Hakekaa minut pois täältä

Radikalisoitumisen maailmaan upottava Kalifat on vuoden sarjakattauksen parhaimmistoa

Mieti, kuinka monta kertaa olet tänään pitänyt kännykkää kädessäsi tänään. Entä kuinkahan monta kertaa joku on viikon sisään nähnyt sinut kännykkä kädessä? Mitäpä jos tämä olisi tarpeeksi syytä tulla kiinniotetuksi, ja mahdollisesti teloitetuksi – Jumalan nimeen? Tätä todellisuutta kuvaa SVT:n kahdeksanosainen trillerisarja Kalifat, joka vie katsojan synkkään paikkaan, saa pidättämään hengitystä ja lyö lopulta ilmat pihalle.

Raqqassa, ISISin valtaaman alueen pääkaupungissa, nuori vaimo ja äiti, Ruotsissa kasvanut Pervin saa sattuman kautta käsiinsä vanhan kännykän. Tämä meille niin tavanomainen esine on hänen ainoa mahdollinen tiensä ulos siitä väkivallan ja jatkuvan pelon täyttämästä loukusta, johon hänet on houkuteltu. Hän saa kuin saakin yhteyden Ruotsin suojelupoliisiin, ja hänellä on heille kiireellisiä uutisia: ruotsalaisten ryhmittymä Raqqassa suunnittelee terrori-iskua Ruotsiin. Pervinin yhteyshenkilö, suojelupoliisin agentti Fatima tarvitsee kuitenkin muutakin voidakseen hoitaa hänet ulos kalifaatin alueelta – Fatiman sanoin, suojelupoliisi ei ole “mikään helvetin matkailutoimisto.” Mahdollista evakuointia vastaan Pervinin pitääkin alkaa vakoilla ruotsalaisten ryhmittymää, johon myös hänen oma aviomiehensä kuuluu.

Samanaikaisesti eräässä tukholmalaisessa lähiössä Ibrahim “Ibbe” Haddad työskentelee koulunkäyntiavustajana ja on mukana radikalisoitumisen vastaisessa toiminnassa. Puhtoisen pinnan alla hän kuitenkin pyrkii värväämään ohjaamiansa nuoria Isisin toimintaan, ja on avainasemassa Raqqan ryhmittymän suunnitelmassa. Ibben värväämille kaveruksille, Suleikhalle ja Kerimalle, luvataan palatseja, hedelmäpuita ja puolisoiksi komeita miehiä, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvatkin yhteen sekä terroristiryhmittymän että Pervinin kärsimyksen ja väkivallan täyteisen elämän kanssa.

Sarjaa katsoessa omatunto saattaa pistää – onko oikein nauttia viihteestä, joka perustuu hirveyksiin, joita ihmiset ovat oikeasti kokeneet? Kalifatissa henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kuvatut tapahtumat ovat joidenkin todellisia kokemuksia. Pommitukset, teloitukset, raiskaukset, terroriteot. Etiikkaa sekä moraalia valvova osa aivoista hälyttää ja nakertaa: miksi tästä on tehty viihdettä, ja miksi juuri sinä olet nyt katsomassa tätä kotisohvalla? 

Terroristeille ei anneta sarjassa nyyhkytarinoita ja selityksiä taustalle, mutta heitä ei toisaalta kuvata jatkuvasti pahoina ihmisinä. Värvätyksi tulevat hahmot eivät ole myöskään puhtaita uhreja tai puhtaasti pahansuopia, vaan sellaisia, joihin värvääminen todellisessakin elämässä luultavasti todennäköisimmin puree: vastauksia hakevia nuoria, joille on helppo livauttaa totuuksien mukana myös valhetta. Kalifat leikkiikin taidokkaasti sillä, ketä kohtaan katsoja tuntee – tai edes kehtaa tuntea – myötätuntoa ja ymmärrystä. Kerronta tasapainoilee myös onnistuneesti fiktiivisen tarinan vaatimusten sekä realismin välillä: henkilöhahmot eivät jatkuvasti selittele tai rationalisoi toimintaansa, vaan asioita vain tapahtuu. Pyörät ovat olleet jo pitkään pyörimässä. Sarjan suorasukaisuus ja eteenpäin puskevuus ovat raikas tuulahdus nykyisellä televisio- ja elokuvakentällä, jossa vallitsevana kerronnallisena metodina tuntuu olevan kaiken selittäminen katsojalle kädestä pitäen. 

Vaikka islamia ja sen sisältöä itsessään ei sarjassa paljoakaan käydä läpi – mikä on mielestäni järkevä valinta – on Kalifatissa myös mielenkiintoisia kuvauksia uskonnon tulkintamahdollisuuksien kirjosta sekä erilaisista tavoista suhtautua uskontoon. Tarinassa sivutaan niin maallistumista, toisen polven maahanmuuttajien radikalisoitumista kuin fundamentalistista uskoa – sekä sen horjumista. Uskonnollisuuden monimuotoisuutta ja yksilökohtaista muutosalttiutta kuvataan sarjassa realistisesti, ja ne toimivat luontevasti hahmoja liikuttavina motiiveina.

Sarjan lyhyydestä ja esiteltyjen hahmojen määrästä johtuen osa hahmoista jää melko kaksiulotteisiksi, ja loppuratkaisu lienee varmasti ärsyttänyt joitakin katsojia. Kokonaisuutena Kalifat kuitenkin niin sanotusti räjäyttää potin, ja on malliesimerkki tiiviistä sekä loppuun hiotusta televisiosarjasta. Tuotannon korkea laatu, näyttelijäkaartin vahva suoritus sekä suomalaisiin tunnetusti uppoava ruotsalainen dekkaritunnelma sinetöivät Kalifatin yhdeksi tämän vuoden suositeltavimmista sarjauutuuksista. 

Kalifat (Sveriges Television AB 2020), katsottavissa Netflix-suoratoistopalvelussa

Kirja-arvio: Jäniskerroin

Oletko joskus miettinyt, mitä tekee vakuutusmatemaatikko? Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta. Antti Tuomaisen uusin kirja Jäniskerroin valottaa hyvin tätä puolta. Tai no, ammatillisesti tietenkään ei, sillä kyseessähän on rikosromaani. Päähenkilö nyt vaan sattuu olemaan vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen.

Pidän Antti Tuomaisen mustasta huumorista. Tämänkin kirjan päähenkilö on aluksi hieman kuivakkaan oloinen mies, jonka päässä tuntuu liikkuvan ainoastaan numeroita. Syistä, joihin hän ei ole voinut mitenkään itse vaikuttaa, hänestä tulee yllättäen seikkailupuiston omistaja. Muitakin ikäviä yllätyksiä ilmaantuu oikein jonossa; talousepäselvyyksiä, lainoja epämääräisistä lähteistä, kovakouraisia rikollisia. Asiat etenevät vauhdikkaasti. Henrin vakuutusmatemaatikon ajattelu- ja laskentatavasta onkin yllättäen suuresti hyötyä häntä rasittavien ongelmien ratkaisemisessa. Jännitys säilyy loppuun asti.

Antti Tuomaisella on sujuvan kirjoitustavan lisäksi tarkastella yksinkertaisiakin asioita monelta eri tasolta. Tapahtumat etenevät ennalta arvaamattomasti, päähenkilön on kyettävä nopeaisiin ratkaisuihin yllättävissä tilanteissa, joihin hän tahtomattaan joutuu. Myös sivuhenkilöistä paljastuu matkan varrella kaikenlaista. Ehkäpä ilmassa on pientä romantiikkaakin. 

En tiedä, paljonko Tuomaiselta menee aikaa faktojen tarkistamiseen, mutta ne ovat hänen kirjoissaan aina kohdallaan. Tässäkin tarinassa hän kuvaa tarkasti muun muassa seikkailupuiston toimintaa, junien kulkua matkalippuvyöhykkeineen tai museokäyntiä. Mielestäni tosiasioiden tulee olla kirjoissa oikein, että uskottavuus säilyy. Luulenpa, että myös kirjan laskukaavat ovat oikein, mutta niitä en heikolla matematiikallani edes yrittänytkään tarkistaa. Kirjan lähdeluettelossa onkin mainittu liuta alaan liittyviä kirjoja tilastomatematiikasta, todennäköisyyksistä ja riskeistä.   

Jos pidät jännityksestä, seikkailupuistoista, epätavallisella järjenjuoksulla varustetuista ihmisistä tai hauskasta mustasta huumorista, pidät varmasti myös tästä kirjasta. Tuomainen lisäksi aloittaa kirjansa aina niin koukuttavasti, että sehän on ihan pakko lukea loppuun, jotta tietää, miten siinä oikein käy.

Niin, se jänis. Kyllä. Jäniksellä on iso rooli tässä kirjassa. Lue niin tiedät. 

Jäniskerroin
Antti Tuomainen
Otava 2020
340 sivua

Cult Cunth – liity kulttiin

Kuva: Lulu Marins

Sisältövaroitukset: Naisviha, naisiin kohdistuva väkivalta, miesten ylivaltaan perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kritisoiminen

Kaiken itsesuojeluvaistoni kadottaneena kävelen pitkin syksyistä Vaasankatua. Olen matkalla haastattelemaan pahamaineista kulttijohtajaa, Säde Vallarénia. Vallarén on tunnettu  radikaalifeministi ja tissiaktivisti, ja toinen Cult Cunth -kultin perustajista. Cult Cunthin lyhyt historia pitää sisällään Suomen ensimmäisen ja suurimman, paljon mielipiteitä jakaneen tissi-flashmobin, 160 kulttilaista poikineen värväysreissun ympäri Suomea liftaten sekä Linnan juhlien jatkoilla toteutetun nänninpaljastus-aktion. Kyseisessä aktiossa Vallarén ja toinen kultin perustajista, Sandra Marins, paljastivat nänninsä suorassa tv-lähetyksessä Linnan juhlien jatkoilla. Se perustui Overtonin ikkunaksi kutsuttuun, yleisesti neuvotteluvalttina tunnettuun taktiikkaan. Taktiikan tarkoitus oli shokeerata, ja se on osa suurempaa strategiaa, jonka Vallarén on yhdessä Marinsin kanssa punonut patriarkaatin murskaamiseksi ja kapitalismin kaatamiseksi. Nykyisin seksuaalirikoksesta käräjäoikeudessa syytetty Roope Salminen, jonka keikalla kyseinen aktio linnanjuhlien jatkoilla tapahtui, kommentoi tapahtunutta Iltalehdelle seuraavasti: ”Tuntuu vaan tosi typerältä, enkä käsitä miksi se oli tarpeen.”

