Elävät ikonit – Maximilian Kolbe (1894-1941)

Elävät ikonit -artikkelisarjassa kutsun lukijat mukaan tutkimaan kristinuskon historian kirkasta tähtitaivasta – apostoleja, marttyyreita, tunnustajia, neitsyitä ja muita, jotka ovat seuranneet Kristuksen jälkiä. Kuten itämaan tietäjät, saatamme löytää jotain varsin tärkeää.

”Rakkaat lapset, muistakaamme, että rakkaus elää uhrauksista… Rakkauden huippu on se tila, josta Jeesus ristinpuulla löysi itsensä huutaessaan: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Rakkautta ei ole ilman uhrauksia.”1  

Pyhä Maximilian Kolbe Shanghaissa, 9.4.1933.

Juutalainen, liettualaissyntyinen ranskalaisfilosofi Emmanuel Levinas (1905–1995), jonka lapsuudenperheen SS-joukot murhasivat toisen maailmansodan aikana ja jota pidettiin sotavankina viisi vuotta Saksassa Fallingbostelin vankileirillä, kehitti länsimaiselle filosofialle perin epätyypillistä ajattelutapaa – ajattelutapaa, jossa ”ensimmäinen filosofia on etiikka”.2 Levinasin mukaan moraalisuus ei ole ”universaalin synteesin” päälle rakennettua ylärakennetta – siis jotain sellaista, jota voidaan miettiä, kun on ensin hahmoteltu tälle selvä perusta – vaan sillä on ”totaliteetista riippumaton ja sitä edeltävä kantavuus.”3 Levinasin etiikka on perustavanlaatuiselta luonteeltaan non-reduktiivista – se hylkii täysin länsimaiselle filosofialle tyypillisiä ”totalisaatiopyrkimyksiä”.4 Näitä pyrkimyksiä vastoin Levinas asettaa toisen (l’autre) kasvot. Toisen kohtaaminen ”kasvoista kasvoihin” on partikulaari ja konkreettinen tapahtuma, eikä sen taustalla – tai ikään kuin kasvojen takana – piilottele mikään arvo tai ideaali, vaan toisen läsnäolo minälle (moi).5 Kasvot ovat ilmestyksen (epipháneia) tapahtuma, jonka sisältönä on toisen lakkaamaton anomus, joka nousee metafyysisestä puutteesta, josta minä on aina vastuussa:6 

” ”Älä tapa” on kasvojen ensimmäinen lausuma. Ja se on määräys. Kasvoissa ilmenee käsky, aivan kuin minulle puhuisi jokin mestari. Samalla toisen kasvot kuitenkin ovat riisutut. Hän on köyhä, hänen tähtensä voin kaiken ja hänelle olen velkaa kaiken. Ja minä, olenpa kuka tahansa, olen ”ensimmäinen persoona” se, jolla on kyky vastata kutsuun.”7

Huoli toisen kuolemasta on hänestä otetun vastuun perusta

Levinasin mukaan tähän kutsuun – kutsuun antaa ja palvella – vastaaminen tarkoittaa äärimmäisen vastuun kantamista toisen ihmisen puolesta, joka on ”viime kädessä vastuuta toisen kuolemasta”.8 Tätä vastuuta, joka perustuu huolelle toisen kuolemasta Levinas kutsuu ”anarkiseksi vastuuksi”.9 Levinasin etiikan valossa perimmäiseksi kysymykseksi nousee: ”Enkö tapa sillä, että olen?”10 Tällä Levinas ei kuitenkaan tarkoita, että hänen etiikkansa looginen lopputulema on itsemurha, vaan sitä, että inhimillinen elämä on jatkuvassa heräämisen tilassa olemista toisen kasvojen edessä.11

