Ulkomaankirjeenvaihtajamme vieraili vuodenvaihteessa Tansaniassa Suomen Lähetysseuran Opiskelijoiden Lähetyskoulutusmatkalla (OLK). Nyt hän kertoo hiukan ajatuksistaan kahden viikon matkan jälkeen.
Vuoden 2018 toiseksi viimeisen päivän iltana nousen istuinpaikaltani 14 tunnin lentomatkustamisen jälkeen. Astelen ulos koneesta, joka on hetkeä aiemmin laskeutunut Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle. Afrikan manner ottaa minut vastaan ensimmäistä kertaa. Ilma on hautunutta ja ympärillämme säkkipimeää. Tiedän, että jossain lävitse tunkemattoman pimeyden takana horisontissa nousee muutaman kilometrin päässä Kilimanjaro. Tunnen pientä harmia myöhäisestä saapumisajankohdastamme, sillä tämä olisi ollut ainoa hetki matkamme aikana, jolloin olisin voinut nähdä kyseisen vuoren. Toisin kuin Toton hitissä Africa lauletaan, Afrikan korkeinta vuorta ei voi nähdä lähelläkään Serengetin kansallispuistoa.
Suhtautumiseni Toton Africaan ei ollut ainoa, joka murtui kahden viikon matkan aikana Tansaniaan. Olen tavalla tai toisella haaveillut Afrikkaan matkustamisesta esiteinivuosista lähtien – ja tiedän, etten ole ainoa. Joskus olen kuullut vähän ironisen kommentin, että erityisesti kristillisessä viitekehyksessä kasvavilla nuorilla naisilla taitaa olla jokin yleinen fiksaatio Afrikkaan, autettaviin orpolapsiin ja tunnelmallisiin savannikuviin Akaasia-puiden takana laskevasta auringosta. Olin kuullut tarinoita ihmeellisestä ”Afrikasta”, josta niin usein puhutaan kuin yhtenä maana, eikä maailman toiseksi suurimpana maanosana, jossa on 55 itsenäistä valtiota. Jokainen maa on oma lukuisten kulttuurien ja kielien kudelmansa.
Ei tämä tietenkään minulle yllätyksenä tullut: totta kai halusin jo ennen Tansaniaan matkustamista välttää kompastumista niihin länsimaisille ihmisille tyypillisiin mokiin, mihin helposti etuoikeutettu kaukomatkailija syyllistyy. Minulle oli tärkeää, etten lähde reissuun ”valkoisena pelastajana”. Posket punottaen mietin yleviä aikeitani, kun vieraillessamme köyhässä maaseutukylässä istutimme kirkon pihalle puita, vaikka olimme viikkoa aiemmin lentäneet paikalle toiselta mantereelta. Symboliarvoa täynnä olevalla puidenistuttamisella oli kuitenkin paikalliselle seurakunnalle valtava merkitys: päivän vierailumme päätteeksi järjestetyssä loppuseremoniassa paikallinen kirkkoherra kertoi liikuttuneena, kuinka he tulevat aina muistamaan ryhmämme katsellessaan kirkon vieressä kasvavia puita. Ne antaisivat heille toivoa.
Globaalissa etelässä on helppo ymmärtää, kuinka etuoikeudet, kuten ihonväri, syntyperä ja varallisuus – joiden eteen en ole itse tehnyt oikeastaan mitään – ovat valtaa. Tansaniassa tämä konkretisoitui lukuisissa matkamuistomyymälöissä: mystistä ”Afrikkaa” myytiin länsimaisille turisteille, koska sitä he halusivat ostaa – riippumatta siitä, oliko kuva mystisestä Afrikasta todellinen vai ei. Länsimaisille tutut ilmaisut ”Hakuna matata”, ”Simba” ja täysin tuulesta temmattu tervehdys ”Jambo” toistuivat avaimenperissä, astioissa, tauluissa, matoissa, kankaissa, lippalakeissa ja t-paidoissa. Tansaniassa Afrikka-kuvani murtui, koska ymmärsin, kuinka se oli kaupallistettu ja pitkälti länsimaisten ehdoilla muotoiltu kuva.
