Nykyisessä kielenkäytössä on suhteellisen yleistä todeta jokin asia poleemiseksi. Koska sanojen merkitykset muuttuvat jatkuvasti paitsi yhteiskunnallisen kehityksen mukana niin usein myös esittäjästä riippuen, on myös poleemisuutta tullut aika käsitellä uudelleen.
Aivan ensimmäiseksi totean, ettei tämän jutun tarkoituksena ole ollut kirjoittaa kannanottoa siitä millaisena poleemisuus kirjoittajan omasta tai jonkin yksittäisen ryhmän tai ryhmien mielestä näyttäytyy. Tarkoituksena ei ole tehdä arvoihin liittyviä arvostelmia tai arvioida sitä milloin sanaa poleemisuus on tai ei ole syytä käyttää. Tarkoitus on pyrkiä puhtaasti tarkastelemaan mitä poleemisuus on, kuinka se ymmärretään ja mitä eri suhtautumistapoja siihen voi etsiä. Kertoessani omista kokemuksistani kuvaan niitä subjektiivisesti, en yleisinä totuusväittäminä. Tämä tarkoittaa, että kaikesta voi vapaasti eri mieltä. Toisin kuin arkikielessä joskus väitetään, dialogi ei vielä ole poleeminen keskustelu.
Sana polemiikki (kreik. polemikos) tarkoittaa verbaalista mittelöä, jota käydään perinteisesti tekstien välityksellä. Esimerkiksi poleeminen artikkeli voi olla tarkoitukseltaan sellainen, että se herättelee ihmisiä kehittämään ja ilmaisemaan ajatuksia, jotka ovat alkuperäiselle tekstille joko kokonaan tai osittain vastakkaisia. Poleeminen puhe ei siis automaattisesti tarkoita kutsua kiistelemään asioista, vaikkakin se voi kärjistyä osapuolten välillä. Polemiikki voi herätä myös vaikkapa epäoikeudenmukaiseksi koetun tapahtuman tai julkilausuman seurauksena. Alkuperältään poleeminen keskustelu tai teksti ei ole vähempiarvoinen kuin ei-poleeminen; kyse ei ole arvottamisesta vaan siitä mihin poleemisuudella pyritään.
Alkusyksystä 2020 puhkuin intoa. Olin päättänyt kirjoittaa kandidaatintutkielmani Homoilta 2010 -ohjelmasta käydystä uutisoinnista. Homoilta 2010 oli lokakuussa 2010 Yleltä lähetetty debattiohjelma. Debattiohjelman tarkoitus on herättää keskustelua, ja Homoilta 2010-ohjelman kohdalla näin laajamittaisesti kävikin. Keskustelun lisäksi ohjelman jälkeen kirkosta erosi noin 40 000 jäsentä edellisvuotta enemmän. Tartuin aiheeseen empimättä, sillä kannatan vähemmistöjen oikeuksia, mukaan lukien tasa-arvoista avioliittolakia, jota ei Homoilta 2010-ohjelman aikaan vielä ollut. Haluan myös, että aiheesta keskustellaan. Innokkaana tulevana opettajana ajattelin, että ei voi olla parempaa reittiä lisätä ihmisten tiedostavuutta kuin tehdä tutkimusta aiheesta. Aloitan aiheen tutkimisen kirkkohistoriallisesta näkökulmasta. Kaivan arkistoja. Piirrän aikajanoja ja miellekarttoja. Tajuan kuitenkin pian, että objektiivisuuden haaste on aiheeni kohdalla luonteeltaan täysin eri kuin mitä se olisi vanhempien aiheiden tutkimuksessa, sellaisten jotka olisivat tapahtuneet ennen omaa elinkaartani. Olen itse osa keskustelua ihan vain olemalla olemassa. Olen aiemmin kokenut ja koen myös syksyllä 2020, etteivät läheskään kaikki asian tiimoilta käydyt keskustelut päädy lopputulokseen, joka olisi uusia näkökulmia antava, tiedostavuutta lisäävä saati keskustelun kaikkia osapuolia kunnioittava. Paitsi paikoitellen täydellinen toisen ihmisen arvostuksen puute, keskustelussa kirvelee myös se, ettei sitä ole. Jokainen paaviuden historiaa vähänkin tunteva tietää paavien julistaneen historiassa milloin mistäkin. Syksyllä 2020 tunnen keskusteluja seuratessani, että yhtäkkiä etenkin nettikeskustelu on pullollaan oman elämänsä paaveja julistuksineen. En tietenkään ole tästä poikkeus, osallistunhan keskusteluun itsekin.
