Pyhät ruoskat ja ketjut – Sacricore kristillisen kulttuurin uudistajana

“Hail Mary, full of grace, bless these holy whips and chains.” Näillä sanoilla alkaa kertosäe artistien Boyfriend ja Pussy Riot laulu Dance With The Devil (2022). Nunnakuoro tempaisee mukaansa ja tunne korvien välissä on melkein ekstaattinen ja oudolla tavalla liikuttava. Painostava bassoraita jytisee sydämessä asti, samalla jumalaapilkkaavat säikeet pyörittävät tunteita ristiin ja rastiin. Laulu on puhdasta shokkiarvoa musiikkivideosta puhumattakaan. Rivien välistä kuiskataan yksi sana: patoutuma.

Maailma tekee heiluriliikettä. Kun seinäkellon heiluri vedetään ääriasentoon oikealle, se ampaisee väistämättä vasemmalle. Ihmisten keskuudessa ei ole ilmiötä, joka ei tottelisi tätä Newtonin lakia. Henkisyys ei ole poikkeus tässä säännössä. Länsimaisen kirkon patriarkaalisen koron alla kärvistelleet vähemmistöyhteisöt ovat viimeisten vuosikymmenten aikana synnyttäneet vastavirtaliikehdintää etenkin taiteen ja ilmaisutaidon muodossa. Hyvä yleisö, esitän teille jumalanpilkallisen estetiikan tuoreimman uutuuden: Sacricore

Eli… mikä? Sacricore tulee sanoista “hardcore” ja “sacrilege”, eli karkeasti suomennettuna “kovemman luokan jumalanpilkkaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole uusi Juhannustanssit, vaan ihan omilla jaloillaan seisova estetiikan suuntaus, joka on saanut paljon seurantaa internet- ja pop-kulttuurissa parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Lady Gagasta Erika Vikmaniin, uskonnolliset teemat rohkeissa ja provosoivissa ympäristöissä ovat nousseet uuteen valoon, eivät värikkyyden tukahduttajina, vaan voimaannuttavina symboleina. Pappi voi olla homo ja nunna voi käyttää korsettia.

Lyhyt historian oppitunti: Hannu Salama ei todellakaan keksinyt jumalanpilkkaa vuonna 1964, kun hän sai syytteen (ja myöhemmin tuomion) “jumalanpilkkaa esittävän ja sukupuolikuria loukkaavan” kirjallisuuden tuottamisesta. Sen sijaan jumalia on pilkattu (ja “sukupuolikuria” loukattu) varhaisesta historiastamme lähtien. Todennäköisesti ensimmäinen merkittävä jumalanpilkkaaja, tässä tapauksessa jumalantuhoaja, oli Muinaisen Egyptin faarao Akhenaten, joka sai mullistavan ajatuksen: on vain yksi jumala, ja tämän jumalan nimi on Aten. Alun perin aurinkojumala Ran persoona, Aten sai faaraon avulla merkittävän aseman Egyptissä 1500-luvulla eaa. Akhenaten näki parhaaksi mainostaa uutta kulttiansa tuhoamalla tieltään Egyptin silloiset, aiemmin palvotut jumalat. Olen nähnyt vastaavan kehityskaaren muuallakin, mutta missä?

Siinainvuori. Kuva: Studio31 (CC BY-SA 3.0)

Akhenaten oli siis varhainen ikonoklasti, eli kuvien tuhoaja. Ei mene kauaa, ennen kuin israelilainen kansantaru Mooseksesta ja kultaisesta härästä ilmestyy muinaisen Levantin kirjalliseen perintöön. Varhaisessa juutalaisuudessa oli käsitys, ettei jumalista saa tehdä kuvaa, mutta merkittävämpää on, ettei muita jumalia edes ole. Silti uppiniskainen kansa ehti rakentamaan kultaisen härkäpatsaan uudeksi jumalakseen sillä välin, kun Mooses meni Siinaivuorelle ottamaan vastaan kymmenen käskyä. Exodus kertoo meille, ettei Mooses pitänyt kansan “uudesta jumalasta” alkuunsakaan, vaan niin poltti päreensä, että murskasi juuri saamansa lakitaulut, sekä härkäpatsaan, jonka hän jauhoi jauheeksi ja pakotti israelilaiset juomaan uuden jumalansa (Exodus 32:19–20). Heviä. Alan nähdä yleisen teeman.