Levinasin vaimo ja tytär selvisivät natsien vainoista, sillä he saivat turvapaikan Ranskan Saint-Vincent-de-Paulin luostarista, jossa nunnat pitivät heitä piilossa. Levinas kertoi myöhemmässä haastattelussaan kahtiajakoisesta suhtautumisestaan kristinuskoon: kaikki Auschwitzin hirmutekoihin syyllistyneet olivat kastettuja kristittyjä, eikä tämä estänyt heitä toimittamasta kansanmurhaa. Toisaalta Levinas halusi nostaa esille toisen, vähintään yhtä tärkeän asian: että sodan aikana papin, uskonnollisen sisaren tai veljen näkeminen merkitsi turvapaikkaa. Tämä sodan aikana koettu charité sai Levinasin tunnustamaan kristinuskon ja juutalaisuuden jakavan saman eettisen ytimen: itse-kenosis toisen vuoksi.12  

Pyhä Paavi Johannes Paavali II (1920–2005), joka kävi eläessään aktiivista dialogia Levinasin kanssa, pohti kirjassaan Uskalla toivoa (1994) kasvojen filosofian merkitystä. Toisen kärsivät kasvot ovat Johannes Paavali II:n mukaan kutsu minälle vapauttaa toinen kärsimyksestä, mutta samalla myös Jumalan ilmoitus, jossa oikeus elämään ilmoitetaan jokaiselle ihmiselle, kuin kirjoitettuna sydämeen.13 Kasvot ovat epistemologinen ilmaisuväline, jotka välittävät eettistä tietoa – tietoa, jonka sisältö ei ole ainoastaan negatiivinen (”älä tapa”), vaan myös kutsu suojella ja rakentaa elämää.14 Levinasin esittämän kysymyksen kaiut ovat läsnä myös Johannes Paavali II:n etiikassa: miten toisen kasvojen kutsuun on Kristuksessa paljastetun mysteerin valossa vastattava? Meditaatiossaan pappeudesta Johannes Paavali II on todennut, että itseuhrautuva pappeus – jossa minä lahjoittaa itsensä pyyteettä toiselle – on oikeasuhtainen vastaus ihmisen eksistentiaaliseen ongelmaan.15

Etiäisiä 

Rajmund Kolbe syntyi 8.1.1894 Puolan Zduńska Wolassa katoliseen perheeseen. Hän oli Julius Kolben ja Maria Dąbrowskan viides lapsi. Kun Rajmund oli kymmenvuotias, hän kertoi äidilleen pyhän Neitsyt Marian ilmestyneen hänelle. Pyhä Neitsyt oli näyttänyt hänelle kahta seppelettä – lumenvalkoista ja verenpunaista. Valkoinen merkitsi tahrattomuutta ja punainen marttyyrikuolemaa. ”Kumman tahdot?”, oli Pyhä Neitsyt kysynyt. 

”Otan molemmat”, vastasi nuori Rajmund. Tähän vastauksena Pyhä Neitsyt hymyili ja katosi. 

Vuonna 1907, Rajmundin ollessa 13-vuotias, hän aloitti isoveljensä kanssa opiskelut Lwowin seminaarissa. Kolbe oli erityisen lahjakas matematiikassa ja fysiikassa – häntä ei tuolloin juurikaan kiinnostanut teologia. 16-vuotiaana hän kävi sisäistä kamppailua pappiskutsumuksensa kanssa ja ehtikin jo tulla siihen tulokseen, ettei hänestä tulisi pappia. Sattui kuitenkin, että hänen äitinsä saapui juuri tuolloin hänen luokseen seminaariin ja ilmoitti Rajmundille, että tämän nuorempikin veli oli päättänyt valita uskonnollisen elämäntavan. Tämä tapahtuma sai Kolben mielen muuttumaan ja hän pyysi välittömästi saada liittyä fransiskaaniveljeskuntaan. Näin Rajmundista tuli Maximilian Maria. 