Saavun Vallarénin luokse, ja hän avaa minulle oven ilkosillaan, nännit paljaana. Menemme olohuoneeseen, ja hän istuu valtaistuimen näköiseen, punaiseen nojatuoliin, jonka vieressä tyynyllä istuu hänen mäyräkoiransa Vili. Tervehdin Viliä, joka makoilee raukeana. Viereisestä huoneesta kuuluu ompelukoneen säksätystä.

Missionani on tuoda esiin tämänkaltaisten vaarallisten kulttien värväyskeinoja, jottei yksikään hyväuskoinen enää joutuisi tällaisten yhteiskuntaa mädättävien ideologioiden uhriksi. Istun vastakkaiseen nojatuoliin näennäisen itsevarmana ja menen suoraan asiaan: Sä oot siis kulttijohtaja. Kertoistko kuka oot, ja mikä on teidän kultin tarkoitus?

Vallarén: “Itseasiassa haluun korjata, että silloin kun me perustettiin kulttia, niin me oltiin Sandran kanssa kulttijohtajia. mutta sit kun tästä tuli meidän kaikkien yhteinen juttu, niin me päätettiin luopua hierarkoista. Nyt me ollaan vaan perustajajäseniä, samalla viivalla kaikkien muiden kanssa. Mut mä oon Säde Vallarén, ja mä oon aktivisti. Feministiaktivisti, äikän ope, tohtorikoulutettava, mensalainen ja maailman paras isosisko. Muun muassa. 

Ja meidän pyrkimys kulttina on tietenkin murskata patriarkaatti ja kaataa kapitalismi. Sitä varten meillä on välitavotteita ja tarkka strategia. Me hyödynnetään myös naurun filosofiaa. “Se, kun nainen nauraa, pelottaa patriarkaattii.”

Millaisia välitavoitteita teillä on strategian toteuttamiseksi?

V: “Me halutaan vapauttaa nänni. Esimerkiksi, kun me näytettiin nänniä sekunnin ajan telkkarissa, niin saatiin rikossyytteet sukupuolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta, kymmeniä tuhansia vihaisia kommentteja ja yli tuhat tappouhkausta. Meidän syytteet ei edenneet, koska poliisi katsoi, että se ei ollut seksuaalinen teko. Tällä hetkellä laissa on liikaa tulkinnanvaraa, edelleenkin poliisilla on oikeus poistaa rannalta tyyppi, yleensä nainen, joka ottaa ilman paitaa aurinkoa, jos se aiheuttaa pahennusta muissa ihmisissä, yleensä miehissä. 

Meillä on käynnissä myös Naisviha näkyväksi -kampanja, joka tähtää siihen, että yhteiskuntaa lävistävä naisviha tulis näkyväksi, ja että sukupuoleen kohdistuva viha olis rikoksen rangaistuksen koventamisperuste. Nyt se ei oo, vaikka etnisyyteen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistuva viha on, mikä on hyvä juttu, mut sit naisiin ei oo, vaikka selkeesti naisviha ilmenee sukupuoleen kohdistuvana. Esimerkiksi niissä meihin kohdistuvissa tappouhkauksissa kuvailtiin, miten meidän kohdut revitään irti, ja miten mut ja mun siskot raiskataan Helsingin kauppatorilla. Niissä käytettiin kieltä, mikä paljastaa sen, että ne kohdistuu meidän sukupuoleen. Ja näitäkään poliisi ei ees tutkinu. Kyseessähän on rikos, muttei poliisin mielestä tarpeeks paha tutkittavaks. Ne oli vaan, että tässä ei oo tarpeeksi tutkittavaa; ne ei oo tarpeeks spesifejä, tai sit ne oli liian spesifejä, et niitä voisi ottaa vakavasti. Se ei palvele yhteiskunnallista etuu, että niiden tutkimiseen käytettäisiin rahaa. Mut totta kai meidän piti näyttää vahvaa rintamaa julkisuudessa, ja poliisi kirjotti meille näin: “Saitte sen huomion minkä halusitte. Voidaanko perua nämä rikosilmoitukset?””

Kuva: Lulu Marins

Mitä hyötyä tästä aktiosta sitten oli?

V: “Tosi paljon. Ne tappouhkauksetki oli hyvää, koska ne paljasti sen naisivihan. Sinä samana päivänä oli natsien marssi, ne teki kaikki tervehdykset ja kaikkee. Ja myös Hurstin leipäjono, missä oli 1000 ihmistä jonossa, eikä kukaan päättäjä menny sinne, vaikka oli kutsuttu. Ne sai jotain kymmenen kommenttia, “tämä ei ole kyllä kivaa”, mut sit yks pikkunänni järkytti niin paljon, et saatiin kymmenen tuhatta kommenttii ja tappouhkauksii. Niin mun mielestä siinä paljastu todella selkeesti, et mitä suomalaiset vihaa: naisia enemmän ku natseja.”

Tässä vaiheessa avonaisesta ikkunasta lehähtävä tuulenvire lennättää syliini kulttiinliittymiskaavakkeen. Kavahdan moista noituutta, mutta pysyn rauhallisena. Samaistun kuitenkin voimakkaasti siihen kokemukseen, ettei naispuoleisena rikoksen uhrina poliisiin ole luottamista. Haluan kuulla lisää kultin filosofiasta ja periaatteista. 

Mihin kultin filosofia perustuu?

V: “Meillä on semmonen filosofia, että nänni on kaikki. Nännissä tiivistyy kaikki vaikeesti hahmotettava epätasa-arvo, joka on piilossa rakenteissa. Meijän ykköstavoite on myös, että meillä on hauskaa, ja se onnistuu aina, joten me ollaan onnistuttu kaikissa meijän aktioissa. Ja kun meillä on hauskaa, niin ihmiset haluu tulla mukaan siihen. Ja tietysti myös se, että nauru pelottaa patriarkaattii sikana. Naiset pelkää, et heidät tapetaan ja miehet pelkää, et heille nauretaan. Nii me käytetään sitä häikäilemättömästi meidän hyväks. Ja me myös rikotaan se stereotypia, että naurava nainen on hölmö tai semmonen, koska me ei olla, vaikka toimittajat onkin yrittäny kääntää sen meitä vastaan.”

Kulteille ominaista on sanoma transsendenssista maailmanjärjstyksestä, joka on ristiriidassa ulkoisen maailmanjärjestyksen kanssa. Teidän uskomuksenne on siis feminismi?

V: “No sillä tavalla on, että vallitseva maailmanjärjestys on patriarkaatti, ja me vastustetaan sitä. Me halutaan myös pilkata niitä, jotka sanoo, että feminismi on aivopesua tai heikompien hyväkskäyttöä, tosi paljon kuulee sitä “olet ruma ja läski, et saa miehiä, joten olet siksi varmaan feministi”. Ne näkee sen vaaran tunnun siinä, kun uskalletaan nauraa niille. Me ei haluta myöskään väheksyä sitä, että on olemassa vaarallisia kultteja. Me otetaan kultti-nimi takas, voimauttavasti. Mä uskon et porukka kaipaa yhteisöllisyyttä, ja semmosia rituaaleja.”

Teidän manifestissa mainitaankin moderni noituus. (“Kyseenalaistamme patriarkaatin, joten armeijan sijaan kutsumme itseämme kultiksi, joka julistaa yhteisöllisyyttä, vastakulttuuria ja modernia noituutta.”) Millä tavalla sitä harjoitetaan kultissa? Onko teillä rituaaleja?

V: “Joo, se liittyy siihen, että me haluttiin kunnioittaa noitavainojen uhreja, koska noitavainot on ollu naisten kansanmurhia. Ja toisinajattelevien ja vähemmistöjen, ja mun mielestä on järkyttävää miten se on vaan ohitettu. Kaikki tietää noitavainot, mut ei kukaan tiedä kuinka paljon siellä kuoli naisia ja toisinajattelijoita. Haluttiin kunnioittaa, voisko sanoo feminismin esitaistelijoita.

Meidän voima on myös yhteisöllisyys ja sisaruksellisuus. Ei voida sanoo sisaruus, kun meillä on kaikkii sukupuolii kultissa. Ihmisellä on kaipuu rituaaleihin ja riitteihin, ja patriarkaatti on pilannu ne silleen, et se on ominu ne kaikki uskontoihin ja sieltä on unohtettu semmoset ku vaikka synnytys tai ensimmäiset kuukautiset. Meillä on kyllä Sandran kaa semmonen, et me pukeudutaan menkkojen aikana punaseen. Sandra on myös tehny mulle semmosen rituaalin, et mä pääsen yli miehestä, joka sai mun pään sekasin, ja se oli todella vaikuttava ja voimauttava. Mä uskon kyllä siihen, että vaikeesti käsiteltävät henkiset asiat laitetaan fyysisiks. Ja sillon ku me ta-”

Ovi avautuu ja viereisestä huoneesta astuu esiin mies. Vallarén katsoo minua merkitsevästi. Ompelukoneen säksätys on lakannut, ja miehellä on käsissään kasa kommandopipoja. “Anteeksi keskeytys. Saisiko teille olla jotain juotavaa?” hän kysyy ja laskee kommandopipot Vallarénin viereen pöydälle. Vallarén pyytää Magnersin ja minä mustan kahvin. 