Tämänhän ei pitäisi olla etenkään kirkkohistorian kohdalla mikään yllätys. Kuitenkin, koska keskustelua käydään nykyisen olemassaolomme areenoilla, missä on aiheen lisäksi myös kyse meistä itsestämme, en ole enää varma, onko keskusteluun osallistumiselle mahdollista taata tasa-arvoiset lähtökohdat.
Pohdin, voivatko ihmiset todella kertoa julkisesti, mitä mieltä ovat asioista ja vaikuttaako se heidän asemaansa, ja jos vaikuttaa, niin miten. On helppo tulla rohkeasti esiin valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden kanssa, jos esimerkiksi oma toimeentulo ja sosiaalinen asema on turvattu. Kuitenkin esimerkiksi kesä- tai pätkätöitä hakeva teologian ylioppilas ei välttämättä ole se kaikista äänekkäin tässä keskustelussa. Jos näistä lähtökohdista onkin vaikeaa lähteä käymään rakentavaa dialogia, niin onko sitä silloin mielekästä tutkia? Tutkimuksen tehtävä on nimittäin olla lopputulos faktoihin perustuvasta tutkimustyöstä, jonka päämäärä olisi edistää ja antaa parempia eväitä julkiseen keskusteluun. Mietin myös, onko aiheen käsittely jo itsessään niin poleemista, ettei poleemisuus ole enää ajatuksia herättävä mauste vaan tekijä, joka on ajanut keskustelun niin tiiviisti poteroihin, ettei luvassa ole muuta kuin vastakkainasettelua. Onko tätä yhteiskuntaan, uskontoon, perheeseen, henkilökohtaiseen kokemukseen itsestä ja muista sekä erityisesti erilaiseen raamatuntulkintaan perustuvaa keskustelua edes mahdollista käydä dialogina ilman hyökkäys- ja puolustusasetelmia? Lisäksi, koska Homoilta 2010- ohjelman virittämä keskustelu on vain osa nykyistä, usein helposti kärjistyvää uskonnollista ja yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä, mietin onko tulevaisuudenkin yhteiskunnallinen ja uskonnollinen keskustelu korvamerkitty poleemisiin asetteluihin perustuville debateille, vai olisiko meillä tulevina tutkijoina ja yhteiskunnan jäseninä mahdollisuus tehdä jotakin toisin.
Päätän haastatella juttuuni kolmea eri asiantuntijaa. Ensimmäinen lähestymiskulma koskee uskontodialogia, toinen keskustelun yhteiskunnallista muutosta ja kolmas itse viestinnän muutosta. Päädyn haastattelemaan arabian kielen ja islamin tutkimuksen tutkijatohtori Ilkka Lindstedtiä, historian yliopistonlehtori Risto Marjomaata sekä media -ja viestintätieteiden yliopistonlehtori Janne Matikaista.