Militantti mariologi

Maximilian Kolbesta kehittyi harras Pyhän Neitsyen palvelija ja kiivas mariologi. Fransiskaanisessa, ja erityisesti bonaventuralais-skotistisen teologian traditiossa – jonka kontekstissa Kolbe työsti omaa mariologiaansa – korkeimmaksi teologian moodiksi ymmärretään mystinen/kontemplatiivinen teologia, jossa kristinopin käsitteellinen ja symbolinen tutkimus on sisäistetty ja se realisoituu elävänä rakkautena, joka liittää osaksi Kristuksen mystistä ruumista.16 Kolben erottaa teologisesti pyhästä Bonaventurasta (Doctor Seraphicus) ja autuaasta Duns Scotuksesta (Doctor Subtilis) ajatus täydellisestä vihkiytymisestä Neitsyt Marialle: ” […] on tultava instrumentiksi hänelle, ja toimittava hänen tahdolleen alistuen. Pyhä kuuliaisuus on ainoa tapa, jonka kautta voimme tunnistaa hänen pyhän tahtonsa.”17 Tämä äärimmäinen alistuminen Pyhän Neitsyen ”orjaksi”, kuten Kolbe itse tapasi sanoa, on ymmärrettävä Neitsyt Marian erityisen pelastushistoriallisen aseman valossa. Maria, joka ”ensimmäisestä hetkestä lähtien […] varustettiin ainutlaatuisella pyhyyden loistolla”18, ja joka on ”Jumalan erityisen armon ja etuoikeuden kautta Kristuksen Jeesuksen, ihmiskunnan Vapahtajan ansioiden tähden tullut varjelluksi kaikesta perisynnin tahrasta.”19 Pyhän Hengen puolisona Neitsyt Mariassa yhdistyvät välttämätön ja kontingentti, ja näin Maria “Jumalaa eniten muistuttavana olentona”20 asettuu intiimisti kolminaisuuden yhteyteen: ”God wills all the love in heaven, appropriated to the Holy Spirit, to be united with all the love of creation centered in Mary, Spouse of the Holy Spirit, initiating the purpose for which God created the world for his Incarnate Son: the return of all things in Christ to the Father.”21 

Koska pyhäksi tullaan Kristuksen kaltaiseksi tulemisen kautta, on kristityn tultava kuuliaiseksi Jumalan äidille, Marialle, sillä hänen ohjauksessaan kasvoi itse jumal-mies: ”Tulemme olemaan siunattuja jos annamme Pyhän Neitsyt Marian kasvattaa meitä, kuten hän kasvatti Herramme Jeesuksen”.22 Kolbe kuvaileekin Neitsyt Marialle vihittyä rukouselämää ”nopeimmaksi reitiksi” pyhitykseen: ”Hän [Neitsyt Maria] hankkii meille voiman seurata Kristusta ja pysyä lujana matkalla täydellisyyteen.”23

Lokakuussa 1914 Kolbe antoi ikuiset lupauksensa Roomassa ja hänet vihittiin papiksi. Muutaman vuoden päästä Kolbe keräsi ympärilleen pienen joukon nuoria seminaristeja ja perusti Militia Immaculatae -liikkeen, suomeksi ”Tahrattoman Neitsyen ritarit”. Liikkeen tavoitteeksi (Finis) asetettiin koko maailman käännyttäminen kristinuskoon, ja ihmisten pyhittäminen Neitsyt Marian välittämän armon kautta. Edellytyksiksi (Conditiones) liittymiselle määriteltiin täydellinen vihkiytyminen Neitsyt Marialle, vapaasta tahdosta hänen instrumentikseen nöyrtyminen ja ihmeellisen medaljongin (Numisma Miraculorum) kantaminen kaulassa. Keinot (Media) liikkeen tavoitteiden saavuttamiseksi olivat rukous (erityisesti Neitsyt Marialle osoitettu päivittäinen rukous: ”Oi Maria, siinnyt ilman syntiä, rukoile meidän Sinuun turvautuvien puolesta”), katumustyöt, päivittäisten työtehtävien ja kärsimysten uhraaminen Jumalalle, sekä käännyttämiseen ja pyhitykseen tähtäävä tehokas viestintä.