V: “Meillä on siis myös tavote, että jokasella kulttilaisella ois kommandopipo, ja sen kulttilaisen kommandopipo edustaa jotenki sitä itseänsä. Mulla on esimerkiks semmonen, missä lukee OMG tässä” hän arvioi viereensä tuotuja kommandopipoja ja näyttää yhden niistä otsaa. “Mä oon vähän semmonen bimbo välillä, ja rakastan sitä itsessäni. Sandra on tosi taitava käsistään ja tekee burleskii, niin hänellä on semmonen samettinen, jossa on sohvatupsu ja kaikkee. Se on naamioitumisjuttu, mut se menkkajuttu on tärkein. 

Kuva: Sole Vallarén

Mä haluisin kyllä tehdä rituaaleja ja ottaa takas sitä, että naisilta on viety kaikki voima. Kaikki isot uskonnolliset rituaalit keskittyy aina siihen, että nainen siirtyy jonkun omistukseen tai jotain tämmöstä. Mä uskon, et ihmiset kaipaa niitä, mutta monia ahdistaa se, että ne perustuu johonki patriarkaalisiin sääntöihin. Mun kaverin äiti leipo sille kakun, ku sillä alko menkat, ja musta se oli ihana. Tommosia juttuja haluisin meidän kulttiin enemmänki.”

Haluatte siis palauttaa voiman naisille. Pyritäänkö kultissa naisten ylivaltaan? Entä vihaatteko te miehiä?

V: “Mua ÄRSYTTÄÄ, kun sanotaan, että feminismi pyrkii naisten ylivaltaan.” Juomamme tuodaan. Vallarénin silmät salamoivat, ja hörppään kahviani kiitollisena keskeytyksestä. “Jos tasa-arvo on nollassa, sovinistit haluu, että naiset on miinus sadassa. Todellisuudessa ollaan alle nollassa. Feministit haluu päästä nollaan. Sovinistit näkee, et feministit haluu plussalle, mut me halutaan vaan tasa-arvoo. Tietysti se, että me haastetaan patriarkaatti, voi vaikuttaa siltä, että me halutaan naiset valtaan. Jos on etuoikeutettu, eikä haluu et ne etuoikeudet viedään pois, totta kai se tuntuu epäreilulta. Mutta se on vaan niiden oma henkilökohtainen kyynel. Eikä miesvihaakaan ole olemassa.

Miksei?

“Koska naisviha on semmonen systeemi, joka lävistää kaiken meidän ajattelun, kaikki meidän asenteet ja yhteiskunnan, joka meidän lain, arjen, kulttuurin ja kaiken mitä me tehdään. Kevyimmillään se on sitä, että vähätellään, mutta siitä se menee siihen, että ahdistellaa, pahoinpidellään, raiskataan ja tapetaan. Miesviha taas on sitä, että jollekin tulee paha mieli, kun sitä sanotaan valkoiseksi cis-heteroksi. Voi olla ihmisiä, jotka vihaa miehiä, ja varmasti onkin, mutta se ei oo mikään juttu, vaan pelkkä vitsi. Se ei oo järjestäytynyt ajatus tai systemaattinen rakenne samalla tavalla kun naisviha. Se, että puhutaan miesvihasta naisvihan vastakohtana on todella loukkaavaa kaikkia niitä miljoonia naisia kohtaa, jotka kuolee ja kärsii joka ikinen päivä naisvihasta.

Instagram esimerkiksi normalisoi naisvihaa ja muovaa ajatuksia sillä, että sieltä ei ilmiannoista huolimatta poisteta kostopornotilejä tai muita naisvihamielisii juttuja. Meidän tilit taas poistettiin, koska mä laitoin meemin missä oli “Me at men: You can trust me because I don’t care enough about you to lie”. Riittää, kun sanoo, ettei välitä miehistä. Se kertoo siitä tasosta, että ongelma on, että jolleki tulee paha mieli. Miesviha ärsyttää ja naisviha tappaa.”

Muistan lukeneeni Nicholas D. Kristofin ja Sheryl Wudunnin kirjasta Puolikas taivasta, että naisvihan takia miehet tappavat naisia vuosittain enemmän, kuin heitä kuolee sotaan, malariaan, liikenneonnettomuuksiin tai syöpään yhteensä. Ja minähän olen aina ollut heikompien puolella. Kuulakärkikynä polttelee laukussani, ja vatsassa lentelee rukoilijasirkkoja, kun mietinkin kulttiin liittymistä. No mitä sä sanoisit ihmiselle, joka harkitsee kulttiin liittymistä?

S: “Mä voin kertoo, että meidän käännytysprosentti on ollu sata. Jokaikinen ihminen, joka on osallistunu meidän kolmen tunnin koulutukseen, on liittyny siihen. Ja kaikki ne on ajatellu, et se on ollu inspiroivin ja paras asia ikinä. Mut myös sen takia, et kultissa sinua rakastetaan <3 Kultissa sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Sä saat olla just semmonen, kunhan sä kunnioitat myös muita ihmisiä, kun sä oot, ja kaikki rakastaa sua. Saat yhteisön mimmosta sulla ei oo koskaan ennen ollut, sä saat mahdollisuuden vaikuttaa, ja pääset osaks semmosta super badassjengiä, mikä pelottaa kaikkia. Me ollaan joka paikassa, yhteiskunnan kaikilla tasoilla, Suomen joka kaupungissa ja kaikkien pitäs olla tosi peloissaan.”

Kukapa meistä ei haluaisi rakkautta ja tasa-arvoa? Allekirjoitan hakemukseni liittyä kulttiin. Viereisestä huoneesta alkavat kuulua fanfaarit, mies tuo päähäni kommandopipon ja riisuu minutkin alasti. Kilistelemme luomu-Magnersilla ja tanssimme ja juhlimme läpi yön täysikuun valossa päätöstä, joka tähän päivään asti on ollut paras, minkä olen tehnyt. Vihdoin silmäni ovat auenneet sille, millainen vapaus ja lempeys meitä naisia vallankumouksen jälkeen odottaa.

Jutun tarkoitus ei ole pilkata vaarallisten kulttien uhreja, vaan patriarkaattia. Jutussa käsitelty feminismi on liikkeenä väkivallaton ja tasa-arvoon tähtäävä.

Uskontojen uhrien vertaistukilinja: 0400 466 990
Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin: 09 2525 0111

RAKKAUTTA & ANARKIAA 2020: Uskonnollisesta kääntymisestä hengelliseen kavallukseen

Helsingin rakastetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa saapui perinteiseen tapaan valkokankaille läpi syksyisen kaupungin. 17.-27. syyskuuta järjestetty festivaali tarjosi katsojilleen jälleen uskonnollissävytteisiä elokuvataiteen teoksia klassikoista uutuuksiin. Mukana olivat muun muassa Corpus Christi, Manaaja, Saint Maud ja Young Ahmed. Tämä analyysi keskittyy elokuviin Saint Maud ja Corpus Christi.

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avajaisviikonloppuna yhdellä näytöksellä hurmannut Saint Maud on ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glassin esikoisteos. Saint Maud sijoittuu Pohjois-Irlannin rannikkokaupunkiin Coney Islandiin, jossa Maud-niminen nuori nainen (Morfydd Clark) on aloittamassa tunnetun eläköityneen tanssijakoreografin Amandan (Jennifer Ehle) omaishoitajana. Maud on hiljattain kääntynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon jättäen taakse synnin maalaaman menneisyytensä. Uskossaan uudistuneen naisen matka pyhimykseksi alkaa kuitenkin muuttua kovan rukoilun kautta kohti verisiä katumustekoja ja äärimmäisiä jumalallisen oikeuden toteuttamisen muotoja.

Saint Maud leikkii ajatuksella uskonnon ja hulluuden rajamaailmasta ottamatta liikaa kantaa Jumalan olemassaolon todellisuuteen. Naisen syvää uskonnollisuutta ei selitetä mielenterveysongelmilla, vaan Maudin hengelliset kokemukset omaksutaan intiimeinä dialogeina Kaikkivaltiaan kanssa. Maudin suhdetta yliluonnolliseen ei kuvailla pelkästään hengellisellä tasolla, vaan nainen uskoo pystyvänsä tuntemaan Jumalan myös fyysisesti sisällään. Katsoessa talon lattialla huokailevaa Maudia ei jää epäselväksi, kuinka lahjakas ja lupaava tulokas Morfydd Clark on. Clark onnistuu vangitsemaan Maudin omistautuneen jumalasuhteen tavalla, joka saa katsojan pohtimaan terveen uskonnollisuuden rajoja. Miten fyysinen kärsiminen ja henkinen epätasapainoisuus vaikuttavat mielikuvaan Jumalasta? Mitä tapahtuu ihmisen mielessä, joka uskoo Jumalan nimissä voitavan tehdä oikeutettua väkivaltaa?