Kysyn ensimmäiseksi Ilkka Lindstedtiltä näkeekö hän poleemisen, eli tässä yhteydessä ryhmiin jakavan, väittelynhaluisen, kärjistävän keskustelun uhkana, mahdollisuutena vai molempina. Lindstedt katsoo, että poleeminen keskustelu on aina enemmän uhka kuin mahdollisuus. Kärjistävä tyyli saattaa retorisena keinona toimia joissain tilanteessa, eritoten, jos sekä puhuja (kirjoittaja) että kuulija (lukija) tuntevat toisensa tai ottavat keskustelun huumorina. Akateemisessa tutkimuksessa poleeminen tyyli saattaa myös olla joskus perusteltu, jos tarkoitus on oikoa jotain tutkimuksen epäkohtaa. Valitettavan usein polemiikki luo kuitenkin Lindstedtin mukaan vastakkainasetteluja ja viholliskuvia. Tällainen puhe ei oio epäkohtia vaan aikaansaa niitä. Seuraavaksi kysyn, kuinka Lindstedt näkee poleemisen, erityisesti somessa tapahtuvan keskustelun edistävän tai haittaavan uskontodialogin syntyä. Uskonnollisen poleemiikin kohdalla Linstedt sanoo polemiikin tarkoittavan käytännössä usein toisuskoisten (tai jollain muulla tapaa järjestyvän ”toisten” ryhmän) väheksymistä ja parjaamista. Polemiikki kytkeytyy usein apologiaan, eli oman uskonnon (tai maailmankatsomuksen tms.) kritiikittömään puolustamiseen. Apologeettisessa ja poleemisessa puheessa on usein tyypillistä olettaa jotain ”perustavanlaatuisia” tai ”olemuksellisia” eroja uskonnollisten ryhmien, esimerkiksi kristittyjen ja muslimien, välille. Kristillisessä apologiassa saatetaan ajatella, että oma uskonto on armon ja vapauden uskonto. Samassa väitetään, että islam on tekojen uskonto, jossa armo ei ole keskeisellä sijalla. Tämänkaltaiset essentialistiset näkemykset perustuvat usein oman ja muiden uskonnon yksinkertaistavaan luentaan. Apologeettia ja poleemikkoa ei kiinnosta, että esimerkiksi aiheista teot versus uskonto tai ennaltamäärääminen versus vapaa tahto on käyty sekä kristinuskon ja islamin sisällä monenkirjavaa keskustelua ja debattia, jossa miltei kaikki mahdolliset näkemykset ovat olleet edustettuina. Hän on yksinkertaisesti päättänyt, että hänen oma uskontonsa edustaa kaikkea hyvää ja positiivista.
Lindstedt jatkaa kertomalla, että 2000-luvun Suomessa eritoten islam-vastaiset mielipiteet ovat valitettavan yleisiä. PewResearch Centerin vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa Being Christian in Western Europe havaittiin, että suomalaisten islam-näkemykset ovat erittäin kielteisiä. Erityisen yleisiä islam-vastaiset mielipiteet olivat niiden suomalaisten keskuudessa, jotka a) olivat kristittyjä ja b) kävivät säännöllisesti kirkossa. Pew’n World’s Muslims -tutkimuksessa vuonna 2013 puolestaan havaittiin, että jyrkempiä näkemyksiä muista uskonnoista oli niillä muslimeilla, jotka rukoilivat säännöllisesti.
Tämänkaltaiset tutkimustulokset ovat Lindstedtistä masentavaa luettavaa. Hän jatkaa, että somessa on toki paljon myös tahoja, sekä henkilöitä että järjestöjä, jotka pyrkivät levittämään positiivista viestiä uskontodialogista ja uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta. Myös tätä on Lindstedtin mukaan syytä pitää esillä. Lisäksi Lindstedt mainitsee, että Suomessa on monia uskonnollisia yhteisöjä, jotka ovat aktiivisia uskontojen välisen keskustelun saralla. Tässä yhteydessä on syytä mainita esim. USKOT-foorumi. Kirkkohistorian uskontodialogisista ja poleemisista kiistoista keskustellessamme Lindstedt toteaa, että niistä voi toki oppia jotain, mutta mallia niistä ei kannata ottaa, sillä niissä potentiaalisesti piilevä polemiikki on aina syytä tulkita omassa synnyinkontekstissaan. Kirkko- ja oppihistorian poleemisia näkemyksiä ei ole siis pakollista eikä suotavaa siirtää tähän päivään sellaisenaan. Lisäksi Lindstedtin mukaan keskustelussa on tärkeää havaita, että vaikka pitäisimme jotain kirjaa tai kirjakokoelmaa (Raamattua, Koraania, Mormonin kirjaa, Rigvedaa, Avestaa tai jotain muuta) pyhänä kirjoituksena tai Jumalan sanana, näillä teksteillä on myös samalla jokin historiallinen ja kulttuurinen konteksti.