Mitä tästä pitäisi saada irti? Se, että pyhää on aina ensin vähätelty, pilkattu, ja sitten tuhottu kokonaan pois uuden tieltä. Ihmismielen alitajunnassa on aina tarve konfliktille – meillä on halu tuhota vanha uuden tieltä. Metsää kaadetaan, että tilalle voidaan rakentaa ylihinnoiteltuja yksiöitä, demokratiaa rajoitetaan populistisen politiikan tieltä, historiaa kirjoitetaan uusiksi, ettei vain kukaan näkisi mitään kiellettyä. Meidän on murhattava rakkaamme. Aika liittyä osaksi kehityskaarta.

Rakas, rakas kirkkoni. Valitettavasti rakkaani on tehnyt ja tekee edelleen rikoksia maailmaa kohtaan. Läntinen maailma on katsonut tätä humanitaarisen katastrofin sekamelskaa läpi sormien viimeiset n. 2000 vuotta, joten oli aikakin, että raotimme sormiamme. Kirkon kritiikki tuskin on uutta, mutta toisen maailmansodan jälkeen tämä kritiikki sai paljon räväkämmät vaatteet ylleen. Kysymys: mikä on vanhoillisen kirkon painajainen? Vastaus: seksuaalisesti vapaa ihminen. Kirkko on pitänyt tiukkaa talutushihnaa kansan sukuelinten ympärillä siitä lähtien, kun Paavali tuomitsi “siveettömyyden harjoittajat” ja “miesten kanssa makaavat miehet” (1.Kor 6:9). Nyt hihna on purtu poikki. Patoutuman myötä paine kasvaa; patoon tulee rako ja raon läpi puskee sateenkaari.

Nykyään olemme niiiin sivistyneitä, ettei meidän tarvitse jauhaa kirkkoja tomuksi ja juottaa kansalle. Sen sijaan voimme käyttää työkaluja, kuten kulttuuri, taide ja avoin yhteiskuntakritiikki, muuttaaksemme haitallisia rakenteita vähemmän haitallisiksi. Kuten sanoin, kirkko on minulle rakas, enkä halua käyttää sacricorea ikonoklasmin moukarina, sillä peli ei ole menetetty. Suomessa kirkko onkin instituutiona ottanut paljon humanistisemman suunnan. Kapinan kipinöitäkin esiintyy; vaikka kirkon virallinen oppi kieltää homoparien vihkimisen, on monia pappeja, jotka heitä vihkivät silti – Jumalan heille suomin oikeuksin. Samaan aikaan haluni heilauttaa moukaria kasvaa aina, kun luen mediassa eheytyshoitojen uhrien kokemuksista 2020-luvulla. Avain kehitykseen onkin moukaroida oikeat patsaat pois uusien tieltä, vaikeus taas on niiden tunnistamisessa. Sacricore on tähän urakkaan täydellinen työkalu siinä mielessä, että jo olemuksellaan se kohdistaa kritiikin arkaluontoisiin ja haitallisiin rakenteisiin, kuten juuri seksuaalisuuteen. Sacricoren ytimessä on ajatus, että se mikä ei ole haitallista, ei kärsi muuhun instituutioon kohdennetusta kritiikistä. Onhan kirjoitettu: “Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta” (Luuk. 12:2–3). 

Tämä asettaa kyseenalaiseksi kirkon teologisen roolin; mitä varten kirkko on, ellei ohjaamassa kansaa “nuhteettomaan elämään”? Mutta ei hätää, vaikket tuntisi oloasi tervetulleeksi ehtoollispöytään, ovat kaikki siitä huolimatta tervetulleita Syntisten pöytään.

Kun pop-artisti Erika Vikman julkaisi hittinsä Syntisten pöytä elokuussa 2020, aiheutti se aaltoja suomalaisen kirkon piirissä. Kuten laulun nimessä lukee, ja kuten olemme kaikki varmasti kuulleet, Syntisten pöytä käsittelee hyvin uskonnollisia aiheita kevyessä, uskaltaisinko jopa sanoa sukupuolikuria loukkaavassa valossa. Vikmanin laulu ja musiikkivideo oli niin kantaaottava jo itsessään, että Tampereen seurakunnat julkaisi YouTube-kanavallaan neljän evankelisluterilaisen papin coverin laulusta. Vaikka musiikkivideo on täynnä seksuaalista ja jumalaa rienaavaa tematiikkaa, sen sanoma enemmänkin voimistuu kuin sumenee näiden teemojen seurauksena, niinkin paljon, että kirkon virkaa toimittavat papit näkivät sen rekreoinnissa jotain arvokasta. Tietenkin pappien rekonstruktio jakoi mielipiteitä. Jotkut näkivät sen hyvänä merkkinä kirkon kehityskulusta, toisten mielestä video oli “rienaava ja sillä halutaan halventaa näitä pyhiä asioita, mitä ehtoollinenkin on kirkossamme”.