Saint Maud on kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Myös tapa, jolla Glass tuo esiin Maudin henkilökohtaisen uskon ja ympäröivän maailman ristiriidan on nerokas. Maudin hoitama Amanda haastaa naisen uskonnollista vakaumusta elämäntyylinsä kokonaisvaltaisella vastakohtaisuudella – Amanda juo runsaasti alkoholia, harrastaa seksuaalisia suhteita naisten kanssa eikä lausu ruokarukousta ennen aterioitaan. Elokuva rakentaa Maudin sisäistä maailmaa nähtäväksi katsojalle, joka alkaa pala kerrallaan ymmärtämään, kuinka Jumalaa janoava nainen on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen Herransa huomion. Saint Maud onkin kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Festivaalien toinen uskontoa käsittelevä helmi on viime Oscar-gaalassa Puolan ehdokkaana ollut draamaa ja ajoittain huumoria yhdistelevä elokuva Corpus Christi (puol. Boże Ciało). Jan Komasan ohjaamassa elokuvassa nuorisovankilasta ehdonalaiseen pääsevä Daniel (Bartosz Bielenia) on kokenut uskonnollisen heräämisen. Pappisseminaarin ovet eivät kuitenkaan aukene toisen asteen murhasta tuomitulle nuorelle miehelle, vaan Daniel lähetetään työskentelemään pikkukylän tehtaalle. Pian hän kuitenkin löytää itsensä kylän pieneltä katoliselta kirkolta jakamassa synninpäästöjä rippituolissa ja julistautuvan seurakunnan uudeksi papiksi.

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on.

Corpus Christi on kaikessa mielettömyydessään onnistunut kuvaus kristittyjen anteeksiantamattomuudesta ja tekopyhyydestä. Kun nuorisorikollinen onnistuu jakamaan sanomaa armahtavasta Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta paremmin kuin kylän kirkkoherra vuosikymmenten aikana, alkaa elokuvateatterin penkissä istuvan kristityn omatunto kolkuttamisen sijasta lyömään vasten takaraivoa. Olenko itse yksi niistä, joka ei monien tuhansien kirkossa vietettyjen tuntien jälkeenkään ymmärrä Jeesuksen sanomaa velkojen anteeksiantamisesta?

Danielin elämänläheinen asenne ja konkreettinen ymmärrys synnin viettelyksistä tekevät nuorisorikollisesta aidon paimenen seurakunnalle. Mies ei pysyttäydy lukupulpetin takana lukemassa saarnaansa suoraan muistiinpanolapuista, vaan asettautuu alttarin eteen katsoen krusifiksin kärsivää Jeesusta ja myöntää, ettei ole Jumalan arvoinen toimiessaan tehtävässään. Vaikka Danielin päätös esittäytyä pappina ilman vihkimistä on moraalisesti väärin, hän ymmärtää pappeuden sakramentin mukanaan tuoman pyhyyden ja vastuun. Herääkin kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Daniel olisi hyväksytty pappisseminaariin?

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on. Kärsimysharjoitteiden toistaminen kirkon kovissa puupenkeissä ei loppujen lopuksi kerro ihmisen aidosta suhteesta Jumalaan, vaan istumalihasten voimakkuudesta. Elokuvan seurakuntalaiset muistuttavat Luukkaan evankeliumin fariseusta ja publikaania. Fariseusten tavoin he asettuvat messun vieton aikana etummaisiin penkkeihin julistaen omia hyveellisiä tekojaan pyytäen samalla, etteivät olisi syntisten kaltaisia. Daniel taas asettaa itsensä viimeiseksi, ja kertomuksen publikaanin tavoin löytää synnin itsestään rukoillen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”

Sekä Saint Maudin että Corpus Christin keskiöön nousee kuvaus kääntymiskokemuksen jälkeisen elämän vaikeudesta. Vaikka Maud ja Daniel uskovat Jumalan antaneen heille menneisyyden tekonsa anteeksi, ympäröivät ihmiset eivät ole yhtä vakuuttuneita muutoksen pysyvyydestä. Maud muistetaan kylän pienessä kapakassa yhä suhdehistoriastaan ja Danielin tuomio varjostaa hänen pappisunelmansa tavoittelua pysyvästi. Molemmilla hahmoilla on myös aito pyrkimys vapauttaa heitä ympäröivät ihmiset maallisten himojensa kahleista ja auttaa näkemään Jumalassa lepäävä rakkaus. Erityisesti Daniel pyrkii lähestymään ihmisiä tulemalla osaksi heidän maailmaansa – hän juo olutta nuorten kanssa venesatamassa, koputtaa itse hyljeksityn seurakuntalaisen ovella ja saapuu ihmisten luokse yksinkertaisesti kuunnellen. Maudin vilpittömästä huolenpidosta huolimatta hänen evankeliointinsa taas ei tuota hedelmää. Maud pyytää työnantajansa rakastajatarta lähtemään palaamatta koskaan takaisin ja tuntee identiteettinsä uhatuksi alkoholinhuuruisen juhlinnan keskellä. Maud yrittää eristää itsensä muiden synneistä niin täysvaltaisesti, että hänen omat syntinsä saapuvat lopulta vainoten takaisin. Loppujen lopuksi Maud ja Daniel ovat kaksi synnin haavoittamaa opetuslasta, jotka yrittävät vain tehdä Taivaallisen Isänsä tahdon – välillä ilman moraalisen ja maallisen lain asettamia raameja.

Syväluotaavaa pohdintaa nauhurin ääreltä

Keväällä alkoivat yhteiskunnalliset toimenpiteet koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi, ja silloin sai alkunsa myös Rasmus Tillanderin ja Aleksi Enqvistin luotsaama Spotify-podcast Uskonnonfilosofinen podcast. Nimi kertookin tyhjentävästi, mistä on kyse, ja sen parissa voi viettää sitä paremmalla syyllä, että ihmisten ilmoille ei päässyt yhtä usein kuin ennen viime kevättä. Mutta mikä tarkalleen toi innostuksen tälle projektille? Otin asiasta selvää haastattelemalla Rasmusta ja Aleksia.

Esitelkää ensin itsenne. Mikä on teidän akateeminen status, ja missä etenette opinahjoillanne?

A: Olen gradua vaille valmis teologian maisteri, opiskelen myös valtsikassa filosofian maisteriohjelmassa käytännöllistä filosofiaa. Teologisessa opetussuunta on opettajalinja, ja opetettaviin aineisiin kuuluvat uskonto, filosofia ja elämänkatsomustieto. Gradua teen Hilary Putnamin filosofiasta ja pragmaattisesta realismista uskonnonfilosofiassa.

R:  Mä olen teologian tohtorikoulutettava, koulutukseltani teologian ja valtiotieteen maisteri. Tällä hetkellä teen väikkäriä kuvittelukyvyn ja uskonnollisuuden suhteista pragmatistisessa uskonnonfilosofiassa.

Olette kumpikin opiskelleet uskonnonfilosofiaa pääaineinanne. Miten päädyitte tähän valintaan?

R: Tulin teologiseen vahvasti sillä mielikuvalla, että musta tulee seuraava Jaakko Hämeen-Anttila, ja että menen opiskelemaan uskontotiedettä. Sitten menin ensimmäiselle arabian kurssille ja totesin sen olevan liian vaikeata, jonka jälkeen päätin tehdä jotain muuta. Alun alkaen mua on kiinnostaneet isot kysymykset liittyen siihen, että miksi ihmiset uskovat asioihin. Uskonnonfilosofiasta löytyi siihen hyviä vastauksia. Sain inspiraation luettuani John Hickin Uskonnonfilosofiaa. Se oli kaikkein kiinnostavin kirja, mitä piti lukea avoimen opintojen aikana, ja sen johdosta se oli luonnollinen valinta.

“Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla”

A: Kun tulin teologiseen, mulla ei ollut halua olla seuraava mikään. Halusin lähinnä mennä opiskelemaan historiaa, mutta silloin en olisi päässyt Helsinkiin opiskelemaan. Päädyin sitten hakemaan teologiseen opiskelemaan kirkkohistoriaa. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen huomasin, ettei tämäkään ollut aivan oma juttu. Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla. Uskonnonfilosofian opiskeluun vaikutti lyhyesti sanottuna aiheeseen tutustuminen kirjallisuuden ja keskustelujen kautta. Kiinnosti näkökulmat siihen, että miksi ihmiset uskovat ja mihin, kun sanovat uskovansa johonkin. Aluksi kiinnosti, miten tiede ja uskonto suhtautuvat toisiinsa, mutta nykyään kiinnostaa tutkia, onko uskonnollisilla uskomuksilla jokin erityinen rooli inhimillisissä käytännöissä.

Mistä saitte inspiraation uskonnonfilosofiselle podcastille, ja onko teillä ollut esikuvia siihen liittyen?

R: Idea oli olemassa silloin, kun me tehtiin harjoitushenkistä podcastia. Siinä vaiheessa puhuimme, että pitäisikö tehdä uskonnonfilosofista podcastia. Jos puhutaan esikuvista, niin Päivystävät dosentit ovat varmaan olleet meille molemmille esimerkkejä lupsakassa tieteellisyydessään.

A: Olemme halunneet välittää sellaisen vaikutelman, että ollaan siinä skolaarisen ja populaarin keskustelun välissä. Emme ajatelleet podcastin olevan suunnattu toisille uskonnonfilosofian harjoittajille vaan laajemmalle yleisölle. Kuitenkin tuodaan omaa tulkintaa ja näkemyksiä myös uskonnonfilosofian harjoittajina.

Teillä on ollut jaksoja muun muassa Jumalan kuolemasta, jumaltodistuksista ja pahan ongelmasta. Ovatko nämä kysymyksiä, joita halusitte omakohtaisesti käsitellä, vai halusitteko tarjota jotain yleisöä kiinnostavia aiheita?

A: Varmaan sekä että. Jumalan kuolema -trilogia lähti meidän visiosta, että miten uskonnonfilosofiaa pitäisi lähestyä historiallisesti. Pohdimme, että miten me lähestymme uskonnonfilosofisia keskusteluja, ja päätimme tehdä hyvin kunnianhimoisen tulkinnan 1500-luvulta asti.

R: Pohja oli kuitenkin siinä, että haluttiin tehdä omaa tulkintaa uskonnonfilosofian historiasta ja tuoda esiin meistä tärkeitä kohtia.

A:  Aihe toimii hyvänä johdatuksena siinä mielessä, että mitä podcastin kuuntelijan olisi hyvä tietää uskonnonfilosofiaan liittyen ja miksi uskonnonfilosofia on mitä on.