Seuraavana haastattelussa oleva Risto Marjomaa toteaa heti alkuun tietynlaisen poleemisuuden olevan lähtökohtaisesti osa demokraattista hallintomallia. Tyranniassa sitä vastoin hallitsija voi päättää asioista ensisijassa itse ja oligarkiassa hallitseva eliitti päättää niistä keskenään. Kuitenkin edustuksellisessa demokratiassa on valtaa käyttääkseen ensin tultava valituksi, ja silloin tulee erottua muista ehdokkaista. Vaalit perustuvat vaihtoehtojen tarjoamiseen ja poleemisuus auttaa nostamaan itsensä näkyville. Tämä näkyy hyvin television vaalikeskusteluissa. Perussuomalaiset ja Vihreät alkavat mielellään esittää toisistaan poleemisia väitteitä, sillä heidän kiistellessään muut seuraavat vierestä ja huomio kiinnittyy heihin. Vaarana tällaisessa taktikoinnissa kuitenkin on Marjomaan mukaan se, että pelkkä retorinen sanailu muuttuu vähitellen todelliseksi kuiluksi, jota ei voi ylittää. Jos toiset leimataan epärehellisiksi ja vastenmielisiksi, ei heidän kanssaan voida enää mennä samaan hallitukseen ja päätöksenteko jähmettyy. Näin on käynyt Yhdysvalloissa, jossa trumpistit aloittivat niin voimakkaan lokakampanjan demokraatteja vastaan, että nämä vastasivat samalla mitalla, ja nyt on enää vaikeaa ojentaa kättä, kun vastapuoli onkin ”maanpettureita”. Päätökset pitäisi demokratiassa kuitenkin tehdä yhdessä.
Onko sitten vaarana että poleemisuus, esimerkiksi somekeskusteluissa, luo demokraattisesta päätöksenteosta vääränlaisen kuvan? Marjomaan mukaan näin käy lähtökohtaisesti, sillä poleemisuuden rakenteeseen kuuluu liioittelu. Jotta vastapuolen panettelu olisi tehokasta ja vakuuttavaa, täytyy tehdä selvä jakolinja itse edustamansa hyvän ja toisen edustaman pahan välillä. Toisen näkökantaa solvataan moraalin ja ihmiskunnan vastaisiksi, sillä tällöin oma näkökanta kääntäen korostuu moraaliseksi ja ihmiskunnan hyväksi. Koska esimerkiksi terroristit ovat pahoja, heidän vastustajansa ovat hyviä. Pahan vastainen taistelu herättää paljon vahvempia tunteita kuin pelkkä jossittelu eri näkökantojen käytännön eroista.
Tästä pääsen luontevasti seuraavaan kysymykseeni poleemisuuden mahdollisista vaikutuksista politiikanteon muutoksiin. Historiallisella länsimaisen demokratian aikajanalla Marjomaa mainitsee äänioikeusrajan laajentumisen ja massalehdistön yleistymisen 1800-luvun lopulla, joka muutti poliittista kulttuuria niissä maissa, joita tämä koski. Vanhat politiikan veteraanit kauhistelivat, että ennen vanhaan politiikkaa tehtiin klubeilla ja kabineteissa poissa kansan silmissä, ja silloin voitiin rationaalisesti pohtia kaikkia vaihtoehtoja. Uudessa mallissa oli sen sijaan pakko esittää oma kanta parhaassa mahdollisessa valossa ja tuomita muiden, jotta saisi kansan tuen. Kompromissien teon pelättiin muuttuvan mahdottomaksi, mistä seuraisi yleinen poliittinen halvaantuminen. Jossain määrin näin tapahtuikin maailmansotien välisenä aikana, jolloin yhteistyökyvyttömät parlamentit Italiassa, Saksassa ja muualla menettivät valtansa yksinvaltaisesti hallitseville diktaattoreille. Kylmän sodan aikana pelättiin toista osapuolta niin paljon, että yhteiselo onnistui jälleen, mutta Neuvostoliiton hajottua ei enää Marjomaan mukaan ole ollut samanlaista yhteistä vihollista, jota vastaan yhdistää voimansa. Niinpä poliittisten ristiriitojen korostaminen on jälleen kasvanut, mistä Donald Trump ja vaikkapa Brexit ovat esimerkkejä. Molempien politiikassa poleemisuus näyttää olleen itse päämäärää tärkeämpää. Kunhan valta on saatu, niin sitten voidaan päättää, mitä sillä tehdään. Kuitenkin jos valtataistelu johtaa sellaiseen hajaannukseen kuin Yhdysvalloissa ja Britanniassa tapahtui, on voittajienkaan enää vaikeaa hallita. Poliittinen konsensus on Marjomaan mukaan edelleen kompromissien taidetta, kun halutaan tehdä kestävää politiikkaa. Politiikanteon historialliset lainalaisuudet ovat siis samoja myös nykyään: jos halutaan tehdä kestävää politiikkaa, on löydettävä paras mahdollinen yhteisratkaisu.