Erika Vikman ja Lady Gaga. Kuvat: Warner Music Finland ja Proacguy1 (CC BY-SA 2.0)

Nyt auttaa, että pukee ylleen nunnakaavun. Sacricore syntyi ennen kaikkea tarpeesta käsitellä uskonnollista traumaa. Nunnakaapuun ja miljoonaan ristikoruun ironisesti pukeutuminen voimaannuttaa tietyllä tavalla: vanhasta sortajasta tuleekin suoja pahaa vastaan. Lady Gagan monet sanoitukset toimivatkin oivana esimerkkinä sacricoresta – nostan esiin, että Lady Gaga on itse kasvanut roomalaiskatolisessa ympäristössä ja on sanojensa mukaan kristitty – mikä näkyy paitsi hänen sanoituksissaan, mutta etenkin hänen musiikkivideoissaan. Hän ei vierasta nahka-asuja tai homoeroottista ikonografiaa yhdistettynä kristilliseen viitekehykseen (hän voisikin hyvin olla “Amerikan Erika Vikman”). Tämä on tietenkin synnyttänyt maailmanlaajuista paheksuntaa kirkon piirissä. Mutta tästähän on kyse! Ei ole paheksuntaa ilman jonkintasoista hyväksyntää, näin toimii dialektiikka! Asettamalla monastisen askeetikon ja häpeilemättömän seksityöntekijän kuvat samaan muottiin, saadaan aikaan mitä rakentavinta keskustelua, ja sitä tarvitsemme päästäksemme eroon haitallisista jumalkuvista. Israelilaisten kultainen härkäpatsas tuskin teki kellekään pahaa, mutta pelkästään eheytyshoidot ovat aiheuttaneet aivan konkreettista haittaa oikeille ihmisille, kaikki Jumalan nimessä. Syöskää minut Helvettiin, tällaisen Jumalan nimeä tuleekin pilkata, vähintäänkin kyseenalaistaa. Uskonnonvapaus pitää taata, mutta haitallisia uskomuksia on syytä tarkastella erittäin kriittisesti.

Kuten sanottu, heiluri ei heilahda vasemmalle, ellei se ole ollut oikealla. Sacricore on itsekin uskonnon lieveilmiö siinä mielessä, että se on uskonnollisen traumapatoutuman ruumiillistuma aineellisessa maailmassa. Ruoskat, ketjut, köydet ja BDSM-kuvasto yleisesti ovat estetiikalle tyypillisiä. Ne kuvaavatkin osuvasti viestiä: väkivalta synnyttää väkivaltaa. Onneksi Sacricoren kohdalla väkivalta on puhtaasti taiteellista. Ehkä siksi se satuttaakin fundamentalisteja niin syvästi. Kerran äänestystulokseen pettynyttä kansalaista mukaillen: “ei ole Jumalan suunnitelma tämmöinen”.

Kansainvälistä jumalanpilkkapäivää vietetään joka syyskuun 30. päivä. Vaikka nimestä voisi muuta päätellä, ei vuosipäivän tarkoituksena ole kiusata jonkinlaista metafyysistä entiteettiä, vaan tarkastella kriittisesti uskomuksia ja niistä aiheutuvia ilmiöitä. Jumalanpilkkapäivää viettäessäni jäin miettimään, miten usko oikeuttaa meidät toimimaan ikään kuin “korkeammalla auktoriteetilla”. Oliko paavi Urbanus II varma taivaallisen auktoriteetin hyväksynnästä, kun kutsui kristikunnan kansan ensimmäiselle ristiretkelle vuonna 1095? Millä oikeutuksella aseistetut miehet hyökkäsivät ranskalaisen satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015? En tiedä, voiko Jumalan olemassaoloa koskaan todistaa yksiselitteisesti, mutta yksiselitteisesti voimme tunnistaa ja tuomita epäeettisen toiminnan, oli se Jumalan nimissä toimitettua tai ei.

Artikkelin kirjoitushetkellä raketit lentävät edes takaisin Israelin ja Palestiinan välillä. Konflikti on syttynyt uudestaan ja konfliktia sanotaan poliittiseksi. Silti kovimmat äänet asiaan liittyen kajahtavat uskovaisten suista. Molempien kansojen – yksittäisten ihmisten – olemassaoloa puolletaan jollain taivaallisella oikeudella. Mutta eihän oikeus elämään tule taivaasta. Se oikeus tulee kun synnymme tähän maailmaan, ja uskonnollinen dogmatiikka sokaisee tämän ilmiselvän näkökulman aivan liian usein. Silloin, kun iso osa verisimmistä konflikteista johtuu juuri uskonnollisista syistä, on syytä miettiä, mitä varten me oikein täällä palvomme ja rukoilemme.

Toimittaja | Artikkelit