Haluatte siis suunnata podcastinne myös niille, jotka ovat aiheenne suhteen noviiseja tai asiantuntijoita?

R:  Me saatiinkin palautetta eräältä ihmiseltä, jolle filosofia oli aluksi vierasta, ja että ensimmäiset kolme jaksoa olivat hyviä alustuksia aiheeseen. Jos mietitään seuraavia jaksoja, niin Jumalan olemassaolo oli klassikkoaihe, joka piti saada pois alta. Sitten taas pahan ongelmassa pääsimme tykittelemään siitä, mikä meitä kiinnostaa. Yritämme pitää balanssin uskonnonfilosofian kannalta oleellisen asian ja revittelyn väliltä.

A: Se kun miettii, millaiset aiheet ovat suosittuja esimerkiksi YouTubessa,  niin ne ovat peruskysymyksiä Jumalan olemassaolosta, tieteen ja uskon suhteesta, sekä uskonnon rationaalisuudesta. Ehkä sellaiset asiat liittyvät usein kristillisen uskon puolustukseen, mutta meillä ei ole intressiä puolustaa mitään, pikemminkin pyrimme olemaan vahvasti eri mieltä ihan kaikkien kanssa. Ei kuitenkaan itseistarkoituksena.

R: Kyllä meidän piti välillä rakentaa vastakkainasettelua esimerkiksi jumaltodistusten jaksossa. Me ollaan siitä saatu kaikkein eniten positiivista palautetta, että kun me heti lähdettiin väittelemään, niin me oikeasti väiteltiin. Sovimme kuitenkin etukäteen, mitä mieltä me olemme.

A: Eikä silloin ollut hirveästi panoksia väittelyssä.

R: Mutta väittely on selvästi tapana sellainen, joka vetoaa ihmisiin.

Eli akateeminen sävy on siinä mielessä tärkeää, että silloin saa välineitä omiin näkemyksiinsä elämänkatsomuksesta riippumatta jäsentämisen ja uudelleentulkinnan mielessä?

R: Me yritämme pitää balanssin siinä, että tasapuolisesti kritisoidaan kaikkia osapuolia, myös itseämme. Silloin siitä ei tulisi sellainen olo, että jotain näkökantaa suosittaisiin. Kuitenkin on joitain maaleja, joihin tulee iskettyä. Sellaiset ääripäät kuin uusateistit ja fundamentaaliuskovaiset ovat sellaisia, joihin on helppo iskeä. Olemme kuitenkin yrittäneet välttää sellaista halpamaisuuden vuoksi.

A: Pyritään hakemaan sellaisia näkökulmia, jotka esiintyvät relevantissa nykyakateemisessa keskustelussa omista tutkimuksistamme käsin. Ei kuitenkaan lähdetä tekemään ihan sellaista perusmeininkiä, vaikka jumaltodistusjaksossa olimme valmiin kaman varassa.

Kun mietitään tätä muuttuvaa aikaa, niin uskonnollisuus ja katsomuksellisuus ovat muutospaineessa, niin onko tämä motivoiva tilanne ottaa kantaa? Nykyään sekulaari tieteellisyys on suosittua, niin onko tässä jokin vastaääni?

R: Omia lempilauseitani on se, kun Slavoj Zizek puhuu uusateisteista: ”Right, but in a very stupid sense”. Toki tarkoituksena on purkaa arkipäiväistä skientismiä. En kuitenkaan lähtisi ajattelemaan, että sekulaari tiede olisi supersuosiossa, vaikka sekularisaatio sinänsä olisikin. Institutionaalisen usknnon rooli on vähentynyt lännessä, se on ihan selvää. Mutta se, onko itse uskonnollisuus vähentynyt, se on hyvä kysymys. Toisaalta nähdään myös kovenevia äänenpainoja toiselta puolelta.

A: Ehkä tieteellinen maailmankuva on sellainen standardi, että mitä on olla länsimainen ihminen. Samalla Slavoj Zizek on sanonut, ettei siinä ole mitään transgressiivista. Zizek kääntää vapaa-ajatteluargumentin niin, ettei ole vapaata ajattelua sanoa, että tiede sanoo jotenkin. Uskonnollinen ajattelu voi olla transgressiivista ja rajoja rikkovaa sen vuoksi, että se jollain tavalla rikkoo rajoja ja tieteen hegemonista logiikkaa. Tämä näkyy hyvin siinä, jos tarkastellaan, mitä uusateismille on käynyt. 2000-luvulla skientistinen uusateismi kova juttu teknokraattisessa ajan hengessä. 2010-luvun lopulla oikeastaan jonkinlainen kulttuurikristillisyyden lämmittely on noussut yhdeksi vastakulttuuriseksi voimaksi. Moni ajattelija onkin sanonut nykyään olevansa ateisti, mutta pitävänsä tärkeänä, että uskonnollisesta ajattelusta pidetään kiinni. Näkisin, että podcastillamme voisi olla yhteiskunnallista tai poliittista arvoa, kun teemme tätä uskonnollista kieltä tai älyllistä rakennetta tunnetuksi.

R: Tiivistetysti voisi sanoa, että tämä keskustelu, mitä katsomuksellisesta keskustelusta käydään, on huonoa. Tarkoitus on antaa parempia välineitä ja avata, että mitä tieteellinen maailmankuva kullakin tarkoittaa.

Vaikuttaako maailmantuska valitsemienne jaksojen aiheisiin?

A: Mielestäni pahan ongelma aiheena on maailmantuskan ytimessä tietyllä tavalla. Epäsuorasti tuska liittyy siihen, että tämä podcast on tapamme pakoilla kasvavaa tietoisuutta kaikesta ikävästä. Pahan ongelma on ollut mulle tärkeä aihe sikäli, kun sen on kirjallisuudessa esitetty kyseenalaistavan mahdollisuutemme ymmärtää maailmaa älyllisesti ja moraalisesti. Jotkut ovat argumentoineet, että viime kädessä pahuus ei uhkaa ymmärrystämme maailmasta, mutta mä olen sitä mieltä, että se uhkaa. Maailmantuska on siis tässä ainakin läsnä.

R: Kyllä aihe liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiin filosofiassa. Sitä huomaa usein tulleen ajatelluksi ympäristöfilosofisesta näkökulmasta asoita. Saanko kysyä Matias sulta, miksi halusit valita tämän fokukseksi? Olet sä nyt vaan otsikoiden perässä?

M: Meillä on lehden numerossa aiheena pimeys, niin tuli mieleen, että huonosti mennessä sitä suhtautuu Jumalan olemassaoloon kriittisesti. Näen tunnetiloilla olevan jotenkin ontologisia kytköksiä.

“Jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia”

R: Tää kertoo musta kauniisti siitä, että kun me keskustelemme liikaa uskon rationaalisuudesta, vaikka oikeasti kysymys Jumalasta on vashvasti esteettinen, emotionaalinen, eettinen ja toki myös älyllinen. Mä haluaisin puhua myös epäuskosta teemana.

A: Jos puhutaan pimeydestä teemana, niin voi ajatella, minkä takia kokemus Jumalan olemassaolemattomuudesta iskee kaikkein synkimmillään. Tällaisissa kokemuksissa olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka uhkaavat kategorioita, joilla jäsennämme omaa olemistamme. Tietyssä mielessä usko Jumalaan ei ole sitä, että uskot johonkin olioon tuolla noin, vaan se on myös tapa tehdä maailmaa ymmärrettäväksi eettisesti, esteettisesti ja älyllisesti. Pahan ongelma ei ehkä niinkään aseta Jumalan olemassaoloa kyseenalaiseksi, vaan se kyseenalaistaa, että voiko Jumala toimia tällaisena tapana jäsentää maailmaa.

Voivatko näkökulmat Jumalan olemassaolon puolesta tai vastaan vahvistaa tai muuttaa näkökulmia?

R: Älylliset argumentit vaikuttavat lopulta vähän asiaan. Jos mietitään kääntymisteoriaa, niin yleensä taustalla voi olla materiaaliset hyödyt. Esimerkiksi Ottomaanivaltakunnassa sai verohelpotusta muslimina. Tai sitten usko voi selittää paremmin joitain uusia ilmiöitä, ja niillä on vahva emotionaalinen perusta. Tavallaan kysymykset jumaltodistuksista erottavat Jumalan ymmärtämisen käytännöllisellä tasolla.

A: Voi toisaalta sanoa, että jotkin rationaaliset argumentit voivat tehdä maailmankatsmusta eheäksi, vaikka tietysti kaikkiin maailmankatsomuksiin sisältyy tietynlaisia ristiriitaisia jännitteitä, joita ne pystyvät sietämään aika pitkään. Monet tuntuvatkin ripustautuvan jumaltodistusten argumentteihin oman katsomuksensa kautta. Niistä tulee ikään kuin saranoita, joiden varassa katsomuksen eheys on. Jumaltodistusten mahdollisuudet puhtaasti filosofisina argumentteina ovat kuitenkin hyvin rajalliset.

R: Musta on tosi ärsyttävää, että aina todistellaan kristinuskon Jumalaa olemassaolevaksi, joka on määritelty kristillisten doktriinien mukaan. Haluaisin joskus nähdä, että todisteltaisiin muunlaisten jumalten olemassaoloa. Tai sitten pitäisi siirtyä pohtimaan kaikkivoipuuden käsitettä.

Miksi uskonnonfilosofiaa kannattaisi opiskella pääaineena?

R: Uskonnonfilosofia on pieni oppiaine, että se jää syrjään pohtiessa, mitä haluaisi tehdä. Se tuntuu kuitenkin saaneen näkyvyyttä systiksen sisällä. Uskonnonfilosofiaa voi verrata metodin suhteen uskonnonpsykologiaan tai uskontososiologiaan. Filosofialla on distinktiivinen tapa hahmottaa asioita. Se antaa myös vapauden käsitellä myös isoja kysymyksiä, jotka tuntuvat jäävän käytännöllisestä tutkimuksesta syrjään. 

