RAKKAUTTA & ANARKIAA 2020: Uskonnollisesta kääntymisestä hengelliseen kavallukseen

Helsingin rakastetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa saapui perinteiseen tapaan valkokankaille läpi syksyisen kaupungin. 17.-27. syyskuuta järjestetty festivaali tarjosi katsojilleen jälleen uskonnollissävytteisiä elokuvataiteen teoksia klassikoista uutuuksiin. Mukana olivat muun muassa Corpus Christi, Manaaja, Saint Maud ja Young Ahmed. Tämä analyysi keskittyy elokuviin Saint Maud ja Corpus Christi.

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avajaisviikonloppuna yhdellä näytöksellä hurmannut Saint Maud on ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glassin esikoisteos. Saint Maud sijoittuu Pohjois-Irlannin rannikkokaupunkiin Coney Islandiin, jossa Maud-niminen nuori nainen (Morfydd Clark) on aloittamassa tunnetun eläköityneen tanssijakoreografin Amandan (Jennifer Ehle) omaishoitajana. Maud on hiljattain kääntynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon jättäen taakse synnin maalaaman menneisyytensä. Uskossaan uudistuneen naisen matka pyhimykseksi alkaa kuitenkin muuttua kovan rukoilun kautta kohti verisiä katumustekoja ja äärimmäisiä jumalallisen oikeuden toteuttamisen muotoja.

Saint Maud leikkii ajatuksella uskonnon ja hulluuden rajamaailmasta ottamatta liikaa kantaa Jumalan olemassaolon todellisuuteen. Naisen syvää uskonnollisuutta ei selitetä mielenterveysongelmilla, vaan Maudin hengelliset kokemukset omaksutaan intiimeinä dialogeina Kaikkivaltiaan kanssa. Maudin suhdetta yliluonnolliseen ei kuvailla pelkästään hengellisellä tasolla, vaan nainen uskoo pystyvänsä tuntemaan Jumalan myös fyysisesti sisällään. Katsoessa talon lattialla huokailevaa Maudia ei jää epäselväksi, kuinka lahjakas ja lupaava tulokas Morfydd Clark on. Clark onnistuu vangitsemaan Maudin omistautuneen jumalasuhteen tavalla, joka saa katsojan pohtimaan terveen uskonnollisuuden rajoja. Miten fyysinen kärsiminen ja henkinen epätasapainoisuus vaikuttavat mielikuvaan Jumalasta? Mitä tapahtuu ihmisen mielessä, joka uskoo Jumalan nimissä voitavan tehdä oikeutettua väkivaltaa?

Saint Maud on kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Myös tapa, jolla Glass tuo esiin Maudin henkilökohtaisen uskon ja ympäröivän maailman ristiriidan on nerokas. Maudin hoitama Amanda haastaa naisen uskonnollista vakaumusta elämäntyylinsä kokonaisvaltaisella vastakohtaisuudella – Amanda juo runsaasti alkoholia, harrastaa seksuaalisia suhteita naisten kanssa eikä lausu ruokarukousta ennen aterioitaan. Elokuva rakentaa Maudin sisäistä maailmaa nähtäväksi katsojalle, joka alkaa pala kerrallaan ymmärtämään, kuinka Jumalaa janoava nainen on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen Herransa huomion. Saint Maud onkin kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Festivaalien toinen uskontoa käsittelevä helmi on viime Oscar-gaalassa Puolan ehdokkaana ollut draamaa ja ajoittain huumoria yhdistelevä elokuva Corpus Christi (puol. Boże Ciało). Jan Komasan ohjaamassa elokuvassa nuorisovankilasta ehdonalaiseen pääsevä Daniel (Bartosz Bielenia) on kokenut uskonnollisen heräämisen. Pappisseminaarin ovet eivät kuitenkaan aukene toisen asteen murhasta tuomitulle nuorelle miehelle, vaan Daniel lähetetään työskentelemään pikkukylän tehtaalle. Pian hän kuitenkin löytää itsensä kylän pieneltä katoliselta kirkolta jakamassa synninpäästöjä rippituolissa ja julistautuvan seurakunnan uudeksi papiksi.

