Jumalan ja ihmisen turvaväli

Kieltämättä olen hyvin nokkela otsikon suhteen, kun viittaan turvaväli-sanalla maailman nykytilaan. Mutta teologisen keskustelun kannalta on tärkeää pohtia, kuinka konkreettisesti ihmisen suhde korkeimpiin voimiin on ymmärrettävissä. Arvomaailmojen välillä olen huomannut, että monelle liberaalille Jumala on mysteeri, jonka vuoksi metafysiikan käsitykset kehittyvät ja täydentävät toisiaan. Moni konservatiiviksi itsensä mieltävä näkee Jumalan status quossa, eli Jumalasta on ymmärrettävissä kaikki asiat, eikä tähän tule muutosta. Jumalkäsitykset vaikuttavat hyvin vahvasti siihen, miten uskovaiset ihmiset harjoittavat uskoaan käytännön tasolla ja puhuvat Jumalasta.

Sveitsiläinen reformoitu teologi Karl Barth (1886–1968) sen sijaan ajatteli, että Jumala on olemukseltaan muuttumaton, mutta hänen ja luomakunnan välillä on syvä ja ylitsepääsemätön railo. Jumala on ajan, kaikkeuden, ihmisten ja määritelmien yläpuolella. Näkökulma sulkee pois sellaisen kokemuksellisuuden merkityksen, jota painotetaan erityisesti kristinuskon karismaattisissa ja vapaissa suuntauksissa. Ei on kyllä, ja kyllä on ei. Kun ihminen luulee tietävänsä tai olevansa tietämätön Jumalaa koskevissa asioissa, Jumala vetää maton alta ja pitää turvaväliä. 

Barth vastusti näillä näkemyksillään luonnollista teologiaa, jonka mukaan Jumalan olemassaoloa voi perustella ymmärtämällä luomakunnan ihmeellisyyttä. Samalla kritiikki kohdistuu myös liberaalien teologien ajatusmaailmaan oikeudenmukaisuudesta pyhyyden läsnäolona. Kieltämättä Barthin jumalkuva on hyvin radikaali kristikunnan hirstoriassa, jossa on perinteisesti puhuttu pyhyyden läsnäolosta maailmassa, liturgiassa ja sakramentissa. Itsestänikin tuntuu Barthiin perehtyessäni, että Jumala tuntuu etäiseltä, mikäli teoria pitää paikkansa.

Kaikesta huolimatta Barth tulee olemaan teologisesti merkittävä ja vakavasti otettava henkilö, jonka näkemyksistä voidaan toki keskustella. Hänen teologinen viitekehyksensä on syntynyt reaktiona ensimmäiselle maailmansodalle, jossa valtiot oikeuttivat sotimista ja tappamista uskonnolla. Jos kaikki osapuolet uskovat Jumalan olevan puolellaan, tilanne ilmenee ristiriitaiselta. Omien tarkoitusten pyhittäminen ja toisten mustamaalaaminen ovat asioita, joilla on pahuuden seuraukset. 

Moni kristinuskoon kielteisesti suhtautuva mainitsee ristiretket syyksi sille, miksi uskonnoista on haittaa. Kolonialismikin on ilmiö, jossa asetetaan osapuolet uskonnollisessa viitekehyksessä, koska historian aikana eurooppalaisia kulttuurivaikutuksia valkoisen miehen näkökulmasta on pidetty aitona ja oikeana tapa tulkita kristinuskoa. Nykyajassa jumalallisen oikeutuksen ongelma on läsnä, kun seuraa keskustelua siitä, onko sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöillä oikeuksia. Uskonnollista kieltä on käytetty silloin, kun tähän asiaan on suhtauduttu kielteisesti ja torjuvasti. Tämän ongelman vuoksi asioista on vaikeaa keskustella niin maallikkojen kuin kirkkohallituksen kesken.

Yritän kääntää tämän kirjoituksen sellaiseksi, että nelosnumeron teeman mukaisesti tästä löytyisi inspiraation ainesta, eikä se jäisi edellisen numeron pimeyden henkeen vellomaan. Ainakin uskon tämän jumalkäsityksen olevan ekumeenisesti inspiroivaa, kun tunnustusten välillä ymmärretään, ettei oma kirkkokunta ole toista sen parempi. On tärkeää ymmärtää, että kaikki ovat Kristuksessa yhtä ja haluavat seurata häntä.

Barth on asettanut oleellisen tärkeysjärjestyksen: ensin tulee Jeesus, sitten Raamattu, ja lopulta teologiset tulkinnat. Sana tuli Ihmiseksi, jotta Jumala ja luomakunta olisivat yhteydessä toisiinsa. Barth ei aseta Raamattua samalle tasolle Jeesuksen opetusten ja elämän rinnalle, mutta pitää tätä inspiroivana kirjana. Kolmen asian tärkeysjärjestys mahdollistaa ymmärryksen, että teologia kehittyy aikajatkumossa.

Barth on sanonut, että vaikka Jumalan ja luomakunnan välillä on etäisyys, hänestä pitää silti puhua. Puheet Jumalasta täydentävät toisiaan siihen tapaan, että Jumalasta puhumisesta tulee mielekästä ja inspiroivaa maailman ja kulttuurin rakentumisen kannalta.