A: Uskonnonfilosofian parissa ei tarvitse nysvätä empirian kanssa, josta toki kaikki kunnia empirian harjoittajille! Uskonnonfilosofian varjopuolia onkin, että sen käsitykset uskonnosta voivat välillä olla epärealistisia, kun ei olla perehdytty tarpeeksi empiriaan.

R: Tiivistetysti voi sanoa, että jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia. Toisaalta se ei aina ole ihan kovin helppoa.

A: Jos verrataan muihin systemaattisen teologian aineisiin, niin uskonnonfilosofia antaa ison vapauden ja erilaisen näkökulman uskonnollisten ilmiöiden filosofiseen tarkasteluun. Uskonnonfilosofiassa on melko vapaat kädet tutkia vaikka ateistista filosofiaa tai tekoälyn etiikkaa, tai mikä ikinä kiinnostaakaan.

R: Se antaa normatiivisuutta ja mahdollisuuden olla jotain mieltä. Se on tavallaan samaan aikaan vapauttavaa ja ahdistavaa. Uskonnonfilosofiaa suositellaan niille, jotka haluavat olla syvällisiä!


Uskonnonfilosofinen podcast kuunneltavissa Spotifystä. Seuraa myös @ufipodi Instagramissa, niin pysyt mukana podcastiin liittyvissä asioissa.

Teologi testaa: Waking up-meditaatiosovellus

Teologi testaa-juttusarjassa toimittajat kokeilevat erilaisia, uskontoon ja henkisyyteen liittyviä rituaaleja ja harjoituksia, ja raportoivat kokemuksistaan Kyyhkysen lukijakunnalle.

Ohjattua meditaatiota tarjoavat älypuhelinsovellukset ovat olleet viime vuosina länsimaissa suuressa suosiossa. Eräs suosittu meditaatiosovellus on neurotieteilijä, filosofi Sam Harrisin lanseeraama meditaatio- ja mindfulness-sovellus Waking up, joka rakentuu lukuisten erilaisten mindfulness-tekniikoiden ja harjoitusten ympärille. Uskonnotonta henkisyyttä ajavan Harrisin kehittämä sovellus on nimensä veroinen; tarkoitus on herätä havaitsemaan oma mielensä sen kaikessa kattavuudessa. Mitä kaikkea Waking up pitää sisällään?

Waking uppin lataaminen ja ensimmäiset viisi meditaatiota ovat ilmaisia, mutta tämän jälkeen sovellus maksaa 14,99€ kuukaudessa. Suhteellisen korkea hinta voi tuntua opiskelijasta kynnyskysymykseltä, mutta Waking upin tiimillä on tarjota ongelmaan reilu ratkaisu. Sovellus on nimittäin saatavilla myös ilmaiseksi, mikäli tilaajalla ei ole mahdollisuutta maksaa sovelluksesta koituvia kuluja. Ilmainen tilaus on mahdollista hankkia sähköpostitse, ja kehittäjät korostavat, ettei kukaan joudu jäämään sovelluksesta paitsi tahtomattaan.

Sovelluksen käyttö suositellaan aloittamaan johdantokurssista, jonka aikana uusi tilaaja johdatellaan meditaation maailmaan Sam Harrisin rauhallisen äänen ohjaamana. Johdantokurssilla täysin vasta-alkajakin pääsee perille meditaatioharjoituksen luonteesta, ja syventää ymmärrystään tietoisuudesta päivä päivältä askeleen pidempien harjoitusten myötä.   

On kenties harhaanjohtavaa puhua meditaatiosovelluksesta, sillä varsinaisten harjoitusten lisäksi Waking uppista löytyy myös lyhyitä, meditaation ja mindfulnessin teoriaa avaavia äänitettyjä oppitunteja sekä pidempiä podcast-tyyppisiä keskustelutuokioita, joissa Harris sivuaa erilaisia meditaatioon ja mieleen liittyviä teemoja vaihtelevien asiantuntijavieraiden kanssa. Harjoitusten ohella sovelluksen käyttäjä voi aloittaa heti myös teoriaan perehtymisen ja oppia näin ymmärtämään myös harjoituksia syvällisemmin. Teoriatuntien ja keskustelujen puheenaiheina toistuvat niin tietoisuus, kiitollisuus, vapaa tahto ja mielenterveys kuin ihmisyys ja olemassaolo yleensäkin.

Sovelluksen perimmäinen tarkoitus onkin Harrisin sanoin pyrkimys ymmärtää mieltä. Harris lupaa harjoitusten johtavan todennäköisesti tasapainoisempaan ja tyydyttävämpään elämään, mutta painottaa, ettei se ole meditaation syvin tarkoitus. Kaikki lähtee kiinnostuksesta omaa mieltä kohtaan, ja harjoitukset vain auttavat näkemään jotain uutta tietoisuudesta itsestään. 

Sovellus tarjoaa peruskurssin lisäksi toki myös lukuisia ohjattuja meditaatio- ja mindfulness-tekniikoita koostettuna omiksi kursseikseen. Erilaiset kurssikokonaisuudet, kuten myötätuntoa ja rakkautta kehittävä metta tai zen-meditaatio Koan Way tarjoavat kaikki hieman erilaisen lähestymistavan meditaatioon ja mindfulnessiin. Mielenkiintoinen lisä on myös lapsille tarkoitettu meditaatio, joka koostuu lyhyistä, erilaisiin aisteihin ja teemoihin keskittyvistä jaksoista. Erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja on siis tarjolla, ja mieltään pidemmälle harjoittanut voi myös asettaa pelkän ajastimen ja meditoida vapaasti haluamansa ajan. 

Kaikki on tehty länsimaalaiseen, hektiseen elämäntyyliin sopivasti helposti lähestyttäväksi ja lyhyet, kymmenen minuutin päivittäiset meditaatiot onnistuvat kiireiseltäkin. Meditaatioharjoituksissa keskitytään paitsi erilaisiin tekniikoihin, myös rutiinin ja motivaation muodostumiseen. Sovelluksen käyttäjän on mahdollista asettaa itselleen päivittäinen muistutus, jonka avulla meditaatiosta muodostuu tiettyyn aikaan joka päivä toistuva rutiini. Sovellus mahdollistaa myös yksilöllisen kustomoinnin käyttäjän omien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Harjoituksen pituuden ja tyypin voi määrittää itse, ja on täysin käyttäjän omissa käsissä lähteekö itse harjoituksen lisäksi perehtymään myös harjoitusten taustaan ja teoriaan. 

Esimerkiksi toiseen erittäin suosittuun meditaatio-sovellukseen Headspaceen verrattuna Waking up-harjoitusten tyyliin kuuluvat yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten ja minne mieltä tulisi suunnata. Tämä jakanee mielipiteitä. Siinä, missä spesifit ohjeet voivat auttaa yhtä keskittymään ja pääsemään jyvälle omasta tietoisuudesta, voi toinen kokea jatkuvan ohjauksen häiritsevänä. Myös moniin muihin vastaaviin sovelluksiin kuuluva taustamusiikki loistaa harjoituksissa poissaolollaan. Waking upia arvioidessa on syytä muistaa, ettei kyseessä ole monen muun länsimaisen sovelluksen tavoin ensisijaisesti rentoutumista tai hyvää mieltä tavoitteleva appi, vaan kaiken keskiössä on omaan mieleen tutustuminen sen kaikessa rikkaudessa.  

Lopulta kokemus sovelluksen mahdollisuuksista on jokaisen itse päätettävissä. Erilaisten harjoitusten ja meditaatioperinteiden yhteen niputtamisen mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, mutta selvää on että Waking up tarjoaa tehokkaan ja helposti lähestyttävän tavan syventyä meditaatioon. Sovellusta voi käyttää yksinkertaisen meditaatiorutiinin muodostamiseksi tai hakea kokonaisvaltaista ymmärrystä harjoitusten taustalla. Meditaatio tämänkin appin kontekstissa on mielenkiintoinen kokemus, josta jokainen kiinnostunut voi ottaa selvää ennen kaikkea omalla mielellään.

Valot pimeyksien reunoilla

Syksyinen tervehdys kaikille!

Toivottavasti syksy on lähtenyt itse kullakin hyvin käyntiin poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta. Tietyt asiat kuitenkin pysyvät ja yksi niistä on Kyyhkysen ilmestyminen.

Fanitan suuresti Apulantaa ja erityisesti heidän kappalettaan ”Valot pimeyksien reunoilla”. Tämän lehden teemana on pimeys, joten kappale sopii mainiosti tähän teemaan. 

Mutta mitä pimeys sitten on? Miten se näkyy, miten sen voi kokea? Pimeys on asia, johon viitataan usein ja monessa eri merkityksessä. Se voi olla pimeyttä, joka tulee syksyn edetessä ja kaamoksen koittaessa, se voi olla pimeyttä, joka iskee henkisesti, kun asiat tuntuvat raskailta ja vaikeilta. 

Kulunut vuosi on ollut yhtä myllerrystä. Poikkeustilanne on aiheuttanut pimeyttä ihmisille erilaisin tavoin. Asiaa ei välttämättä helpota se, että syksyn edetessä päivät pimenevät ja valona saattaa toimia kirkasvalolamppu. On OK, että epätoivo iskee, kun ei tiedä, mihin tilanne tässä etenee. Itse välillä ainakin koen pimeyden laskeutuvan väliaikaisesti ylleni, kun epävarmuus saa ajatuksistani otteen. 