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on.

Corpus Christi on kaikessa mielettömyydessään onnistunut kuvaus kristittyjen anteeksiantamattomuudesta ja tekopyhyydestä. Kun nuorisorikollinen onnistuu jakamaan sanomaa armahtavasta Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta paremmin kuin kylän kirkkoherra vuosikymmenten aikana, alkaa elokuvateatterin penkissä istuvan kristityn omatunto kolkuttamisen sijasta lyömään vasten takaraivoa. Olenko itse yksi niistä, joka ei monien tuhansien kirkossa vietettyjen tuntien jälkeenkään ymmärrä Jeesuksen sanomaa velkojen anteeksiantamisesta?

Danielin elämänläheinen asenne ja konkreettinen ymmärrys synnin viettelyksistä tekevät nuorisorikollisesta aidon paimenen seurakunnalle. Mies ei pysyttäydy lukupulpetin takana lukemassa saarnaansa suoraan muistiinpanolapuista, vaan asettautuu alttarin eteen katsoen krusifiksin kärsivää Jeesusta ja myöntää, ettei ole Jumalan arvoinen toimiessaan tehtävässään. Vaikka Danielin päätös esittäytyä pappina ilman vihkimistä on moraalisesti väärin, hän ymmärtää pappeuden sakramentin mukanaan tuoman pyhyyden ja vastuun. Herääkin kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Daniel olisi hyväksytty pappisseminaariin?

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on. Kärsimysharjoitteiden toistaminen kirkon kovissa puupenkeissä ei loppujen lopuksi kerro ihmisen aidosta suhteesta Jumalaan, vaan istumalihasten voimakkuudesta. Elokuvan seurakuntalaiset muistuttavat Luukkaan evankeliumin fariseusta ja publikaania. Fariseusten tavoin he asettuvat messun vieton aikana etummaisiin penkkeihin julistaen omia hyveellisiä tekojaan pyytäen samalla, etteivät olisi syntisten kaltaisia. Daniel taas asettaa itsensä viimeiseksi, ja kertomuksen publikaanin tavoin löytää synnin itsestään rukoillen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”

Sekä Saint Maudin että Corpus Christin keskiöön nousee kuvaus kääntymiskokemuksen jälkeisen elämän vaikeudesta. Vaikka Maud ja Daniel uskovat Jumalan antaneen heille menneisyyden tekonsa anteeksi, ympäröivät ihmiset eivät ole yhtä vakuuttuneita muutoksen pysyvyydestä. Maud muistetaan kylän pienessä kapakassa yhä suhdehistoriastaan ja Danielin tuomio varjostaa hänen pappisunelmansa tavoittelua pysyvästi. Molemmilla hahmoilla on myös aito pyrkimys vapauttaa heitä ympäröivät ihmiset maallisten himojensa kahleista ja auttaa näkemään Jumalassa lepäävä rakkaus. Erityisesti Daniel pyrkii lähestymään ihmisiä tulemalla osaksi heidän maailmaansa – hän juo olutta nuorten kanssa venesatamassa, koputtaa itse hyljeksityn seurakuntalaisen ovella ja saapuu ihmisten luokse yksinkertaisesti kuunnellen. Maudin vilpittömästä huolenpidosta huolimatta hänen evankeliointinsa taas ei tuota hedelmää. Maud pyytää työnantajansa rakastajatarta lähtemään palaamatta koskaan takaisin ja tuntee identiteettinsä uhatuksi alkoholinhuuruisen juhlinnan keskellä. Maud yrittää eristää itsensä muiden synneistä niin täysvaltaisesti, että hänen omat syntinsä saapuvat lopulta vainoten takaisin. Loppujen lopuksi Maud ja Daniel ovat kaksi synnin haavoittamaa opetuslasta, jotka yrittävät vain tehdä Taivaallisen Isänsä tahdon – välillä ilman moraalisen ja maallisen lain asettamia raameja.

