Kuka pelkää pimeää?

Pimeys on sana, joka herättää sen sanoessa monia mielikuvia, jotka liittyvät usein negatiivisiin asioihin. Olen kuitenkin pohtinut taannoin, että onko käsite selitettävissä vain yhdestä perspektiivistä. Pimeys voi liittyä myös rauhallisuuteen ja uneen. Uni on tärkeä asia biologisesti, ja unen tarpeellinen saaminen on merkki monipuolisesta jaksamisesta. Joka paikassa välkkyvät valot taas ovat sellaisia, joita katsellessa voi syntyä levoton olo. 

Pimeys on myös asia, joka vahvistaa kirkkaita objekteja, joten pimeyden hyvät assosiaatiot voivat olla relativistisia. Esimerkiksi syksyn pimeys voi olla monelle ihmiselle sellainen, että se saa heidät viettämään syksyisiä rentoutumishetkiä kuuman juotava, mukavien vaatteiden ja kirjan äärellä. Rippileireillä on ollut päivien päätteeksi iltahartauksia, jolloin huoneesta sammutetaan lamput, ja huonetta valaisee joko yksi tai muutama kynttilä. Tämä saa rippikoulunuorison levollisemmaksi ennen nukkumaanmenoa.

Kuitenkin on ymmärettävä, miksi käsitykset pimeydestä voivat olla negatiivisia, ja miten se on vaikuttanut meidän kulttuuriimme. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12). Tätä viittausta on käytetty monessa retoriikassa eri tavoin. Pimeys voi tarkoittaa pahuutta, mutta se voi liittyä myös siihen, ettei pimeässä näe eteensä ilman valoa. Näitä molempia näkökulmia voidaan käyttää kristillisessä näkökulmassa Jeesuksen seuraamiseen liittyen.    

Luomiskertomuksen alussa oli pelkästään pimeys, ja ensimmäisenä päivänä Jumala loi valon. Tämä tilanne inspiroi myös ihmisiä, jotka ovat metaforistisessa pimeydessä, eikä näe minne mennä. Pimeys ei ole pysyvää, ja sen jälkeen tulee valo. Asioilla on siis tapana järjestyä omalla tavallaan johonkin suuntaan, joko suunniteltuna tai mysteerisellä tavalla. Ja välillä pitää nukkua, jotta jaksaa herätä nousevan aurinko valonsäteisiin.

Toisaalta onko jatkuva pimeys hyvä asia? Jos on koko ajan pimeää, eikä näe minne mennä, niin tilanne on toivotonta ja epävarmaa. Loputon levollisuus voi myös olla lopulta tylsää, koska ihmismieli tarvitsee jatkuvasti virikkeitä ja kiinnostavia asioita. Moni ihmisen kehittämä innovaatio on sellainen, jossa on välkkyviä valoja tai kovia ääniä. Ihminen tarvitsee myös merkityksellisyyden valonpisteitä, koska hän potee jatkuvaa eksistentiaalista tuskaa, ja sellaiselle ajattelulle on entistä enemmän aikaa. Pohdinnat elämän ja kuoleman merkityksestä ovat ominaisuuksia, jonka vuoksi hengellisyys on vahva osa ihmistä.

Aiemmin mainittujen näkökulmien perusteella voisi siis sanoa, että valoa ja pimeyttä ei voi suoraan rinnastaa hyvään ja pahaan, vaikka sellaisia konnotaatioita syntyy alitajunnastamme nopeasti kulttuurimme vaikutuksesta.

 Valon ja pimeyden vuorovaikutteisuus, ei kuitenkaan välttämättä rinnastettavissa hyvään ja pahaan

Kieli määrittää vahvasti tapaamme ymmärtää todellisuutta, mutta valon ja pimeyden kaltaiset fyysiset ilmiöt vaikuttavat tapaamme katsoa maailmaa. Jokaisen ihmisen elämässä on yksilökohtaisella tavalla näitä molempia, joka tekee tästä kaikesta yhtä mysteeriä. Jollain tavalla on vaikea kuvitella elämän olevan jompaakumpaa yksipuolisesti, vaikka universaalina tavoitteena olisi hyvyys päämääränä.

Pimeys on hetken euforiaa

Tämän kertaisen Kyyhkysen teemana on pimeys.

Yhdeksänkymmentäluvun kasvattina ja nykyisenä teologina ensimmäinen impulssini oli kirjoittaa artikkeli tai kaksi Luciferin ja Jeesuksen suhteesta sekä modernista saatananpalvonnasta.

