksi, eikä Lucian päästä kärventynyt edes yhtä hiuskiekuraa. Lopulta Paschaius panikoi ja käski mestata Lucian keskellä salia. Legenda kertoo, että miekka kyllä leikkasi Lucian kaulan läpi, muttei ennen kuin Lucia ehti julistaa tuomion profetiaa Rooman keisareille. Lopulta Lucia-parka pääsi kärsimyksestään nautittuaan ehtoollista viimeisen kerran paikallisen papin toimesta.
Pyhimysten metsästäminen on päätöntä touhua. Kun Lucian pää lopulta vierähti oikeussalin lattialle, alkoi tapahtumien ketju; sen päivän ihmeen todistettuaan olisi ihmisillä ollut suuri tarve kunnioittaa tai vähintäänkin hyötyä henkisesti edesmenneen neitsyen jäänteistä. Lucian ruumis sai levätä seuraavat 400 vuotta Sisilian Syrakuusassa suhteellisen rauhassa. Lucian lepo kuitenkin keskeytyi kun eräs italialainen kreivi valtasi saaren ja vei Lucian ruumiin (meille tuntemattomista syistä) Abbruzzon maakuntaan, nykyisen Italian keskiosaan. Kreiville kuitenkin annettakoon haudanryöstöstä säälipisteitä siitä, että hän päätti kuljettaa Lucian irtonaisen pään muun ruumiin mukana samaan osoitteeseen. Valitettavasti tämä oli vasta alkua Lucian tulevalle keskiaikaiselle interrail-kokemukselle. Vuonna 972 saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinas Otto I iski silmänsä Lucian yli puoli vuosituhatta vanhaan ruumiiseen ja päätti viedä tämän ihastelemaan ranskalaista maaseutua Metzin kaupunkiin, joka sijaitsee nykyisen Ranskan koillisosassa.
“Liikenisikö auttavaa kättä?” Tämä kysymys oli varmaankin Englannin kuningas Henrik III:n mielessä, kun hän vieraili Metzin pyhän Vincentin kirkossa 1200-luvulla. Hänelle nimittäin joidenkin lähteiden mukaan lahjoitettiin rakkaan Luciamme käsi (todennäköisesti oikea käsi, sillä vasemman käden luita on näytillä tänäkin päivänä Syrakuusassa). Mitä Henrik kädellä teki? Pysähtyi matkansa varrella sijainneeseen Luitburgin luostariin ja lahjoitti sen munkeille. Lucian oikean käden tarina saa näin kätevän lopun, sillä emme ole siitä sen kummemmin kuulleet.
Tässä kohtaa tarina, kuten Lucian ruumiskin, jakautuu moneen osaan. Kuten lähes kaikki reliikit kristityssä maailmassa, myös Lucian reliikkien autenttisuus ja historia ovat vähintäänkin hämärällä alueella. Roomalaiskatolinen historioitsija Umberto Benignin mukaan paavi Stefanus II olisi lähettänyt Lucian jäänteet Syrakuusasta Konstantinopoliin 700-luvulla suojatakseen niitä saraseenien sotaretkiltä. Tästä on viitteitä ristiretkeläisten lähteissä. Ei niistä ristiretkistä, jotka päättyivät Jerusalemiin. Neljäs ristiretki nimittäin teki täyden U-käännöksen ja piti pikkujoulunsa Konstantinopolissa. Elettiin vuotta 1204 kun katoliset ritarit sotajoukkoineen saapuivat kaupunkiin ja usean päivän ajan ryöstivät ja repivät käsiinsä kaiken, mitä ei ollut naulattu kiinni. Ilmeisesti eräät pyhäinjäännökset eivät olleet, ja näin Lucian väitetyt luut kiikutettiin Konstantinopolista Venetsiaan, missä doge Enrico Dandolo sulki ne paikalliseen luostariin, josta ne puolestaan juhlallisesti siirrettiin Venetsian Santa Lucia –kirkkoon vuonna 1313.
