Mä olen valkoisen länsimaalaisen feministin arkkityyppi. Mulla on Simone de Beauvoiria yöpöydällä, voimaannun naiseutta käsittelevistä taidenäyttelyistä ja rakastan musikaaleja, joissa queer-päähenkilöt saavat lopulta toisensa. Rakastan tyttöenergiaa, ihailen voimakkaita naishahmoja ja pidän naisvihaa merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana. Olen yltiöempaattinen muita sorrettuja kohtaan, ja teen aktivismia uskoen, että se on lopulta parempi vaihtoehto kuin kyynistyminen.
Siksi tuntuu, etten voi kirjoittaa feminismistä sen olematta jonninjoutavaa lätinää tai jonkin sortin manifesti. Siispä kirjoitan sen sijaan teoistani, joita ei olisi ilman feminismiä.
Olen uskaltanut hakea työpaikkaa, ja saanutkin sen, koska ensimmäinen naispuolinen esihenkilöni tarjosi minulle vuosien työelämässä olon jälkeen ensimmäisen kokemuksen, jossa minua ei vähätelty tai häiritty.
Minulla on pikkusisko, joka kärsii vaikeasta masennuksesta ja ulkonäköpaineista. Olen halannut itkevää pikkusiskoani ja osannut silittää sen arpia hieman hellemmin. Olen osannut kertoa sille, miksi maailma vaatii tytöiltä niin mahdottomia.
Olen antanut äidilleni anteeksi, ja pyytänyt anteeksi myös omia virheitäni. Olen oppinut, kuinka voin olla muille ihmisille parempi, kiltimpi ja ymmärtäväisempi.
Olen käsikirjoittanut teoksen, jossa tuon esiin ihmisten välistä yhteyttä, voimaa, joka löytyy teoista ja kokemuksista.
Välillä sanon vääriä asioita tai toimin tyhmästi, mutta opin niistä. Olen oppinut kohtaamaan ihmisiä, joita maailma myös kohtelee kaltoin, ja myös oppinut ymmärtämään paremmin sen maailman intersektioita. Mulle feminismi on enemmän lämpöä ja vähemmän inhimillistä kärsimystä.
Enja Seppänen oli Kyyhkysen päätoimittaja vuonna 2021. Hän on teologian kandidaatti, runoilija, tanssija ja isosisko. Kirjoittajana Enjan sydäntä lähellä ovat systeemiset ongelmat, naisten oikeudet sekä lähdeviitteiden merkitsemisen laiminlyönti.