Jeesus tulee, oletko valmis? – Netflixin uutuussarja Messiah puhuttelee niin kristittyjä kuin muslimeitakin

Jos Jeesus palaisi vuonna 2020, mitä tapahtuisi? Ottaisivatko ihmiset Messiaan vastaan riemulla vai olisiko kyseessä globaalispoliittinen uhka? Tällä ajatuksella leikittelee Netflixin uutuussarja Messiah, jossa pitkähiuksinen irakilaismies kerää taakseen tuhatpäisen kannattajajoukon. Viedessään seuraajansa laittomasti Syyrian ja Israelin rajalle ja ilmestyessään muutama viikko myöhemmin Yhdysvaltain Teksasin osavaltioon, saa Al-Masihiksi kutsuttu mies maailmanlaajuisen median huomion puoleensa.

Michael Petronin luoma sarja on kokonaisuudessaan erittäin koukuttava. Kun Netflix ehdottaa seuraavan jakson aloittamista, antaa katsoja mielellään automaattisen toiston tehdä tehtävänsä. Kymmenen jakson mittainen ensimmäinen kausi ylläpitää mielenkiinnon tasaisesti kautta jaksojen. Messiah ei mene sieltä, mistä aita on matalin — Syyriassa ollessa hahmot puhuvat arabiaa, Israelissa hepreaa ja Yhdysvalloissa englantia. Kulttuurillisten seikkojen huomioon ottamisesta ansaitsee tuotantotiimi erityisen kunnianosoituksen, sillä monikielisyys ei ole aina ollut jenkkituotannoille itsestäänselvyys. Messiah:sta erityisen mielenkiintoisen tekee myös sen ennalta-arvaamattomuus. Alun asetelma saa katsojan uskomaan miehen todella olevan ihmiskuntaa pelastamaan saapunut Messias. Jaksojen edetessä, kyseenalaistettavien ihmeiden tapahtuessa ja uusien kysymysten noustessa alun varma asetelma alkaakin horjumaan. Mitä jos mies on Jeesus? Mitä jos ei olekaan?

Päähenkilöä esittävä Mehdi Dehbi suorittaa roolisuorituksensa kunnialla alusta loppuun. Oletettavan Jeesuksen rooli tosin vaatii näyttelijältä erittäin suuriin kenkiin astumista. Ajoittain roolisuoritus voikin vaikuttaa hiukan lattealta ja persoonattomalta, mutta kenties syy on ohjaajassa taikka itse käsikirjoituksessa — on hankalaa näytellä hahmoa, jonka aitoa identiteettiä ei tiedetä. Sarjan keskiössä oleva CIA-agentti Eva Geller (Michelle Monaghan) taas toimii Messiasta tasapainoittavana vastavoimana, jonka tehtävänä on todistaa Al-Masih huijariksi ja poistaa miehen tuoma terrorismin uhka sekä Lähi-idästä kuin Yhdysvalloista. Geller ei kuitenkaan tyydy olemaan stereotypisen pelkistetty henkilöhahmo ilman persoonallisuutta, vaan hänen luonteeseensa ja historiaansa perehdytään sopivasti jättäen kuitenkin samalla tilaa kysymyksille.

Messiah ei toimi kristityille tuttuna Passion of Christ:in kaltaisena kuvauksena itsensä uhraavasta Jumalan pojasta. Itse sarjassa Al-Masih korostaa puoluettomuuttaan kertomalla ‘kävelensä kaikkien kanssa’. Ruudulla voidaankin nähdä niin baptistipastori, islaminuskoinen imaami kuin myös buddhalainen munkki. Taustalla taisi vilahtaa jopa katolisia nunnia. Al-Masihin puolueettomuutta korostaa myös se, että hän ei ilmesty ensimmäisenä kristityille taikka edes juutalaisille, vaan pakolaismuslimeille. Tämä lieneekin sarjan tuotannon taholta jonkinlainen poliittinen viesti.