En kirjoittanut. En löytänyt helvetin lieskojen keskeltä teemaan sopivaa pimeyttä.

Eräät humaaneimmista ja lämpimimmistä tuntemistani ihmisistä ovat hengellisesti läheisissä väleissä Saatanan kanssa. Mikäli tie heidän esimerkkinsä mukaiseen lähimmäisenrakkauteen, välittämiseen ja aitoon läsnäoloon voi löytyä Langenneen kautta, voin todeta tuon pimeyden sijaan valoksi.

Se mikä toisille on vastustaja, voikin olla toisille sparraaja. Joidenkin ihmisten hengelliseen ympäristöön voivat mahtua yhtäaikaisesti sekä Jeesus että paholainen, ja usein nämä jopa tarvitsevat toisiaan.

Entisaikain räväkkä Saatana on salonkikelpoistunut, käynyt yliopiston ja siemailee Margaritaa vegaanipihvin kanssa. Nykyajan hengellinen pimeys löytyy muualta kuin Perkeleestä.

Mustiin pukeutuneen räyhähengen, täynnä tyhjää uhmaa ja rienausta, sijaan pimeys verhoutuu nykyään usein lumenvalkeaan.

Pimeys ei ole valon puutetta, vaan tyhjää valoa. Helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Vain 396€ sis. alv, tänään suoraan netistä.

Pimeys lymyilee sosiaalisesta mediasta ladattavissa narratiiveissa, jotka vakuuttavat, että sinä todellakin voit meemipohjalta tuntea asiat paremmin kuin vuosikausia aihetta opiskelleet, akateemisen maailman koettelemat asiantuntijat.

Elohopean tavoin pimeys väistää suoria, kovia kysymyksiä, ja tarjoaa tilalle hetkellistä euforiaa ja oikeassa olemisen tunnetta.

Pimeys paukuttaa homoa Raamatulla poskelle, valitsee lukea vihaa rakkauden sijaan.

Pimeys on haaste, jolle on annettu periksi.

Siksi on vaikeaa saada kiinni pimeydestä. Sitä voi osoitella nautinnollisesti toisissa, mutta kun kesken kiivaimman someväittelyn tulee totuuden hetki ja pitää tunnistaa pimeys omista sanoistaan, kuka meistä löytää valokatkaisijan ja painaa sitä?

Aikamme haaste on elää valonsa todeksi ilman, että julistaa sitä halogeenilampulla toisen kasvoille.

Oikea valon työ on tutustua pimeyteen ja tuntea myötätuntoa sitä kohtaan tasavertaisena, ei alentuvana. Pimeyden vastakohta ei ole valo, vaan nöyryys.

Mitä on kulttuuri?

Tervehdys, arvon lehden lukija! Haluaisin tässä kirjoituksessa pohtia kanssasi, mitä sana kulttuuri tarkoittaa niin käsitteenä kuin merkityksenä. Käsitettä on tullut pidettyä itsestään selvänä sen suhteen, mihin sillä viitataan. Sanasta tulee mieleen osio, joka on useissa sanomalehdissä loppupuolella. Sanalla painotetaan myös kaikkea, joka liittyy taiteeseen. Kun esimerkiksi puhutaan kultturellista ihmisestä, voi tulla mielikuva musiikin, arkkitehtuurin tai taidemaalausten harrastajasta. 

Mutta kun aikoinani luin, mitä kulttuuri tarkalleen on, ymmärrykseni laajeni merkittävästi. Mennäänpä tarkistamaan asia Wikipediasta (johon en toki suosittele viittaamaan esseetehtävissä). Kulttuuri-sanan alkuperä juontaa latinankielisestä verbistä colere, joka tarkoittaa viljellä. Sanan substantiivin vastine on cultura, viljely. Roomalainen filosofi käytti käsitettä animi cultura, hengen viljely. Tämän kautta kulttuurista on puhuttu ihmisten saavutuksina tässä maailmassa, ikään kuin kyse olisi maanviljelijöistä, joiden työn jälki tuottaa leivän tapaista hyödykettä kyläyhteisölle.