Koska kuitenkin sosiaalinen media vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, kysyn lopuksi mikä on Marjomaasta muuttunut mielipiteenmuodostuksessa sen myötä. Marjomaa vastaa, että 1800-luvulla alkaneesta rationaalisuuden ylistyksestä on siirrytty sosiaalisen median myötä enemmän tunteenomaiseen tulkintaan. Siinä missä aiemmin mielipiteet syntyivät ihmisten ryhmittyessä jonkin tietyn tieteellisen tai poliittisen ajatussuunnan taakse ja omaksuivat sen omakseen, on nyt yleistynyt ajatus oman tulkinnan tekemisestä. Tällöin tulkinta rakentuu helposti toiveajattelun varaan. Todellisuudesta etsitään tukea sille, miten haluaisi maailman olevan, eikä miten se on. Ihmisten rationaalisessa ajattelussa näyttää olevan sellainen perustavanlaatuinen virhe, että etsimme vastauksia, jotka luovat meille turvallisuuden tunnetta. Todellisuudella on funktionaalinen merkitys, eli sen pitää hyödyttää meitä jotenkin. Ryhmiin jakautumisen osalta Marjomaa toteaa että ryhmäytyminen eri mielipiteiden taakse kaipaa itsessään polemiikkia luodakseen oman tilansa. Ihmisten jakautuessa eri leireihin he etsivät tukea keskinäiselle yhteydelleen ulkopuolisista vihollisista. Pitkälle vietynä maailmantapahtumat ovat puolestaan loistava lähde kaikenlaisille salaliittoteorioille.
Entä mikä on poleemisuuden viestinnällinen rooli nykyisessä, erityisesti sosiaaliseen mediaan painottuvassa keskustelussa? Janne Matikaisen mukaan poleemisuus keskustelussa voi olla monenlaisen keskustelun piirre, mutta verkossa se usein johtaa väittelyyn, ja vieläpä huonotasoiseen väittelyyn. Tämän vastakohta on vuoropuhelu eli dialogi, jossa rakentavasti pohditaan ja ajatellaan yhdessä. Dialogi voi olla kriittistäkin, mutta kritiikki ei kohdistu ajatusten esittäjään, vaan perusteluihin. Matikaisen mukaan usein juuri ryhmien muodostumisen kautta vastakkainasettelu kasvaa. Itse ryhmät ovat usein jo valmiiksi olemassa. Tällöin kunkin ryhmät keskustelijat identifioituvat omaan ryhmäänsä eli he rakentavat omaa ja ryhmänsä identiteettiä puolustamalla oman ryhmän näkemyksiä ja hyökkäämällä toista vastaan, jolloin itse aihe onkin toissijainen.