Vas. Maximilian Kolbe vuonna 1936. Wikimedia Commons, tekijänoikeudeton

Oik. Militia Immaculatae -liikkeen latinankielinen perustamisasiakirja. Jul- kaistu Militia Immaculatae-järjestön luvalla; Niepokalanow MI Archives in Poland/MI-USA, MilitiaoftheImmaculata.com.

Teologi, evankelista ja journalisti

Kolbe koki vahvasti, että Eurooppa oli kääntymässä pois Jumalan tieltä, mikä näkyi erityisesti laajamittaisena moraalisena rappeutuneisuutena. Tänä päivänä meille on selvää, että tämän rappeuman juuret ulottuivat erittäin syvälle. Tiedämme, miten monet ihmiset joutuivat lopulta kärsimään haavoittuneen ihmisluonnon kieroutuneisuuden ja pimeyden vaikutukset. Neitsyt Maria, äidillisen rakkauden ja tahrattomuuden symboli, toimi Kolben ajattelussa täydellisenä antiteesinä tälle pimeydelle. Tätä eetosta Kolbe koki kutsun lähteä levittämään ja näin syntyi Militia Immaculatae -lehti, jonka ensimmäinen numero julkaistiin tammikuussa 1922. Sisältö oli Kolben akateemisesta taustasta huolimatta helppolukuista – suunniteltu ennen kaikkea kouluja käymättömille, pyhän Franciscus Assisilaisen hengen mukaisesti. Operaation päämajana toimi vuodesta 1927 asti Kolben perustama luostari ja uskonnollinen keskus Niepokalanow, suomeksi ”Tahrattoman Neitsyen kaupunki”.

Tavattuaan vuonna 1930 muutaman japanilaisen opiskelijan, Kolbe päätti lähteä Japanin Nagasakiin perustamaan uutta Niepokalonowia. Operaatio saatiin käyntiin, vaikka japanin kielen opettelu, huonot sääolosuhteet ja köyhyys asettivat merkittäviä haasteita Pyhän Marian rakkauden viestin leviämiselle. Kolben oma terveys oli myös heikko vuosia sitten sairastetun keuhkotuberkuloosin takia, joka oli jättänyt Kolben toisen keuhkon lähes toimintakyvyttömäksi. Kaksi veljeä saivat kannatella Kolbea messunvieton ajan. Nagasakiin rakennettiin Kolben toimesta ”Tahrattoman Neitsyen puutarha”, joka kesti jopa Yhdysvaltain vuoden 1945 ydiniskun. Japanista Kolbe palasi takaisin Krakovaan vuonna 1936, jossa hänestä tuli alkuperäisen Niepokalonowin johtaja.

Vuonna 1939 Natsi-Saksa miehitti Puolan. Lähes välittömästi aloitettiin systemaattinen ja laajamittainen kansalaisiin kohdistettu hallinta- ja väkivaltaoperaatio. Kolbe, joka kannatti väkivallatonta vastarintaa, ohjeisti veljiä palaamaan perheidensä luo ja kannusti heitä avustamaan Puolan Punaisen Ristin työssä. Hän myös painotti veljille, ettei heidän tulisi liittyä aseelliseen vastarintaliikkeeseen. Noin viisikymmentä veljeä melkein kahdeksasta sadasta jäivät ”Tahrattoman Neitsyen kaupunkiin” Kolben kanssa. Veljiä tultiin kuitenkin pian hakemaan Lamsdorfin vankileirille, josta heidät siirrettiin Amtitzin leirille 24.9.1939. Siellä Kolbe saarnasi hitlerismin vääjäämättömästä murtumisesta, jonka totuuden voima tulisi mahdollistamaan. Vielä kerran veljet siirrettiin, tällä kertaa Ostrezeszowiin, mutta pian heidät yllättäen vapautettiin ja he pääsivät palaamaan Niepokalonowiin. Samana päivänä yhteensä 4500 pakolaista, joista 1500 oli juutalaisia, saapui Poznanista etsien suojapaikkaa. Kolbe ja muut veljet ottivat pakolaiset vastaan ja tarjosivat heille majapaikan Niepokalonowista.