Aika on vahvasti läsnä kulttuurissa, ja tämä näkyy arkkitehtuurissa eri rakennusten tyylien nimityksissä, jotka pohjautuvat valmistumisajankohdan aikakausiin. Suomesta voi löytää myöhäisgotiikkaa, uusgotiikkaa, uusklassismia tai jopa betonibrutalismia edustavia kirkkorakennuksia, ja kutakin kirkkokuntaa edustavat erilaiset rakennus- ja sisustustyylit. Jumalaa on palveltu musiikin eri tavoin resonoinnilla, virsillä, taidemusiikilla tai gospelilla. Erot ovat oleellisia ajallisen kontekstin lisäksi paikoittaisesti, mutta usein on tapana reflektoida menneeseen aikaan nykyhetkestä ja ottaa vaikutteita globaalilla tasolla. 

Miksi sitten halusin nyt kirjoittaa kulttuurista? Tämä juontaa toverineuvoston kokoukseen, jolloin valittiin TYT:n toimijat ja Kyyhkysen päätoimittajat. Hakemusta kirjoittaessani ja haastattelussa ollessani sana kulttuuri oli syvästi mielessäni. Mielikuva ei kuitenkaan ollut taiteessa tai musiikissa, vaan ihmisten kädenjäljessä ja vaikuttamisessa. Olen vaikuttanut Kyyhkysen toimituksessa vuodesta 2018 ja tiedän, että mitä useampi teologi käyttää ääntänsä lehteä varten, sitä hedelmällisempää sen tekeminen on. Päätin käyttää tätä ajatusta oljenkortenani, jotta voisin vedota siihen, että toimitukseen olisi mahdollisimman moni tervetullut pohtimaan maailman menoa teologin silmin.

Minä ja Jemo ollaan kumpikin päätoimittajia, jotka harrastavat musiikkia. Sen jälkeen kun meidät on valittu tähän, kaverini toppuutteli minua: ”Kun te kerran olette musiikki-ihmisiä, muistakaa, ettei Kyyhkynen ole kulttuurilehti.” Olen itsekin sitä mieltä, että lehden linjassa ei kannata ajautua yksipuolisuuteen, mutta mielestäni kulttuurista käsitteenä voidaan kiistellä. Musiikkiin liittyviä juttuja kannattaa olla, mutta minusta on tärkeämpää, että kyse olisi kädenjäljen jättämisestä. Lehdessä on kirjoitettu niin haastatteluja, kolumneja, pakinoita, arvosteluita kuin runoja.

Kannustankin siis sinua, hyvä lukija, tutustumaan ja vaikuttamaan. Lehti on hyvä mahdollisuus tutustua teologien erilaisiin ajatusmaailmaan. Ajankohtaiset aiheet ja tuoreet tutkimukset vaikuttavat maailmankuvaamme ja näin ollen kulttuuriin. Se on myös hyvä väline omakohtaiseen henkiseen viljelyyn. Jokainen kirjoitus jättää pienen jälkensä historiaan ja muiston kirjoittajasta.

Vallasta ja sen käyttäjistä

“Mikäli olemme rehellisiä, olemme myös ainakin ajoittain epävarmoja.”

Aarne Tarkaksen poliittisessa satiirissa ”Herra sotaministeri” (1957) kuvataan kuinka valtion pikkuvirkamies nimitetäänkin sattumalta ja yht`äkkiä sotaministeriksi. Rauhaisa, lempeä ja jopa arkakin mies alkaa saada yhä kunnianhimoisempia ja itsekeskeisempiä suunnitelmia, joiden motiivina, toteuttajana ja voittajana on luonnollisesti kukapas muukaan kuin hän itse. Hänestä tulee sokea ympäristölleen ja menneisyydelleen eikä katse kanna kauas tulevaankaan. Valta päihdyttää, mutta miksi ja kenet? 

Vuoden 2019 ”Kyyhkysen” ensimmäisen numeron teemana on valta. Mitä valta merkitsee? Mitä se on? Sitä esiintyy kaikkialla, sitä voi käyttää oikein ja väärin. Meille tuleville ja nykyisille uskonnon asiantuntijoille vallan tutkimisen ja tarkastelemisen tulisi olla ensisijaisen tärkeää, sillä niin pitkään kuin on ollut järjestäytynyttä uskonnollisuutta, on uskonnon piirissä käytetty valtaa. Sekä hyvin, että huonosti. Ja varsinkin hyvin huonosti. 

Siihen, että pääsee käyttämään valtaa, ei aina tarvita suuria titteleitä tai erityisasemia. Me jokainen käytämme valtaa omissa yhteisöissämme. Me kutsumme ja torjumme sekä vaikutamme valtarakenteisiin valinnoillamme, teoillamme ja tekemättäjättämisillämme. 