Messiah-sarjan Jeesus on monikerroksillinen herättäessään katsojan pohtimaan onko mies vain kultin johtaja vai kirjoitusten lupaama profeetta. Ensimmäinen tuotantokausi jättääkin suurimmat kysymykset ilman vastauksia, jotta katsojan tiedon jano ei täyttyisi. Mutta kenties Messiah-sarjankin tapauksessa kaikki kiteytyy loppujen lopuksi uskoon — katsoja näkee, tuntee ja tulkitsee sarjan Messiasta kuten itse haluaa.

Teksti: Iida Leinonen
Kuva: Netflix Media Center

Netflixin Unorthodox on kasvukertomus ääriuskonnollisuuden kahleista vapautumisesta, mutta ennen kaikkea oman äänen löytämisestä

Yhdysvalloissa on tällä hetkellä noin 5 miljoonaa juutalaista. Näistä peräti 2 miljoonaa asuu New Yorkissa. Netflixin uusin alkuperäisminisarja Unorthodox sijoittuukin juuri New Yorkin Brooklyniin, jossa hasidijuutalaisiin kuuluva Esther ‘Esty’ Shapiro (Shira Haas) alkaa kyseenalaistamaan ympärillään toimivaa ääriuskonnollista kenttää. Järjestettyyn avioliittoon joutunut Esty karkaa ultraortodoksista perhettään, aviomiestään ja näiden tuomia velvollisuuksia moderniin Berliiniin unelmoiden pääsystä musiikkikonservatorioon.

Unorthodox perustuu Deborah Feldmanin omaelämänkerralliseen teokseen Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots. Minisarja jäljittelee Feldmanin omaa elämäntarinaa Brooklynissa yksityiskohtia myöten — sarja sijoittuu hasidismin Satmar-lohkoon, käytössä olevana kielenä toimii pääosin jiddish ja kysymykset seksuaalisuudesta nousevat juutalaisnaisen velvollisuuksien keskiöön. Unorthodox onnistuu Feldmanin kokemuksien pohjalta muokkaamaan syväluotaavan, koskettavan ja ennen kaikkea aidon kuvauksen naisesta, joka yksinkertaisesti tahtoo oppia tuntemaan itsensä uskonnon muodostaman muurien ulkopuolella.

Sarjan keskiössä onkin juuri Etsyn roolista vastaava nainen, Shira Haas, joka omalla herkkyydellään, yksinkertaisuudellaan ja tahdonvoimallaan kannattelee minisarjan selkärankaa. 24-vuotias israelilaisnäyttelijä onnistuu täyttämään ruudun tunnelatauksella jopa sanomatta mitään. Haasin näyttelijäsuorituksen ansiosta katsoja voi aistia, kuinka hymyillen hyvää sapattia toivottavan vaimon pinnan alla on apua huutava ja traumojen vangiksi joutunut nuori nainen. Etsy ei roolihahmona kuitenkaan jää vaan haavoittuneeksi enkeliksi, vaan naisen päästessä Berliiniin sädekehä alkaa ensimmäistä kertaa loistamaan. Päästessään alun epävarmuuden tuottaman ujouden yli Etsy löytää itsensä niin rannalta, baarista kuin ensimmäistä kertaa soittamassa pianoa miesten ollessa samassa tilassa. Haas tekee Etsystä lähestyttävän ja uskottavan nuoren naisen, joka yrittää kansansa kärsimyksen lähteillä luoda omaa historiaansa.