Matkamme aikana vältimme Tansanian suosituimmat turistikohteet: matkustimme Arushasta Serengetin kautta Mwanzaan. Matkamme aikana tapasin lukuisia alueella työskenteleviä suomalaisia lähetystyöntekijöitä ja paikallisia asukkaita. Tämä avasi silmäni Tansanian moninaiselle todellisuudelle: Tansanian kaltaiselle kehittyvälle maalle tyypillistä on, että ihmisten todellisuudet ovat jakautuneita ja toisistaan erillisiä. Monelle länsimaiselle voi tulla yllätyksenä, että Tansaniassa asuu myös rikkaita tai keskiluokkaisia ihmisiä, eikä ainoastaan äärimmäisen köyhyyden kanssa kamppailevia. Maan kulttuuri on lämmin ja tervetulleeksi toivottava – aivan konkreettisesti, sillä ihmiset toivottavat vieraita tervetulleeksi jatkuvasti -, mutta samaan aikaan maassa rehottavat lukuisat ihmisoikeusrikkomukset. Erityisesti tytöt ja naiset, albiinot ja seksuaalivähemmistöt saavat maassa osansa epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Edes länsimaalaisen miesparin ei ole turvallista matkustaa Tansaniassa, sillä miestenvälisestä seksistä kiinni jäämisestä rangaistaan yleensä vankeustuomiolla.
Uskonnollisuus on luonteva osa tansanialaisten elämäntapaa. Tilastoissa maa jakautuu uskonnon saralla kolmeen osaan: tansanialaisista kolmasosa on kristittyjä, kolmasosa muslimeja ja kolmasosa maan perinteistä kansanuskoa harjoittavia. Kuulemani tarinat afrikkalaisista jumalanpalveluksista pitivät oman kokemukseni mukaan paikkaansa: kirkonmenot kestivät tunteja, jokainen päivän useasta jumalanpalveluksesta veti kirkot täyteen väkeä ja kolehti oli iso osa jumalanpalvelusta. Hauska yksityiskohta on, kuinka kolehtiin saattoi ilmestyä rahan lisäksi tavaraa, ruokaa tai vaikka kana, jotka huutokaupattiin jumalanpalveluksen lopuksi.
Teologisen koulutuksen merkitys nousi Tansanian-matkallani esille lukuisten ihmisten kanssa keskustellessani. Alkuun teologisen koulutuksen korostaminen saattoi kuulostaa hiukan omituiselta maassa, jossa pitkälle kulttuuriin juuriin ulottuvat ongelmat kuten köyhyys ja epätasa-arvo ovat kipeästi ratkaisua kaipaavia asioita. Kuitenkin kirkolliseen elämään kurkistaessa ymmärsin, että kasvavissa seurakunnissa kärsitään välittömästä työntekijöiden puutteesta. Tansaniassa ei ole myöskään syntynyt samanlaista vapautuksen teologian liikettä kuin Etelä-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Menestysteologia on suhteellisen yleistä seurakuntien opetuksessa. Seurakuntien johtajien ja opettajien hyvä teologinen koulutus on keino, jolla esimerkiksi uskomukset köyhyyden tarttumisesta näivettyvät.
Tansanialainen yhteiskunta kipuilee siis isojen ongelmien kanssa: maassa on absoluuttista köyhyyttä ja epätasa-arvoa, jotka stigmatisoivat kohteensa. Kuitenkin löysin matkani aikana myös toivoa. Ilmastonmuutoksen näkyviin seurauksiin oltiin osattu reagoida metsittämishankkeilla. Tansaniassa yhä useampi lapsi pääsee kouluun, sillä vanhemmat sukupolvet ymmärtävät koulutuksen tärkeyden ja ovat huomanneet sen merkityksen maansa kehityksessä. Maan lukuisat kirkot ovat vahvoja toimijoita: ne ylläpitävät kouluja, yliopistoja ja sairaaloita, joista esimerkiksi voidaan ohjata hiv-positiiviset potilaat yhteiskunnan tarjoamaan maksuttomaan hoitoon. Nykyisten haasteiden edessä oli rohkaisevaa nähdä, että aiempia haasteita oltiin osattu ratkaista. Tansanialla – ja ehkäpä koko maailmalla – on vielä toivoa.