Vallan kurssi vaihtelee. Se, joka eilen oli valtaa vailla, saattaa tänään hallita keskustelua. Diskurssit aaltoilevat. Siksi olennaisimmaksi tekijäksi vallankäytön taustalla nousevatkin motiivit. Miksi minä olen tätä mieltä? Miksi kuulutan sitä? Mitä vastaan taistelen ja minkä vuoksi? Ristiretket, joita lähdetään tekemään hyvässä hengessä maailmaa muuttaen, saattavat muuttua silmittömiksi kostoretkiksi ja lopulta uudet diktaattorit korvaavat vanhat, Macbethin hengessä. Vallankumoukset syövät Saturnuksen tavoin omat lapsensa ja pahimmat teot tehdään hyvän asian puolesta. 

Puhuttaessa vallankäytön vääryyksistä ja valtapeleistä, huomaan ettei valtiollinen valta edes äärimmäisine historiallisine ilmentymineen järkytä minua niin pahasti kuin uskonnollinen vallankäyttö ja hengellinen väkivalta. Uskonnollisten asioiden äärellä ihmisestä tulee pieni, herkkä ja haavoittuvainen. Me kyselemme ja etsimme ja mikäli olemme rehellisiä, olemme myös ainakin ajoittain epävarmoja. Siksi uskonnollisissa yhteisöissä esiintyvä vallan väärinkäyttö on kestämätöntä. 

Muissa yhteisöissä vallan säännöllistä vaihtumista pidetään välttämättömänä itseisarvona. Toki on eri asia miten se toteutuu, mutta kuitenkin. Uskonnollisia yhteisöjä seuratessa tuntuu usein siltä kuin ne kärsisivät kummallisesta kekkoskompleksista; valtaa käyttävä tietää kaiken paremmin kuin alaisensa ja istuu virassaan niin pitkään kunnes joku taluttaa puoliväkisin eläkkeelle.

Kirkossa, jossa puhutaan paljon dialogista, nähdään sitä todellisuudessa järkyttävän vähän. Ehkäpä se toimii aikamme peilinä. Yleinen epävarmuus kattaa maan. Dialogia ei tahdota, koska emme usko, että olemme oikeassa edes itse. 

Palkkapuhetta

”Koulutusta parhaimmillaan vain yksi päivä, ansiot silti lähes 3000€/kk – näihin ammatteihin valmistut nopeasti”, ”Keskiansiot yli 8000€/kk – näillä aloilla tienataan eniten Suomessa”, ”Jopa 5940€/kk – 15 löysähköä ammattia, joissa tienaa kivasti”, ”Palkka 7647€/kk – hakijoista huutava pula”…

Näin otsikoidaan monet ammatteihin ja koulutuksiin liittyvät artikkelit. Päänäkökulma tuntuu olevan usein aina palkoissa ja niiden suuruudessa sekä niiden vertailemisessa eri koulutusten pohjalta ja eri ammateissa. Valintoja ohjataan tekemään palkan perusteella, ja helposti saakin kuvan, että vain palkalla on merkitystä. Tänä päivänä työn kiinnostavuus arvotetaan ja mitataan saadulla palkan määrällä.

Vaikka työtä tehdäänkin osittain rahan saamisen takia, onko työviihtyvyys ja muut ammatinvalintaan vaikuttavat seikat katoamassa palkkakysymyksen alle?

Samalla luodaan kilpailu- ja vertailuasetelmia eri ammattien välille ”tästä työstä saat enemmän palkkaa, kuin tästä työstä” tyylisesti. Palkkauutisointi voi myös houkuttaa pelkästään palkan perässä juoksevia työnhakijoita, jotka huomaavatkin pian että kyseinen työ ei olekaan heidän juttunsa. Miksi työstä puhutaan silti palkka edellä? Miten suuri kannustin palkka ihmisille oikein on?

