Ja jälkeenpäin hän meni hyvin pehmeästi ja avasi ikkunan katsoen ulos. Huoneessa hänen takanaan vallitsi mystinen puolipimeys; tuolit ja pöydät leijuivat epämääräisinä muotoina; vain kuukoristeet runsaissa intialaisverhoissa, jotka hän oli vetänyt oven eteen, toivat sinne himmeän illusorisen kimalluksen. Sängyn keltaiset silkkilaskokset antoivat vain vihjauksen väristä, ja tyyny sekä valkeat lakanat kiiluivat kuin valkea pilvi kaukaisella taivaalla iltahämärässä.
Hän kääntyi poispäin hämärästä huoneesta, ja herkillä, kasteisilla silmillä katsoi ulos yli puutarhan järvelle päin. Hän ei voinut levätä eikä käydä nukkumaan; vaikka olikin myöhä, ja puolet yötä oli kulunut, hän ei voinut levätä. Kuunsirppi nousi hitaasti halki kalvomaisten pilvien, jotka levittäytyivät pitkänä nauhana idästä länteen, ja kalpea valo alkoi virrata tummasta vedestä aivan kuin jokin himmeä tähti olisi ollut nousemassa. Hän katsoi ihmeisiin kyltymättömillä silmillä; hän sai oudon itämaisen vaikutelman vedenrajan kaisloista, niiden keihäsmäisistä muodoista, niiden varjostamasta nestemäisestä eebenistä, hienoista helmi- ja hopeaupotteista kuun paistaessa paljaana; kirkas symboli taivaan järkkymättömässä rauhassa.
Kaislikosta kuului vaimea kuhiseva ääni, ja silloin tällöin vesilinnun uninen, särkynyt huuto, sillä ne tiesivät ettei aamunkoitto ollut kaukana. Järven keskellä oli kaiverrettu valkea koroke, jonka päällä loisti valkea poika pitämässä kaksoishuilua huulillaan.
Järven takana alkoi puisto viettäen hellästi metsän laitaan, joka oli nyt kuin tumma pilvi kuunsirpin alla. Ja sitten tuonnempana, ja kauempana, tuntemattomia kukkuloita, harmaita pilvinauhoja, sekä taivaan jyrkkä ja kalpea korkeus. Hän katseli vain herkillä silmillään, ja ikään kuin kylpi yön syvässä levossa verhoten sielunsa puolivalolla ja puolivarjolla; hän kurotti hennot kätensä usvaisen hopeailman viileyteen ihmetellen niitä.
Ja sitten hän kääntyi ikkunasta ja teki itselleen tyynyistä divaanin persialaiselle matolle, ja puoliksi istui, puoliksi makasi siinä, liikkumattomana ja hurmiollisena kuin ruusujen alla unelmoiva runoilija kaukana Ispahanissa. Hän oli katsonut ulos, loppujen lopuksi, vakuuttaakseen itselleen, että näkö ja silmät näyttivät ainoastaan kimmeltävän verhon, kummallisten valojen ja hahmojen harson: että siinä ei ollut todellisuutta eikä substanssia. Se mies oli aina kertonut hänelle, että on vain yksi olemassaolo, yksi tiede, yksi uskonto, että ulkoinen maailma oli vain kirjava varjo, joka saattoi joko kätkeä tai paljastaa totuuden; ja nyt hän uskoi.
Mies oli näyttänyt hänelle, että ruumiillinen hurmio saattaisi olla rituaali ja ilmaisu sanomattomille mysteereille, maailmalle aistien tuolla puolen, johon voidaan päästä käsiksi aistien kautta; ja nyt hän uskoi. Hän ei koskaan ollut paljoakaan epäillyt tämän sanoja heidän tapaamisensa jälkeen kuukautta aiemmin. Hän oli katsonut ylös istuessaan vilpolassa, ja hänen isänsä oli kävellyt ruusukujaa pitkin tuoden hänen luokseen muukalaisen, hoikan ja tumman, jolla oli pujoparta ja melankoliset silmät. Tämä mumisi jotain itsekseen heidän kätellessään; hän kuuli täyteläiset, tuntemattomat sanat, jotka kuulostivat kaukaisen musiikin kaiulta. Jälkeenpäin tämä oli kertonut hänelle, mitä nuo sanat merkitsivät:
’Kuinka sanotte, että olin eksyksissä?
Vaeltelin ruusujen lomassa.
Voiko mennä harhaan hän, joka käy
ruusutarhaan?
Rakastetun talossa Rakastaja
ei ole onneton.
Vaeltelin ruusujen lomassa. Kuinka sanotte,
että olin eksyksissä?’
Tuo outoja sanoja mumiseva ääni oli vakuuttanut hänet, ja nyt hänellä oli täydellisen tiedon hurmio. Hän oli katsonut ulos hopeiseen epävarmaan yöhön kokeakseen tunnon siitä, että hänelle näitä asioita ei enää ollut olemassa. Hän ei enää ollut osa puutarhaa, tai järveä, tai metsää, tai sitä elämää jota hän oli siihen asti elänyt. Toinen nuorukaisen siteeraama rivi tuli hänen mieleensä:
’Hylkää Minä ja Me valtakuntineen
ja kotisi tee
vain hävitykseen.’
Se oli aluksi vaikuttanut melkein hölynpölyltä – jos tämän olisi ollut mahdollista puhua hölynpölyä; mutta nyt hän oli täyttynyt ja järkkynyt sen merkityksestä. Hänen minänsä oli f; nuorukaisen käskystä hän oli tuhonnut kaikki vanhat tunteensa ja tuntonsa, hänen mieltymyksensä ja inhonsa, kaikki ne perityt rakkaudet ja vihat, jotka hänen isänsä ja äitinsä olivat hänelle antaneet; vanha elämä oli heitetty täysin pois.
Alkoi valjeta, ja kun aamu liekehti hän vaipui uneen mumisten:
’Kuinka sanotte, että olin eksyksissä?’
Arthur Machen (1863-1974) oli walesilainen kirjailija ja mystikko, joka muistetaan yliluonnollisista kauhutarinoistaan. Machenin lyyrisissä, dekadenssin ja okkultismin sävyttämissä kertomuksissa tapaillaan tuntemamme todellisuuden rajojen tuolla puolen piileviä maailmoja. Hänen tunnetuin teoksensa on lyhytromaani The Great God Pan, joka on ilmestynyt myös suomeksi. Machenia pidetään weird-fiktion edelläkävijänä, ja hänen vaikutuksensa näkyy muun muassa H.P. Lovecraftin tuotannossa. ”Ruusutarha” (The Rose Garden) on julkaistu alun perin teoksessa Ornaments in Jade (1924). Machenin tuotanto on tekijänoikeuksista vapaa.