Kolbelle tarjottiin Saksan kansalaisuutta, mikä olisi tuonut tullessaan suuremmat ruoka-annokset ja varmemman tulevaisuuden. Kolbe kieltäytyi. Natsien tarve totaalisesti tukahduttaa Puolan intellektuaalinen johtajisto ja kulttuurielämä kiihtyi, ja helmikuussa 1941 SS saapui Niepokalonowiin pidättämään Kolbea ja neljää muuta pappia. Kaksikymmentä veljeä yrittivät antautua natseille Kolben sijasta, mutta tähän ei sortovalta taipunut. Kolbe vangittiin Varsovassa ja pahoinpideltiin. Pian tämän jälkeen hänet lähetettiin Auschwitzin tuhoamisleirille. Maaliskuussa 1941 Maximilian Kolbesta tuli vanki numero 16670.

Leirin alueella johon Kolbe siirrettiin, pidettiin vankina noin 200 000 ihmistä. Työmäärät olivat tappavia ja vangit kärsivät jatkuvasta nälästä ja kidutuksesta. Kolben tehtävä oli kantaa raskaita puutaakkoja, sekä kuljettaa murhattujen ruumiita poltettavaksi – menneiden vuosien sairastelu yhdistettynä raskaaseen työhön oli murtaa Kolben fyysisesti. Tämän lisäksi Kolbe, heikkoudestaan huolimatta, jatkoi pappisvirkansa toimittamista rukoillen muiden vankien kanssa, toimittaen ripin sakramenttia, laulaen hymnejä ja saatuaan käsiinsä leirille salakuljetettua leipää ja viiniä hänen onnistui jopa viettää salaa pyhää messua. 

”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta”

Oli heinäkuu 1941. Yksi vanki oli kadonnut parakistaan. Schutzhaftlagerführer Karl Fritzsch oli uhannut, että jokaista karannutta vankia kohden teloitettaisiin kymmenen saman parakin asukasta. Tappavan työmäärän, epäinhimillisten olojen ja kidutuksen uuvuttamat miehet käskettiin seisomaan riviin odottamaan Fritzschin mielivaltaista kuolemantuomiota. Marssien rivin viertä pitkin Fritzsch valikoi kenet tahtoi, marssittaakseen heidät kuolemanselliin. Yksi valituista oli Franciszek Gajowniczek, perheellinen puolalainen sotilas. Kuolemankauhun vallassa hän valitti kohtaloaan – hän ei enää koskaan näkisi perhettään. Kolbe katsoi Gajowniczekia, otti lakin päästään, astui esiin rivistä ja pyysi saada ottaa hänelle tuntemattoman miehen paikan. Kaikki olettivat SS-miehen vetävän Lugerinsa esiin ja ampuvan Kolben siihen paikkaan. Tämän sijaan Fritzsch kysyikin Kolben ammattia. Kolbe vastasi: ”Olen katolinen pappi”. Fritzsch hyväksyi Kolben pyynnön – vanki 16670 otti vangin numero 5659 paikan. 


Vas. Franciszek Gajowniczek, Wikimedia Commons, tekijänoikeudeton.

Oik. Maximilian Kolbe. Joachim Schäfer, Wikimedia Commons, tekijänoikeudeton.