Palkkakeskustelut ovat suomalaisessa kulttuurissa eräänlainen tabu. Ne kuuluvat vahvasti yksityiselämän piiriin ja yleisesti ottaen omasta palkasta puhuminen voi olla kiusallista sekä herättää kateutta muissa ihmisissä. Suomessa palkkakeskustelut rajoittuvat korkeintaan perhe- ja ystäväpiireihin. Mediaanipalkoista uutisointi eri ammattien ja koulutusten kohdalla on mielestäni jossain määrin liiallista, mutta ehkä osittain kyseessä on myös keino avata salamyhkäisyyden verhoa palkkojen kohdalla ja tehdä palkoista puhumisen avoimemmaksi ja hyväksyttävämmäksi. Mediaanipalkkoihin voi verrata omia tienestäjään ja samalla saa hyvän yleiskuvan siitä, minkälaisista töistä ja minkälaisten tutkintojen pohjalta maksetaan minkäkin verran.

Paljonko sinä saat palkkaa ja kuinka tärkeä palkan suuruus sinulle on, kun mietit kouluttautumistasi ja ammatin valintaasi?
Ari Minadis
päätoimittaja

Yhteisöllisyyttä?

 

Suomen evankelisluterilainen kirkko lanseerasi alkukeväästä Kirkkohallituksen työryhmän selvitykseen perustuvan työllistämiskampanjan #1001työtä. Ääneen lausuttuihin tavoitteisiin kuuluu tarjota työkokeiluna ja palkkatuettuna työnä toteutettujen jaksojen turvin työllistymisväylä vaikeasti työllistettäville. Kampanjan koordinaattori, Kirkkohallituksen asiantuntija Kari Latvus on myös spekuloinut mahdollisuutta sisällyttää mukaan esimerkiksi osa-aikatöitä kirkon alan pätevyyden saaneille.

Ongelmakohtia nosti esille työkokeilujen kriitikkona profiloitunut juristi ja bloggaaja Saku Timonen. Timosen mukaan kirkko syyllistyisi palkattoman työn teettämiseen ja turhiin lupauksiin, sillä palkkatuen myöntäminen  työllistämisjakson jatkoa varten ei olisi varmaa. Kampanjan pohjana olevassa selvityksessä ja Latvuksen vastauksissa työkokeiluihin liittyvät ongelmat kuitenkin tiedostetaan ja korostetaan, että kirkko haluaa tarjota työttömille mahdollisuuden olla seurakuntayhteisön aktiivisia jäseniä, eikä vain diakoniatyön kohteita.

Edellä mainitut tavoitteet ovat sinänsä kannattavia, mutta niiden kustannuksella ei saisi unohtaa Timosenkin esillä pitämää laajempaa ongelmaa, eli työkokeilujen väärinkäyttöä työvoiman saamiseksi. Tähän liittyen Latvuksen kommentti kirkon tehtäviin pätevien mahdollisesta sisällyttämisestä kampanjaan saa nostamaan kulmakarvoja, samoin kampanjan taustalla olevassa selvityksessä esiintyvä väite, jonka mukaan “ammatin korostaminen seurakuntayhteisössä saattaa toimia yhteisöllisyyden vastavoimana.”

Toivon, että kampanjasta on hyötyä niille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon samalla, että ne, joilla on vaadittavaa ammattitaitoa, pääsisivät seurakunnan yhteisöllisyydestä osalliseksi ensisijaisesti vakituisten töiden kautta.
Olli-Pekka Toivanen
Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 4/2016 Onko Feministisessä puolueessa tilaa miehille?

Kirjailija Timo Hännikäinen intoutui viime juhannuksena lähettämään natsitervehdyksiä ja raiskausviestejä Naisasialiitto Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Unioni kommentoi Hännikäisen häiritsevää kirjoittelua myöhemmin Facebook-päivityksessään. Juhannuskaljoittelunsa lomassa Hännikäinen oli unohtanut lähettämänsä kommentit, ja valitteli Naisten linjan ja Unionin menneen vähän sekaisin.

Hännikäinen on useaan otteeseen kiusannut niitä, jotka eivät häntä miellytä. Tästä huolimatta hänet palkittiin lokakuussa Alfred Kordelinin säätiön 6 000 euron arvoisella apurahalla. Vastaavasti rapakon takana marraskuussa todistettiin, presidentinvaalit on mahdollista voittaa solvaamalla naisia ja erilaisia vähemmistöjä. Onko moinen käytös mahdollista samassa asemassa oleville naisille?

 

Akavan viestinnänjohtaja Marjo Ollikainen listasi blogitekstissään elämäntilanteita ja luonteenominaisuuksia, joissa nainen on aina vääränlainen kehdosta hautaan. Listassaan hän toteaa naisen olevan joko liian tiukkapipo, lepsu, pinnallinen, tylsä, hankala, laiska, hysteerinen, tunteeton, itsekäs tai jopa uhka – koita nainen nyt siinä sitten olla jotakin!