Seuraavassa vaiheessa ei ole päätä eikä häntää. Lucian jäänteet (oletettavasti ilman oikeaa kättään) saivat olla rauhassa pari sataa vuotta, kunnes Ranskan kuningas Ludwig XIII saapui Venetsiaan tekemään sopimusta silloisen dogen kanssa. Voimme olettaa, että vierailu meni hyvin, sillä sinapinkuorrutteisen sianpään sijaan Ludwigille annettiin lahjaksi Lucian pää. Tarinan häntäpuolena on toinen lähde, jonka mukaan pää olisi irrotettu jo Abbruzzon aikoihin ja viety Roomaan. Molemmissa tapauksissa Luciamme pää päätyi lopulta Bourgesin katedraaliin, ja sinne päättyy Lucian pään tarina. Kunnes se nostaa päänsä liki puoli vuosituhatta myöhemmin odottamattomassa paikassa.
Pesänjakoa tehdessä lapset kärsivät eniten. Näin myös Lucian luut kärsivät, kun Venetsian Santa Lucia -kirkko purettiin vuonna 1861 rautatieprojektin tieltä. Jäänteet, jotka hänestä olivat jäljellä, siirrettiin Venetsiassa sijaitsevaan San Geremian kirkkoon. Jälleen luut lepäsivät syvässä unessa 120 vuotta, kunnes suuri tragedia osui reliikkien ylle. Rauhallisena, tuiki tavallisena lauantaipäivänä marraskuussa 1981 kaksi aseistettua miestä ryntäsivät kirkkoon sisään ja käskivät pastorin ja seurakuntalaiset maahan. Tämän jälkeen he menivät sen lasiarkun luo, missä Lucian luita säilytettiin, rikkoivat lasin ja veivät kaiken… kaiken, paitsi Lucian pään. Tarina nimittäin kertoo, että ryövärit olivat niin hätäisiä luita anastaessaan, että pää irtosi muusta luurangosta kokonaan ja vieri pitkin kirkon lattiaa. Pääkallon ympärillä on aina leijunut tietynlainen mysteerin ilmapiiri, ikään kuin se menisi omia menemisiään. Muistutan, että edellisen kerran, kun kallo mainittiin, oli se lähtenyt Ludwig XIII:n mukaan Bourgesiin. Nyt se oli kuitenkin palannut Italiaan.
Luiden menetys oli sanoinkuvaamattoman traagista San Geremian seurakunnalle ja koko Venetsialle. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä poliisit löysivät Lucian ruumiin kuukautta myöhemmin Venetsian lähellä sijaitsevasta metsästysmajasta. Näin Lucia saatiin kokoon juuri Lucian päiväksi. Kerrotaan, että kun luuranko palasi San Geremian kirkkoon, kirkon pappi kietoutui Lucian käsivarren ympärille tiukasti, jottei enää ikinä menettäisi sitä.
Tänään Lucia ei edelleenkään ole kokonainen. Väitettyjä Lucian reliikkejä on esillä paitsi ympäri Italiaa, myös Saksassa ja Ranskassa. Lucian luut levitettiin ympäri maailmaa kuin lahjapaketit lapsille jouluyönä. Aina kuolleetkaan eivät saa lepoa, vaikka se pitäisi heille taata. Tokkopa Lucian henki enää luissa pihisee, mutta saman arvon ansaitsee ihminen sekä elämässä, että kuolemassa. Ehkäpä voin siis viettää Lucian päivää tänäkin vuonna ilman häntä. Lämmin glögi auttaa muistelemaan menneitä ihmisiä arvolla. Ennen kaikkea Lucia on minulle valon tuoja. Joulupöydässäni ei ole 1700-vuotta vanhaa luurankoa, mutta minulla on pieni kynttilä, jonka tanssivasta liekistä saattaa tirkistellen erottaa lempeästi katselevan muinaisen roomalaisen.