Missä kohtaa poleemista keskustelua sitten seuraa varsinainen keskustelun henkilöityminen? Matikaisen mukaan sosiaalinen media osaltaan tuottaa henkilöitymistä, koska se on hyvin henkilökeskeinen jokaisen esiintyessä omalla profiilillaan. Sen lisäksi politiikka ja koko kulttuuri, media mukaan lukien, on yksilöllistynyt ja henkilöitynyt. Matikainen muistuttaa, että vaikka ihmisillä on aina ollut omia mielipiteitään, suuntaus niiden esittämisessä on kohdistunut henkilökeskeisyyteen. Politiikassa tämä näkyy niin, että puolueet eivät ole enää niin tärkeitä, vaan henkilöt. Sosiaalisen median kohdalla tämän kehityksen seurauksia on vaikeaa ennustaa sillä kokemusta aiemmasta ei-henkilökeskeisestä kulttuurista ei ole. Poleemisuuden riski on, että keskustelu menee väittelyksi ja haukkumiseksi, eikä johda mihinkään hyvään. Parhaimmillaan poleemisuus voi olla mieltä avartavaa väittelyä, mutta somessa näin harvemmin näyttäisi käyvän. Jokaisen keskustelijan olisi muistettava oma vastuu keskustelijana. Käytännössä poleemisuus kuitenkin vie monet keskustelijat mukanaan, eikä mitään hyvän keskustelun pelisääntöjä noudateta.
Kuitenkin, ajatellessamme sosiaalista mediaa on kysymys tietynlaisen todellisuuden rakentamisesta. Matikaisen mukaan ihmisten puhe, kuvaukset tapahtumista ja aika usein myös kuvaukset faktoista ovat osa sosiaalista konstruktiota eli yhteisen todellisuuden rakentumista. Tämä on ollut olennainen piirre ihmisten keskustelussa niin kauan kuin olemme käyttäneet symbolista kieltä. Matikaisen mukaan todellisuuden yhteinen rakentaminen puheen avulla on inhimillistä ja universaalia, vaikka tämä piirre voikin olla omiaan hankaloittamaan keskustelua, kun eri ryhmiä ja eri ryhmien sosiaalisia jäsenyyksiä on monia.
Entä jos poleemisuuden myötä faktan korvaa lopulta kokemus faktasta? Esimerkiksi Homoilta 2010-lähetys oli luonteeltaan debattiohjelma. Debatin tarkoitus on nostaa esiin mahdollisimman erilaisia näkökulmia. Keskustelun ytimeksi muotoutui kysymys siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien saada avioitua keskenään. Debatti ei ole yhtä kuin uutinen, jossa asiasta pyritään antamaan keskeinen tieto puolueettomasti. Lisäksi sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun myötä on olemassa niin sanottu vaihtoehtoisten faktojen riski, eli kaikki sosiaalisessa mediassa esiintyvä fakta ei perustu puolueettomaan tutkimukseen ja uutisointiin. Onko vaarana, että debatin ja uutisen välinen raja hämärtyy? Matikaisen mukaan on olemassa riski faktojen ja kokemusten sekoittumisesta. Tämä ei ole uusi ilmiö, mutta Matikainen esittää varovaisen arvion sen yleistymisestä, kun katsotaan viimeaikaista maailmanpolitiikkaa. Erityisesti Trump on ollut tässä aktiivinen, mutta jo Reagan aikanaan sanoi ”facts are stupid things”. Tämä ilmiö valuu Matikaisen mukaan myös Suomeen, ja kun kansakunnan johtajat näyttävät esimerkkiä faktojen sekoittamisessa, niin ilmiö yleistyy myös koko kansan keskuudessa. On muistettava, ettei koskaan ole ollut täydellistä faktojen aikakautta, ehkä tiedettä arvostettiin joskus enemmän, mutta arvostus on Suomessa edelleen hyvin korkealla.
Mutta voimmeko me hyvin? Onko poleeminen seikkailumme, erityisesti sosiaalisen median kanavissa meille hyväksi? Tai jos onkin, mikä siinä on meille hyväksi? Palatessamme poleemisen keskustelun alkumääritelmään tämän jutun alussa huomaamme, että sen tarkoitus, sanottakoon vaikka poleeminen intentio, on herättää ajatuksia. Voidaan siis sanoa, että sen luonteeseen ei kuulu toimia suorana viestinviejänä ajatuksista, jotka on mahdollista vain joko täysin hyväksyä tai olla hyväksymättä. Jos keskustelun asetelmat olisivat näin voimakkaasti yksinkertaistetut olisi lopullisella dialogilla hyvin vähän annettavaa. Dialogin käyminen on kuitenkin edelleen akateemisen tutkimuksen teon sekä yhteiskunnallisen osallistumisen keskeinen kulmakivi.