Marraskuussa Helsingin kaupunki jopa nimesi yhdeksi perheväkivallan muodoksi nykypäivän välinpitämättömät someäidit. Mainos on hyvä muistutus äitejä syyllistävästä politiikasta, jossa nainen joko ottaa itselleen liikaa aikaa tai on liian omistautunut äitiydelleen.

 

Ensi kevään kunnallisvaaleihin pyrkivä Feministinen puolue on tuomassa laajemmin esille tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulman. Puolueen mukaan sen ainutlaatuisuus politiikan kentällä liittyy feministiseen analyysiin, joka pyrkii esittämään epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja tarjota konkreettisia ratkaisuja niiden purkamiseksi.

Puolueen tavoitteissa tasa-arvon, syrjimättömyyden ja inhimillisen turvallisuuden teemat vaikuttavat keskittyvän naisiin ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin. Miehet esiintyvät lähinnä turvallisuusuhkana suomalaisille naisille. Olisi tärkeää tuoda esille myös miesten kokema väkivalta. Esimerkiksi miesten kokema parisuhdeväkivalta on Suomessa yhä tabu, joka ei ansaitse tulla vähätellyksi.

Tänä vuonna on paljon keskusteltu poikien ja miesten asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Miesten ja poikien ahtaat sukupuolinormit, heikompi koulumenestys ja asevelvollisuus ovat keskeisiä tasa-arvokysymyksiä, joihin Feministisen puolueen kannattaisi myös tarttua.

 

Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 4/2016 Moraalista ja moralismista

Olli-Pekka Toivanen (Jenni Vihtkari)

Puhutaanpas vuoden viimeisen Kyyhkysen kunniaksi vähän arvoista ja arvokeskustelusta.

Nyttemmin eläkkeelle jäänyt dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala tiivisti eräällä systemaattisen teologian kurssilla moraalisen henkilön ja moralistin eron: moraalinen henkilö pyrkii elämään oikein, moralisti pyrkii osoittamaan sen, mikä on väärin.

Kyse ei ole niinkään vastakkaisista piirteistä, vaan epäsuhdasta näiden kahden välillä. Epäkohdiksi kokemiaan asioita voi ja pitää tuoda esiin, mutta moralistille arvot ovat merkityksellisiä lähinnä määritettäessä jakolinjoja omien “oikeiden” ja toisten “väärien” arvojen välillä.

Stereotypia kristityistä etusormea heiluttavina kukkahattuina on surulllinen ennen kaikkea siksi, että kaikista ryhmistä juuri kristityillä tulisi olla vähiten varaa moralismiin. Synti ei ole toiseutta, vaan kaikkia koskettava tosiasia: vaikka perisynti poistuisi, niin teon synnit jäävät. Sanonta “Raamatulla päähän” kuvaa hyvin, miten kristittyyn tulee kyllä eloa, kun pääsee hyökkäämään toisten arvoja vastaan. Tämä on kaikkien ismien varjopuoli: tällöin ei enää ole kyse hyvästä elämästä, vaan halusta osoittaa, ettei ole itse paha.

Mistä ikinä kukin moraalinsa ammentaa, niin yritetään noudattaa sitä, jos niin hyvältä tuntuu. Toimitaan sen puolesta, mikä koetaan oikeaksi, ehkä maailma muuttuu parempaan suuntaan. Jos työ kaikkien Hyvien ja Oikeiden asioiden esitaistelijana alkaa maistua liian hyvältä, on syytä tarkistaa, ettei pää ole vain liian syvällä takapuolessa.

 

Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Yksinäisin on keskellä

”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi.” Iso-Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin sitaatti tarjoaa moraalisen avokämmenen oman valtionpäämiehemme Sauli Niinistön lanseeraamalle “tolkun ihmiselle”. Siis sille, joka pysyttelee loitolla yhteiskunnallisista ääripäistä: yhtäällä halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja toisaalla valutetaan freudilaista idiä sosiaaliseen mediaan tappo- ja raiskausfantasioiden muodossa. Yksiä radikaaleja molemmat.