Entä mikä on sitten valoa, mistä valoa voi löytää? Olen oppinut sen, että valot todellakin ovat pimeyksien reunoilla, vaikka niitä ei aina hahmottakkaan. Minua lohduttaa tieto siitä, että valoa on nähtävissä: yksi asia, mikä minua siitä muistuttaa, on käsivarteeni tatuoidut sanat ”valo voittaa”. Valoa voivat olla toiset ihmiset, kuten ystävät ja perhe, valoa voivat olla lemmikit, harrastukset tai pienet asiat. Toivon, että kukin löytää sen oman valonlähteensä. Valoa voi myös löytää itsestään: sen vuoksi on tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnistaan ja tehdä asioita, joista pitää. 

Valot pimeyksien reunoilla

Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.

Apulanta- Valot pimeyksien reunoilla

Teologinen got talent – Anni Pokela

Tässä juttusarjassa esitellään rohkeita ja innovatiivisia teologian opiskelijoita, joilla on jokin siisti juttu meneillään. Tällä kertaa haastattelussa on teologian fuksi Anni Pokela, joka säveltää ja sanoittaa kappaleita sekä toimii Kasvoja-bändin keulakuvana. Sanavalmis Anni tekee myös feminististä Hei, me vouhotetaan -podcastia ystävänsä Runon kanssa. Kalliolaisessa kimppakämpässä korona-aikaa viettävä Anni kertoo meille tässä haastattelussa muun muassa keski-ikäisistä unelmistaan ja siitä, minkälaisia haasteita uskonnottomuus voi tuoda teologian opintoihin.

KUKA ON ANNI?
Oon 19-vuotias ja täytän 20 tänä vuonna. Mä oon teologisessa tiedekunnassa varmaan nuorin henkilö tällä hetkellä. Oon ihan sellainen syntyperäinen helsinkiläinen. Valmistuin Sibeliuslukiosta ennen kun tulin tänne opiskelee. Mä olin 5-vuotias kun aloitin pianotunnit. Mä olin 9 vuotias kun aloin tekee omia biisejä. Mä olin meidän ala-asteen talent-kilpailussa ja esitin oman kappaleen. Se oli niiku mun debyytti.

MIKÄ TEKEE ANNISTA ANNIN?
Mä oon semmonen innostuja. Mä innostun ja sit mä puhun mun käsillä, ja puhun vähän kovaa. Samanaikaisesti osaan olla sellanen haavoittuvainen tavallaan. Ja uppoutuva.

MILLAISIIN ASIOIHIN SULLA ON TAPANA UPPOUTUA?
Melkeinpä mihin tahansa, mihin liittyy jollakin tasolla luova prosessi. Lukemiseen mun on paljon vaikeampi uppoutua samalla tavalla. Tai jonkin asian kuuntelemiseen. Ehkä se on jotenki sellanen narsistinen juttu, et pakko olla ite tekemässä jotain. Tykkään tehä mun käsillä kaikkee. Mä oon sellane askartelija. Se on sellanen, joka on ollu mussa ihan lapsuudesta asti.

KERRO KASVOJA-YHTYEESTÄ?
Meiän bändi lähti lukion bändinä. Mä tykkään ihan hirveest kyl esiintyä, niiku just yhessä, ja esittää niitä mun biisejä

MISTÄ SUN LYRIIKASTA OLET ENITEN YLPEÄ?
Hmm. Mä en tiedä uskaltaaks sen sanoo, et niit on muutama. Ne on kaikki sellasii, et mä en oo ollu jotenki tietonen siitä, et ne on tullu musta.

MISTÄ NE TULEE, JOS EI SUSTA?
Lähinnä jostain alitajunnasta. Mä oon eka kirjottanu jonkun biisin tietämättä, et mistä se kertoo. Sitten ku se biisi, tai se teksti on ulkona musta, ni sit mä oon vasta ollu silleen et: “Vau, tolta musta tuntuu oikeesti!”. Mun kaverit kiusaa, kun mä puhun mun biiseistä. Ei ketään oikeesti kiinnosta. Kuulostaa kauheen kyyniseltä, mut jotenki mun mielestä on paljon siistimpää se, et ihmiset löytää omii merkityksii. Tää tuntuu jotenki semmoselta artisti-narsistimeiningiltä. Mut itsepähän kysyit!

KERRO LISÄÄ NARSISMISTA
Sehän on vaan itsepuolustusmekanismi. Jotenki tulee ihan hirveen itsekeskeinen olo. Sitä vaan ammentaa itteensä. Niin hienoo ja arvokasta ku se onki ilmaista itseään, on tullu vastaan sellasia ihmisiä, jotka tekee musaa ja sit ne ei osaa puhuu mistään muusta. Aina ku avaa suunsa ni on sillee, et “nyt on tulos jotain ihan kreisii projektii, haluuksä mukaan?”. Et haluu ainaki sillee suojautuu itsekkäistäkin syistä. Et jos joku näkis mut just sillee samalla tavalla.

”Jos ihmiset näkee mut sellasena ku oon, ja on sitä mieltä, et oon perseestä, ni sit mä varmaan oon perseestä ja pitää alkaa käyttäytyy paremmin.”


MILLAISENA SÄ HALUAISIT, ETTÄ IHMISET NÄKIS ANNIN?
Tottakai mä toivon, et ihmiset näkee mut sellasena, ku oikeesti oon, koska sit voin ite vaikuttaa siihen. Jos ihmiset näkee mut sellasena ku oon, ja on sitä mieltä, et oon perseestä, ni sit mä varmaan oon perseestä, ja pitää alkaa käyttäytyy paremmin. Tottakai sillee luovana, kauniina, sympaattisena ja älykkäänä. Ja hitsi täydellisenä! Mut mä en usko, et siin on mitää ihmeellistä.

MITÄ TARKOITTAA “MUKAVUUDENHALUISESTI SEIKKAILULLINEN”? – Se on ehkä sitä, et mä oon tietysti, kuten useimmat ihmiset, lukenu jotain horoskooppeja ja jousimies aina kuvaillaan sellasena “reppureissaajana”. Ei siin oo mitää vikaa, mut mä oon huomannu, et mul on välil sellasii aika keski-ikäisiä unelmia.

”Mä oon tällee etuoikeutettuna heterona suomalaisnaisena vähemmistönä jossain – nimenomaan teologisessa.”

MITÄ SUN KESKI-IKÄISET UNELMAT OVAT?
Kaunis koti ja leveä sänky, jossa on molemmilla puolilla yöpöydät ja lukuvalot. Kyl mä haluun tehä kaikkii seikkailuja. Mä saatan 25-vuotiaana yhtäkkii haluta myydä kaikki mun kamat ja lähtee jonnekki. Utzbekistaniin. Mut tällä hetkellä oon mukavuudenhaluinen jousimies.

MIKÄ SUN ELÄMÄNFILOSOFIA ON?
Mä oon päättäny, et mun paras vastaus tähän on uteliaisuus. Koska mun mielestä se on lääke aika monelle konfliktille täs maailmas. Se jotenki pehmentää sitä mielen luonnetta ja tapaa käsitellä asioita. Ja jos täs on mahollisuus lisätä tähän elämänfilosofiaan jotain: Jättäkää oikeesti vittu ne muslimit rauhaan!

MITÄ HALUAISIT VIELÄ KERTOA KYYHKYSEN LUKIJOILLE?
Mä jotenki aattelin et oisin voinu puskea omaa uskonnottumuus-agendaa, mut must tuntuu et tää ei oo oikee paikka sille. Mä en tiedä kristinuskosta yhtään sen enempää, ku mistään muustakaan uskonnosta.Oli yks etäluento, missä luennoitsija oli sillee, et: “niin siis tämä kristinuskon perimmäisin hyvä on tietenkin pelastus”. Mä olin, et: “aa! Juu jaa. Siis pelastus?”. Se oli ihan uutta tietoo mulle! Mä tiedän, et mä en oo ainoo, joka ei oo niin tuttu näiden asioiden kanssa. Koen sen vähän sellaseks missioks kysyy niitä tyhmii kysymyksii. Just kysyin jossain luennolla, et: “mikä tää pointti niiku täs pelastukses on?” Kaikki käänty kattomaan mua ja sit se luennoitsija sanoi, et: “haluaisiko joku muu täällä kertoa, että mikä tää on?” Mä oon tällee etuoikeutettuna heterona suomalaisnaisena vähemmistönä jossain – nimenomaan teologisessa.

Kasvoja-yhtyeen pakahduttavan herkkä Havanna-kappale
on nyt kuunneltavissa Spotifyssa.

Instagram: @kasvojayhtye ja @taskuanni
Hei, me vouhotetaan -podcast

Teksti: Anni Sinilahti
Kuvat: Anni Pokela ja Tuure Leppänen

Puheenjohtajan tervehdys 2/20

Hei kaikille täältä eristyksistä!

Tämä kevät on mennyt pitkälti omassa pienessä yksiössäni aikaa viettäen ja maisterintutkielmaa tehden. Siksi kävikin sopivasti, kun minulta pyydettiin teemaan liittyen muutama sana Laulujen laulusta, joka on ollut tutkimuskohteenani jo muutaman vuoden. Laulujen laulu on kertomuksena
monitulkintainen, mutta tämä kirjoitus ei riitä sen syvällisempään analysoimiseen.

Tämän lehden teemana on seksuaalisuus. Tämä teema on löydettävissä myös Laulujen laulusta. Laulujen laulu tarkoittaa hepreaksi kaikkein kauneinta ja ylitsevertaista laulua ja tämä kauneus on
nähtävissä, kun kertomusta lukee. Laulujen laulusta usein mieleen jäävät sen sensuellit metaforat, viittaukset luontoon sekä miehen ja naisen välinen vuoropuhelu, jossa ei paljoa jätetä arvailun varaan. Kertomuksessa sekä mies että nainen avoimesti ihailevat toisiaan, toistensa kauneutta ja
kertovat kaipuunsa. Nainen itse määrittää kertomuksessa, miten haluaa seksuaalisuuttaan toteuttaa. Tämä on kiehtovaa, sillä usein kertomuksen kirjoittamisen aikaan nainen määriteltiin miehen kautta eikä naisen roolia korostettu. Laulujen laulussa kuitenkin on nähtävillä, että kumpikin osapuoli tuo ilmi sen, millaista kosketusta haluaa. Seksuaalisuutta ei tarvitse peitellä.