Kolbea ja yhdeksää muuta vankia käskettiin riisuutumaan, ja alastomina heidät marssitettiin ahtaaseen selliin, jossa heidän oli määrä nääntyä kuoliaaksi. Kolbe jatkoi pappisvirkansa toimittamista ja yritti parhaansa mukaan rohkaista muita kuolemaantuomittuja. Bruno Burgowiec, toinen vanki, joka oli määrätty työtehtäviin kuolemansellien läheisyyteen, on kertonut, että sellistä kuului tavallisten epätoivon täyttämien huutojen sijaan hymnilaulua, kunnes sekin päivien edetessä hiljaa hiipui ja muuttui lopulta hiljaisuudeksi. 

Kahden viikon jälkeen enää neljä vankia oli elossa ja vain Kolbe oli tajuissaan. Kuolemanselli täytyi vapauttaa seuraavia uhreja varten ja näin viimeiset neljä päätettiin myrkyttää. 14.8.1941 Kolbe murhattiin käsivarteen annetulla fenoli-injektiolla.

Marian taivaaseen astumisen juhlapäivänä Kolben ruumis poltettiin, ja tuuli sirotteli hänen kidutetun ja murhatun ruumiinsa tuhkan Auschwitzin ylle.  

Lokakuussa 1982 paavi Johannes Paavali II, Gajowniczekin läsnäollessa julisti Maximilian Kolben pyhimykseksi ja ”rakkauden marttyyriksi” (martire dell’amore), jonka kuolema oli voiton merkki – voiton systemaattisesta halveksunnasta ja vihasta ihmistä kohtaan, voitto ”joka muistutti Kristuksen voittoa Golgatalla.”24 

Loppusanat

Emmanuel Levinas uskoi, että Toora opetti etiikan ensisijaisuutta, ja tälle pohjalle hänen oma etiikkansakin rakentui. Ihmisen kasvot välittävät taukoamatta eettistä viestiä, joka ei koskaan täysin tyhjene ja jolla on korkein kuviteltavissa oleva auktoriteetti: ” […]  aivan kuin minulle puhuisi jokin mestari.” Mystinen mestari, joka kristityille on Jeesus Kristus, paljasti ristinpuulla ”ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen”.25 Ihmispersoonan korkein kutsumus on elää todeksi Kristuksen rakkaus – rakkaus, joka uhraa itsensä kokonaan, aina kuolemaan asti. Gajowniczekin kasvot, kuten jokaisen ihmisen kasvot, kutsuivat suojelemaan elämää. Pyhän Maximilian Kolben vastaus tähän kutsuun oli ihmisen korkeimman kutsumuksen mukainen rakkaudenosoitus, oikeasuhtainen vastaus Auschwitzin kauhuun, ja todellinen ”anarkisen” vastuunkannon instanssi – ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13)

Seuraavassa artikkelissa tarkastelemme toisen Auschwitzissa kuolleen marttyyrin – pyhän Ristin Teresa Benedictan (Edith Stein) elämää. 


Lähteet ja viitteet: 

Bergo, Bettina (2019). Emmanuel Levinas. Edward N Zalta (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Metaphysics Research Lab, Stanford University. https://plato.stanford.edu/archives/fall2019/entries/levinas/.

Butler, Alban (1998). Butler’s lives of the saints: August – New Full Edition. John Cumming (toim.). Tunbridge Wells: Burns & Oates.

Farmer, David (2011). Kolbe, Maximilian. The Oxford Dictionary of Saints. Oxford University Press. 

Fehlner, Peter Damian (2020). The Theologian of Auschwitz: St. Maximilian M. Kolbe on the Immaculate Conception in the Life of the Church. Hobe Sound, Florida: Lectio Publishing LLC.

Forristal, Desmond (1977). Maximilian Kolbe. The Furrow. The Furrow, 28(10), 627–641.

Johannes Paavali II (s.a.). 10 ottobre 1982, Canonizzazione di Massimiliano Maria Kolbe | Giovanni Paolo II. https://www.vatican.va/content/john-paul-ii/it/homilies/1982/documents/hf_jp-ii_hom_19821010_canonizzazione-kolbe.html. (luettu 9.4.2021a).