Vaikka Unorthodox:ia voisi tulkita uskonnon vastaisena, ei minisarjan keskeinen sanoma ole tuomita New Yorkin yhteisön elämäntapaa. Tätä ilmentää myös se, ettei Etsyn aviomiestä Yanky Shapiroa (Amit Rahav) esitetä kahlitsijana, joka silkkaa pahuuttaan lähtee vaimonsa perään Berliiniin ja pyrkii tuomaan hänet takaisin vangiksi New Yorkiin. Katsoja pääsee kokemaan jopa sympatiaa miestä kohtaan, sillä elämä hasidiyhteisössä on ollut yksinkertaisesti ainoa tapa hänelle hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Sarjan sanoma ei siis pyöri uskonnollisen tematiikan ympärillä korostaen ainoastaan ääriuskonnollisen liikkeen kahleista vapautumista. Unorthodox kertoo valinnan vapaudesta, itsemääräämisoikeudesta ja oman äänen löytämisestä. Etsyn hahmo symbolosoikin juuri kaikkea tätä. Seuratessa ultraortodoksisen juutalaisyhteisön arkea ja juhlaa sarja haastaa katsojaa ajattelemaan, missä määrin me kaikki itse toimimme ja käyttäydymme tiettyjen sääntöjen ja normien mukaan silkan tottumuksen takia. Minisarjan ydin on kuitenkin kasvutarina oman identiteetin löytämisestä keskellä tuntematonta maailmaa. Todellisuus, totuus ja Jumala ovat monimutkaisia konsepteja, joihin Unorthodox ei pyri edes ottamaan kantaa. Vastausta Jumalan olemassaoloon ei itse Etsykään etsi — yhtä Google-hakukertaa lukuunottamatta.

Teksti: Iida Leinonen
Kuva: Netflix Media Center

Jumalanpilkkaa vai uskonnollista kannanottoa? – Antti Tuiskun uutuusalbumi jakaa mielipiteitä

Keskiviikkona 5. helmikuuta julkaistu Antti Tuiskun uutuusalbumin nimeä kantava Valittu kansa -musiikkivideo herätti sosiaalisessa mediassa kohua erityisesti kristittyjen taholta.  YouTuben kommenttikenttä täyttyi heti videon ulostulon jälkimainingeissa ristiriitaisista kommenteista:

“Sehän on Anttikristus itte”

“Illuminati Confirmed”

“En itse näe videossa ‘hyökkäystä’ Jumalaa kohtaan vaan viittauksen uskonnollisiin kultteihin, joissa on tehty kauheita asioita. – – Herättelevä ja kantaa ottava kappale, arvostan kun näitäkin tehdään!”

Sosiaalisen median kanavat alkoivat pian musiikkivideon julkaisun jälkeen täyttyä kantaaottavista ihmisistä, jotka omilla Facebook-seinillään julkaisivat joko Tuiskun musiikillisia valintoja puolustavia tai vastustavia argumentteja. Perjantaina 7. helmikuuta julkaistiin koko 11-kappaleinen Valittu kansa -albumi, joka singlen jalanjäljissä tihkuu uskonnollista symboliikkaa ja sanoitusta. Mistä siis on kyse? Onko Antti Tuiskun uutuusalbumi silkkaa jumalanpilkkaa vai toimiiko Valittu kansa uskonnollisena kannanottona?

Tuisku itse kertoo Yleisradiolle antamassaan haastattelussa kyseessä olevan kannanotto tekopyhyyttä ja tapauskovaisuutta vastaan. Hän myös alleviivaa, ettei halunnut tehdä musiikkia vain uskonnollisen symboliikan kautta, vaan tuoda sisällöllisestikin musiikkiinsa henkilökohtaiseen uskoon liittyvää tematiikkaa. 40 minuuttia kestävä uutuusalbumi käsitteleekin uskontoa värikkäästi niin juhlien kuin henkilökohtaisen Jumala-suhteen kautta. Albumin avauskappale Kerran vuodes kirkkoon tuo heti esille suomalaisuudelle tyypillistä tapauskonnollisuutta:

Mä meen kerran vuodes kirkkoon

Huudan herran huonees bingoo

Otan sen verran, mitä mahtuu omatuntoon

On tää laiffi vaan niin helppoo

Vaikka myöhemmin käsiteltävä johtosingle Valittu kansa onkin sekä sanoituksellisesti että visuaalisesti provoava kappale, eivät kaikki albumin kappaleet seuraa sen jalanjäljissä. Joukossa on kappaleita, kuten Häitä ja hautajaisii, joissa Tuisku aidosti heijastelee henkilökohtaista uskon pohdintaansa omaan käytökseensä:

Viinaa, miehii, naisii, juhlii

Tyhjän sielun täytteeks tarviin

Mielenkiintoinen kappale on myös Jumalan kämmenellä, joka bilepopin tahtiin ja kansan rakastamasta virsilaulusta inspiroituneena kuvaa juhlimista ja siitä aiheutuvaa katumusta:

Jumalan kämmenellä saa huomen itkeskellä

Saa tuntee häpeevänsä, et kun taas on ollu tyhmä

Jumalan kämmenellä saa vessaan ryömiskellä

Saa peilis kyl sen nähdä, et syntii tehty on

Valitun kansan kohdeyleisö jää kuitenkin auki ja saa kansan repeytymään moneen eri leiriin. Osat kristityistä kuuntelijoista loukkaantuvat kappaleiden sisällöstä ja syyttävät niitä jumalanpilkasta. Varsinkin Valittu kansa -musiikkivideon Jeesusta imitoiva hahmo ratsastamassa kultaisella härällä Tuiskun kanssa sai paljon negatiivista huomiota. Johtosinglen sanoituksiakin on kyseenalaistettu kristittyjen taholta:

Valittu kansani kuunnelkaa

Antti Tapani teidät pelastaa

– –

Omilla aivoilla ei tarvi miettiä mitään

Kun tottelet Anttii

Toki musiikkiin liittyy  aina tulkinnan vapaus, mutta on hyvä ottaa huomioon sen alkuperäinen merkitys ja konteksti. Valittu kansa -kappale pyrkii tuomaan esille hengellistä hyväksikäyttöä ja kulttiuskonnollisuuden vaarallisuutta. Heijastellen Valittua kansaa aiemmin mainittuihin albumin kappaleisiin, on epätodennäköistä, että Antti Tuisku pitää itseään aidosti maailman pelastavana Messiaana.

Osista kristityistä poiketen tavanomaiset kuuntelijat taas saattavat pitää kappaleiden kantaaottavaa uskonnollista sanomaa tylsänä, outona tai merkityksettömänä. Tätä kantaa edustaa muunmuassa Antti Tuiskua kauan kuunnellut Karoliina Leppänen, joka ilmaisee pettymyksensä Tuiskun uuteen albumiin: “Tuisku voi ottaa kantaa ihan niinkuin haluaa, mutta ei ainakaan mun playlistillä.” 

Erityisesti jumalanpilkka-syytösten edessä Valittua kansaa täytyy kuitenkin tarkastella kokonaisuutena. Albumi on oikeastaan jatkuvaa Antti Tuiskun rukousta Jumalan puoleen – kyllä, jopa nuo albumin baariystävällisimmät kappaleet. Tuisku tuo albumillaan esille, kuinka joka tilanteessa, oli se sitten yksin kädet ristissä illalla lausutussa rukoushetkessä tai baaritiskin jonossa odottamassa kolmatta Salmari-shottia, hän kokee kaipaavansa Jumalan läheisyyteen, armoon ja anteeksiantoon. 

Olennaista ei kuitenkaan välttämättä ole se, tulevatko ihmiset rakastamaan vai vihaamaan Valittua kansaa albumina. Kenties Tuiskun musiikin tarkoitus onkin juuri tämä: luoda ristiriitaista sanomaa ja herättää keskustelua. Loppujen lopuksi Antti pyrkii kysymään kuuntelijoiltaan: Oletko sinä se, joka menee kerran vuodessa kirkkoon odottaen vapautusta ilman katumusta? Ratsastatko tuolla kultaisella härällä ja uskosi varjolla käyttäydyt välinpitämättömästi ihmisiä, ympäristöä ja itseäsi kohtaan?