Erityisen kaunista Laulujen laulussa on sen sisältämät vertaukset. Vertauksissa erityisesti luonto on vahvasti läsnä. Luonnon katsotaan heräävän henkiin rakkauden ja intohimon myötä. Itseäni erityisesti kiehtoo se, kuinka paljon naista on verrattu erilaisten sorkkaeläimien kautta, kuten
lampaiden, peurojen, gasellien sekä vuohien. Näitä erityisesti tutkin tutkielmassani. Näistä eläimistä esimerkiksi peurat sekä gasellit pitävät sisällään eroottisia ja mytologisia viittauksia.

Seksuaalisuus näyttäytyy siis rikkaana. Jos jotain Laulujen laulu on minulle opettanut, on se, että seksuaalisuus on kaunista ja se voi näyttäytyä monin eri tavoin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa.

Valoisin terveisin,
Anni-Sofia Nikki
Puheenjohtaja

Teologinen got talent – Joona Lahti

Tässä juttusarjassa esitellään rohkeita ja innovatiivisia teologian opiskelijoita, joilla on jokin siisti juttu meneillään. Kyseessä voi olla taideprojekti tai vaikkapa startup-yritys. Tällä kertaa suurennuslasin alla on hiljattain esikoisrunoteoksensa Trasseliin piirrettyjä päiväkirjoja julkaissut Joona Lahti. Seuraavassa haastattelussa selviää mitä tarkoittaa posliinikyyti ja miten parrattomuus vaikuttaa miehisyyteen. 

KERRO SUN TARINA?

– Aluks musta ei ainakaan pitänyt tulla teologia, mutta päädyin sattumien ja vaikuttavan draamakirjallisuuden kautta teologiseen sitten itsekin. Pyrin pääsääntöisesti tekemään jotain hyödyllistä, mutta toisinaan hairahdun rock’n’roll -runouden pariin kirjoittelemaan enemmän tai vähemmän epätotuuden mukaisia pyristyksiä havaintomaailmasta ja kanssaihmisistä. Se on tota, psyykkistä, henkistä tuotetta. Elämän niin vakavasti ottamista, ettei sitä voi ottaa tosissaan.

“Huumoriin voi lähes aina tukeutua – ja runouteen, kun ei varsinaisesti tarvitse kertoa mitään.” 

– Totuudesta puhuminen, mutta sitä karkuun juokseminen on oleellinen osa runoutta, puhumista, kirjoittamista, kuuntelemista. Mä yritän välttää kliseitä ja siks pitää miettiä. Lauseet kuulostaa vierailta jo ulos tullessaan. Mm…mitenköhän mä nyt sit jatkaisin? Ei toi nyt varmaan mun koko sielun kuva ole, pintaraapaisu. Mul on niinku alituinen tarve luoda sellainen punainen lanka tähän puheeseen ja muistaa toisaalta, ettei sellaista punaista lankaa ole.

– Mutta saavuttaessani ideaalin pisteen, mielikuvitukseni ideaalin pisteen, tahdon taas toisinaan takaisin kaupunkiin. Siis, kun olen saavuttanut konkreettisesti tämän mökkiskenaarion. Ja se on sellanen hyvä paikka varmasti kaikille. On puheissa ja sanoissa, ja niiden luomissa silloissa. Mä en niinku tiedä, että pitäiskö tässä nyt julistaa jonkun puolesta vai vastaan, mut mä jätän sen joillekin asiantuntijoille. Kuulun itse tähän post-milleniaaliin sivistyksen tylppään kärkeen, jolla ei saa pistettyä, ei leikattua, tai luotua juuri mitään. Ainakaan mitään millä olisi varsinaisesti mitään merkitystä. Ja vaikea olla mollaamatta ketään.

KUKA ON JOONA?

– Joona on itsekeskeinen ja univelkainen rock’n’rollia enemmän kuin runoja rakastava, mutta ei osaa soittaa rock’n’rollia, joten on ristitulessa näiden kahden luomakunnan ihmeen välillä ja joutuu niiden välille leipomaan synteesiin. Mä en tiedä. Mun äiti varmaan osaisi kuvailla mua vähän paremmin, tai isä ehkä parhaiten. Se ei oo niin epärealistinen haihattelija.

Miten sun isä kuvailisi sua?

– Ööh…varmaan pilkunnussijaksi ja jupisijaksi, mut sit toisaalta varmaan niinku sympaattiseksi ja hauskaksi. Aikaansaavaksi, mutta laiskaksi.

Entä sun äiti?

– Maailman ihanimmaksi kullanmussukaksi ja lahjakkaaksi. Komeaksi. Mitä nyt äidit lapsilleen sanoo?

Sä julkaisit sun ensimmäisen runoteoksen – kerro siitä?

– No se on neliosainen läpileikkaus ihmiskunnan historiasta nykypäivään, jossa nuollaan lattiaa ja tanssitaan taivaalla.

Ootsä koskaan nuollut lattiaa?

– Oon, mut se ei oo välttämättä ollut tarkoituksenmukaista. Yksissä juhlissa heräsin aamuyöllä Zlatan Ibrahimovicin paita päällä naama kiinni lattiassa, ja siinä olen varmasti saanut posliinikyytiä niin sanotusti.

Mitä posliinikyyti tarkoittaa?

– Siis vessa on posliinia ja sinne oksennetaan, esimerkiksi.

Kerro siitä hetkestä, kun kirjoitit sun ekan runon?

– Varmaan joskus ihan aikojen alussa, tai siis 2000-luvun alussa. Kirjoitin 6-vuotiaana sellaisen Elvis-kopioisen kappaleen, joka olkoon ehkä ensimmäinen runo, mutta tämän kokoelman ensimmäinen runo tuli ehkä puoli vuotta sitten.

Kerro sun tänhetkisestä elämästä jotain mehukasta?

– Tää on paha! Mul on tasapaksua elämää kämppisten kera. Hämeentiellä. Lauletaan virsiä ja näin. Ja sit taas toisinaan sangen juhlitaan, mutta siitä ei liene ketään syyttäminen! On sellasia niinku mehukkaita piikkejä aina aika ajoin, mutta sitten no ehkä lähimpänä nää julkkarit. Mut nekään sit poikkea niinku muuten, kuin kantamalla eri nimeä, kuin tyypillinen puukkobulevardiekskursio.

Kerro sun elämästä 5 vuoden päästä?

– Öö no toivottavasti ei samanlainen! Että tota…mutta todennäköisesti hyvin samanlainen. Jos vielä jaksais pöhistä näiden kirjoitushommien parissa. Jos vaikka valmistuis ehkä jossain välissä. Mut emmä sit tiedä miten se muuttaisi sitä elämää sillee niinku varsinaisesti. Toivottavasti se olis sellasta hillittyä, öö Beatlesin kuuntelua ja yhdeltätoista nukkumaan menemistä. Säännöllisyyttä.

Kerro sun elämästä 20 vuoden päästä?

– No tää nyt alkaa olee jo sen verran pitkän tähtäimen, et tähän pitää ottaa jo herra kuolema vaihtoehdoksi. Mut…mul on varmaan kanta-asiakaskortteja silloin paljon. Tai sit monilla on mun kanta-asiakaskortit, vaihtoehtoisesti.

Jos voisit muuttaa yhden asian itsessäsi – mikä se olisi?

– Istuttaisin itselleni pilven kokoisen parran. Tätä on selkeesti harkittu, ku se tuli kuin apteekin hyllyltä!

Vaikuttaako parrattomuus sun miehisyyteen tai uskottavuuteen taiteilijana?

– Ähh, ei varmaan. Mut ku se on jotenki niinku henkilökohtaisella tasolla alistava tunne ostaa partakone ja ajaa sillä amisviiksiä. Olen tähän taipunut kuitenkin. Ja sit toisinaan ihmiset vaan luulee, et ajan niin siististi mun parran joka päivä. Todellisuus on, et se ei vaan kasva.

Mitä tasa-arvo meinaa sulle käytännössä?

– Sitä, että jokainen on lähtökohtaisesti hyvä ja niitä tulisi kohdella sen mukaisesti. Epäoikeudenmukaisuus tulee tuomita, mikä nyt tietysti tässä lauseyhteydessä aiheuttaa tietynlaisen paradoksin, mutta ollakseni edes hetken äärettömän kliseinen, nostan tässä esille että pahan voi voittaa hyvällä. Jos vihalle antaa rakkautta, niin kyllä ne sitten keksii jotain yhteistä tekemistä.

Minkä neuvon antaisit henkilölle, joka haluaa julkaista omia runoja?

– Tee se huolella ja vapaasti, oman näköiseksi. Ei pidä pelätä sanoa mitään. Jos joku on kerran näyttänyt tai kuulostanut hyvältä, niin se on aina hyvää. Pitää muistaa siinä vaiheessa kun sä luet viidennentoista kerran läpi editointivaiheessa sen saman runon, niin se alkaa näyttämään sellaiselta lautasen yli valuvalta puurolta, joka on vastenmielistä ja todennäköisesti oot vielä joutunut maksamaan siitä.

Mitä muuta haluaisit ihmisten tietävän sinusta?

– En käytä Spotify:ta, vaan ostan CD-levyjä ja lataan ne tietokoneen kautta puhelimeen. Näin.

Joonan esikoisteos “Trasseliin piirrettyjä päiväkirjoja” on saatavilla e-kirjana ja fyysisenä painoksena suomalaisista nettikirjakaupoista.