– Homily for the Canonization of St. Maximilian Maria Kolbe. https://www.piercedhearts.org/jpii/jpii_homilies/homilies_1982/oct_10_1982_canonization_max_kolbe.htm. (luettu 30.3.2021b).

Kolbe, Maximilian Maria (2006). All for the Immaculata! Conferences of St. Maximilian Kolbe 1919-1937. Br Robert Cook (toim.). Libertyville, Il.: Marytown Press.

– (2017). The Writings of St. Maximilian Maria Kolbe – Volume I – Letters. Edizioni Nerbini.

Levinas, Emmanuel (1989). The Levinas reader. Oxford: Blackwell.

         – (1996). Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Kääntäjä: Antti Pönni. Helsinki: Gaudeamus: Helsinki

         – (2001). Is it righteous to be?: interviews with Emmanuel Lévinas. Stanford, Calif: Stanford University Press.

Malka, Salomon (2006). Emmanuel Lévinas: his life and legacy. Pittsburgh, Pa: Duquesne University Press.

Morgan, Michael L. (2007). Discovering Levinas. Cambridge: Cambridge University Press.

Tuohimaa, Marika (2001). Emmanuel Levinas ja vastuu Toisesta. Niin & näin. (30), 5.

Zimmermann, Nigel (2016). Facing the other John Paul II, Levinas, and the body. Cambridge: James Clarke Company.

Gaudium et spes. (s.a.). Katolinen kirkko Suomessa. https://katolinen.fi/gaudium-et-spes/. (luettu 30.3.2021).

Lumen gentium. (s.a.). Katolinen kirkko Suomessa. https://katolinen.fi/lumen-gentium/. (luettu 9.4.2021).

The Original Charter of the MI drafted by St. Maximilian Kolbe – Militia of the Immaculata. (s.a.). https://militiaoftheimmaculata.com/the-original-charter-of-the-mi-drafted-by-st-maximilian-kolbe/. (luettu 7.4.2021).

1. The Writings of St. Maximilian Maria Kolbe – Volume I, KW 503. 2. Levinas 1996 [1982], 69. 3. Ibid. 4. Ibid., 68. 5. Näin Morgan 2007, 61. 6. Ibid., 68. 7. Levinas 1996 [1982], 75. 8. Ibid., 92. 9. Levinas 1989 [1984], 83–84; ks. myös Tuohimaa 2001, 37. 10. Levinas 1996 [1982], 93. 11. Ibid., 94. 12. Levinas 2001 [1987], 256–257; ks. myös Zimmermann 2016, 19. 13. Ks. Zimmermann 2016, 56. 14. Ibid., 57. 15. Ks. Zimmermann 2016, 81–83. 16. Ks. Fehlner 2020, 56, 58, 63–67. 17. Maximilian Kolbe, konferenssi 15.11.1919. 18. Vatikaanin II kirk.kok., Lumen gentium, 56. 19. Pius IX, bulla Ineffabilis Deus. 20. Maximilian Kolbe, konferenssi Niepokalanowissa 13.6.1933. 21. Peter Damian Fehlnerin (O.F.M. Conv.) luonnehdinta Kolben bonaventuralais-skotistisesta teologiasta (Fehlner 2020, 72.) 22. Maximilian Kolbe, konferenssi Niepokalanowissa 13.6.1933. 23. Ibid. 24. ” […] vittoria simile a quella che ha riportato il nostro Signore Gesù Cristo sul Calvario.” Johannes Paavali II, saarna pyhän Maximilian Kolben kanonisoinnin yhteydessä, 8. 25. Vatikaanin II kirk.kok., Gaudium et spes, 22.

Artikkelit

Viljami Salo on teologian ylioppilas, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat muun muassa kristillinen filosofia, pyhimykset ja elokuvat.