Kahtiajako on tietenkin absurdi. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja rauhanomaisuudessa ei ole mitään radikaalia. Jos minun tulee jotain puolustaa elämässäni, niin valinta on selvä. Ongelma kuitenkin on, että vaikka olen asettanut itselleni suunnan, löydän itseni aika ajoin harhailemasta henkisessä välimaastossa kiusallisten kysymysten heittelemänä, kuten:

“En halua vetää rajoja kiinni, mutta olisiko maahanmuuttopolitiikan käytänteitä kuitenkin syytä tiukentaa? Kannatan sukupuolten tasa-arvoa, mutta onko feminismi tähän toimiva ratkaisu? Yhteiskunnan tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, mutta pitäisikö näin tehdä myös kirkossa?”

Jos alkaisin puida näitä avoimessa dialogissa, pelkäisin reaktioita enemmän, kuin jos olisin yksiselitteisesti jotain mieltä. Ainakin olisin vapaa epäilyksistä, ja minun olisi helppo löytää ympärilleni joukko samanmielisiä. Pahimmassa tapauksessa kuraa tulisi niskaan kaikilta suunnilta. On kurjaa omistaa vihamiehiä, jos ei edes tiedä, mitä lopulta puolustaa.

Edit. 17.12.-16: “tolkun ihmisen” teki tunnetuksi presidentti Sauli Niinistö, ei Juha Sipilä, kuten tekstissä alun perin väitettiin. Ilmaisu on peräisin kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista, jonka Niinistö jakoi Facebook-sivullaan.

Olli-Pekka Toivanen

vastaava päätoimittaja

Vain nisti, ei sen enempää

Helsingin asema-aukio muodostui syyskuussa ihmisoikeustaistelun näyttämöksi, jossa yksi ihminen sai surmansa. Jimi Karttusen virhe tässä taistelussa oli se, että hän uskoi ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hän todennäköisesti kuului niihin suomalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuksiin ja sen mahdollisuuteen lietsoa vapaasti vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan jo valmiiksi kiristyneessä ilmapiirissä.

Sen sijaan, että Suomen vastarintaliike olisi ymmärtänyt katua jäsenensä toimia, se yritti tehdä toiminnan ainoastaan hyväksyttävämmäksi. Koska kyseessä oli suomalainen valkoinen mies, oli pakko keksiä hyvää syy, miksi Karttusen kuolema ei ollut niin suuri menetys yhteiskunnallemme. Tämän seurauksena uhri päätettiin leimata sekakäyttäjäksi ja Kelaa uhkailevaksi häiriköksi. MV-lehti intoutui keksimään Karttusen olleen jopa aikaisemmin Suomen poliisien kanssa tekemisissä ja vihanneen juutalaisia. Vastarintaliike ja MV-lehti pitää uhrin mustamaalaamista oivana tapana vähentää tämän arvoa ihmisenä ja tehdä surmaaminen hyväksyttäväksi rasistisissa piireissä. Karttusen mustamaalaamisen syyt löytyvät mahdollisesti pilkehtivästä syyllisyyden tunteesta ja halusta olla kyseenalaistamatta Suomen vastarintaliikkeen ja muiden rasististen toimijoiden toimintaperiaatteita. Ne ovat saaneet vihapuheineen mellastaa Suomessa vapaasti jo aivan liian pitkään

Syy, miksi rasistinen kielenkäyttö ja ääriliikkeet ovat tulleet osaksi ihmisten arkea, voi löytyä katseen kääntämisestä toisaalle; olemme alkaneet puhua kahdesta ääripäästä, suvakeista ja rasisteista. Kolmas hiljainen, mutta ihannoitu ryhmä on tolkun ihmiset. Ennen kaikkea on luotu erikoinen asetelma, jossa ihmisoikeuksia puolustavat yksilöt tai tahot edustavat jotakin ääripäätä. Puhuminen olemattomista ääripäistä on löytänyt tiensä niin tavallisen kansan, median kuin poliitikkojen sanavarastoon.Kesken tolkun ihmisten hypetyksen herättiin syyskuussa yhdessä Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuteen, vaikka näyttöä kyseisen liikkeen väkivaltaisuudesta oli ollut jo aikaisemmin.

En osaa sanoa, onko kyse poliitikkojen todellisesta heräämisestä vai pelosta leimautua rasisteiksi. Joka tapauksessa Suomen vastarintaliikkeen lakkauttaminen on hyvä alku ääriainesten toiminnan kitkemiseksi – ennen kaikkea sen estämiseksi, että siitä tulee osa normaalia arkeamme.

Jenni Vihtkari, päätoimittaja