“Mikäli olemme rehellisiä, olemme myös ainakin ajoittain epävarmoja.”
Aarne Tarkaksen poliittisessa satiirissa ”Herra sotaministeri” (1957) kuvataan kuinka valtion pikkuvirkamies nimitetäänkin sattumalta ja yht`äkkiä sotaministeriksi. Rauhaisa, lempeä ja jopa arkakin mies alkaa saada yhä kunnianhimoisempia ja itsekeskeisempiä suunnitelmia, joiden motiivina, toteuttajana ja voittajana on luonnollisesti kukapas muukaan kuin hän itse. Hänestä tulee sokea ympäristölleen ja menneisyydelleen eikä katse kanna kauas tulevaankaan. Valta päihdyttää, mutta miksi ja kenet?
Vuoden 2019 ”Kyyhkysen” ensimmäisen numeron teemana on valta. Mitä valta merkitsee? Mitä se on? Sitä esiintyy kaikkialla, sitä voi käyttää oikein ja väärin. Meille tuleville ja nykyisille uskonnon asiantuntijoille vallan tutkimisen ja tarkastelemisen tulisi olla ensisijaisen tärkeää, sillä niin pitkään kuin on ollut järjestäytynyttä uskonnollisuutta, on uskonnon piirissä käytetty valtaa. Sekä hyvin, että huonosti. Ja varsinkin hyvin huonosti.
Siihen, että pääsee käyttämään valtaa, ei aina tarvita suuria titteleitä tai erityisasemia. Me jokainen käytämme valtaa omissa yhteisöissämme. Me kutsumme ja torjumme sekä vaikutamme valtarakenteisiin valinnoillamme, teoillamme ja tekemättäjättämisillämme.
Vallan kurssi vaihtelee. Se, joka eilen oli valtaa vailla, saattaa tänään hallita keskustelua. Diskurssit aaltoilevat. Siksi olennaisimmaksi tekijäksi vallankäytön taustalla nousevatkin motiivit. Miksi minä olen tätä mieltä? Miksi kuulutan sitä? Mitä vastaan taistelen ja minkä vuoksi? Ristiretket, joita lähdetään tekemään hyvässä hengessä maailmaa muuttaen, saattavat muuttua silmittömiksi kostoretkiksi ja lopulta uudet diktaattorit korvaavat vanhat, Macbethin hengessä. Vallankumoukset syövät Saturnuksen tavoin omat lapsensa ja pahimmat teot tehdään hyvän asian puolesta.
Puhuttaessa vallankäytön vääryyksistä ja valtapeleistä, huomaan ettei valtiollinen valta edes äärimmäisine historiallisine ilmentymineen järkytä minua niin pahasti kuin uskonnollinen vallankäyttö ja hengellinen väkivalta. Uskonnollisten asioiden äärellä ihmisestä tulee pieni, herkkä ja haavoittuvainen. Me kyselemme ja etsimme ja mikäli olemme rehellisiä, olemme myös ainakin ajoittain epävarmoja. Siksi uskonnollisissa yhteisöissä esiintyvä vallan väärinkäyttö on kestämätöntä.
Muissa yhteisöissä vallan säännöllistä vaihtumista pidetään välttämättömänä itseisarvona. Toki on eri asia miten se toteutuu, mutta kuitenkin. Uskonnollisia yhteisöjä seuratessa tuntuu usein siltä kuin ne kärsisivät kummallisesta kekkoskompleksista; valtaa käyttävä tietää kaiken paremmin kuin alaisensa ja istuu virassaan niin pitkään kunnes joku taluttaa puoliväkisin eläkkeelle.
Kirkossa, jossa puhutaan paljon dialogista, nähdään sitä todellisuudessa järkyttävän vähän. Ehkäpä se toimii aikamme peilinä. Yleinen epävarmuus kattaa maan. Dialogia ei tahdota, koska emme usko, että olemme oikeassa edes itse.