”Haloo? Kuuletko? Yhteys pätkii. Ei, en rakasta sinua. Minulla on sinuun pakkomielle. Mitä ajattelet? Haluatko että lähden? Haluatko että jään? Voidaanko aloittaa alusta?”
Tämä ei ole rakkauskirje. Tämä on rukous, jonka kuiskaan tähtitaivaalle.
Ihminen on todella vaikeasti rakastettava olento, myös jumalalle. Pahinta on, ettei edes hän voi toimia parisuhdeterapeuttina, sillä hän istuu vieressämme samalla divaanilla tässä kulahtaneessa salongissa. Lääkäri itse on poistunut paikalta kauan sitten, joten jäänee meidän vastuullemme selvittää tämä kolmiodraama ihmisen, jumalan ja sydämen välillä. Kun puhun ”jumalasta”, en tarkoita yksinomaan abrahamista monoteistista Jumalaa, vaan tarkoitan yleistä konseptia, jolla ihminen on selittänyt maailman monimutkaisia, eksistentiaalisia ilmiöitä olemassaolomme alusta asti. Noniin, aloitetaan. Ihmisenä minusta tuntuu, että kapasiteettini rakastaa jää lyhyeksi verrattuna kapasiteettiini kohdella toisia ilkeästi. Antakaa kun avaan argumenttiani: Rakkaus on samaan aikaan tahtomaton reaktio, jonka koemme, mutta samaan aikaan se on valinta, jonka teemme päivittäin. Tietoisesti tai tiedostamatta valitsemme aamulla herätessämme olla joko pyhimys tai paholainen.
Leikin enkelin asianajajaa ja olen hetken pyhimys. Rippipappini tärkein opetus minulle oli, että Jumala on rakkaus. Uskon tähän edelleen, ja päässäni olen kääntänyt opetuksen myös muotoon rakkaus on jumala. Ihan sama, mikä jumala, mutta jo rakkaus itsessään on taivaallinen entiteetti, korkeampi voima. Siispä meillä on valta valita rakkaus (tai ainakin olla sille avoimempi), valta valita metafyysinen jumala. Jos tähän uskoo, tämä ”rakkauden uskonto” olisi suurenmoisin ja voimakkain uskonto maailmassa, täysin ilman dogmeja tai syntejä – sydämen uskonto. Helpointahan olisi antautua oman sydämen vietäväksi; seurata vain ja ainoastaan puhtaita tuntemuksia (olettaen, että sydän olisi niitä täynnä) ja katsoa maailmaa vaaleanpunaisten linssien läpi. Mutta kuten inhimillisinä toimijoina tiedämme, näissä linsseissä on paljon tahroja ja naarmuja. Joten, jos haluan tehdä pyhimysleikistäni totta, minun on otettava lasit pois kasvoiltani ja riskeerattava kaikki: joko olen sokea kaikelle, tai rakastan maailmaa ja siinä asuvia olentoja sellaisina, kuin ne ovat. Karua. Mitenköhän jumala selviää siitä?
Monille on opetettu jumalasta se, että hän rakastaa meitä sellaisina, kuin olemme. Usein myös itse rakkaus määritellään samojen kriteerien omaavana, puhtaana ”rakasta-virheistä-huolimatta-ideologiana”, joka on jollain tavalla elämää suurempi kosminen käsite, koskematon ja pyhä. Kristillisessä perinteessä on olemassa muinaiskreikasta peräisin oleva käsite nimeltä agape, joka tarkoittaa ylintä rakkautta. Agape on täysin – tarkoitan täysin – puhdasta, epäitsekästä, kaikesta riippumatonta toisesta välittämistä. Apostoli Paavali kiteyttää agapen keskeisen olemuksen 1. korinttilaiskirjeen luvussa 13: ”Aina se uskoo ja toivoo, kaiken se kestää ja sietää.” Jos siis haluamme rakastaa jumalan tavoin, meidän tulisi omata kaikesta riippumaton, melkein täydellinen stoalainen asenne ja kestää ja sietää kaikki, mitä rakkaamme ikinä tekeekään.
Todella raskasta, ottaen huomioon miten ihminen on kapinoinut jumalan lakeja vastaan alusta asti. Olemme luoneet rituaaleja ja opinkappaleita, profetioita ja perinteitä, jotka ovat kuitenkin jääneet omien intohimojemme jalkoihin. Vieraan vuoteessa käydään aina, kun joku vaihtaa palvonnan kohdetta. Sydän särjetään aina, kun luovutaan uskosta. En halua, että tästä vedetään sellainen johtopäätös, että kaikkien tulisi kuulua johonkin hengelliseen perinteeseen tai harjoittaa mystiikkaa. Haluan kuitenkin nostaa esille ajatuksen siitä, että jumalakin – oli hän siellä tai ei – on kuvauksiemme mukaan hyvin inhimillinen olento. Ihmisenä minun on vaikea käsittää kaikesta riippumatonta rakkautta, minä kun satun myös välittämään maailman vioista ja virheistä. Jumalalle agape onkin varmasti helpompi laji, mutta eihän se poissulje sitä, että rakastaessa roiskuu ja haavoja tulee.
Olipa ihanaa olla hetken enkeli. Nyt joudun kuitenkin ajamaan paholaisen asiaa, nimittäin on aika puhua ihmisen olemuksesta. Hyi! Ihmisinä me olemme maallisia olentoja, fyysisesti todella kaukana perinteisen käsityksen mukaisesta jumalasta. Ihmisinä meillä ei ole jumalan olemus (eli rakkaus) aina mielessä, vaan puuhaamme omiamme ja jahtaamme alati vaihtuvia intohimon kohteita, osittain myös toisten kustannuksella. En allekirjoita kliseetä ihmisen pahasta luonteesta, vaan haluan korostaa valtaamme valita olla kiltti tai ilkeä toisille. Miksi siis olla ilkeä? Sille ei mielestäni ole pätevää syytä niin pitkään, kuin voimme tehdä valinnan olla kiltti, ja siitä huolimatta maailma vaikuttaa usein enemmän helvetiltä kuin taivaalta! Kestäkää hetki; olen naiivi ja kieltäydyn uskomasta, että ihminen olisi sisimmiltään mätä. Haluan, että olemme sisimmiltämme enkeleitä.
Ehkäpä vaikutamme ilkeiltä jahdatessamme omia intohimon kohteita; ihastus on usein kovaäänisempää kuin rakkaus. Ihastuessa johonkin, objektista tulee meille pakkomielle, emmekä huomaa hulluutemme kohteen epätäydellisyyksiä. Voidaan puhua obsessiosta. Tunnelinäkö katkaisee näköyhteytemme muihin. Ainoa ajatuksemme on ”pakko saada tuo! Kunhan tuon täydellisen saan, kaikki on täydellistä.” Mutta eihän se mene niin. Kun upotamme hampaat saaliiseen, huomaamme, ettei se olekaan täydellistä. Nyt tulee vaikein osuus, kun pitäisi rakastaa. Siihen ei piru pysty, vaan tarvitsemme enkelin puhtautta, jumalan olemusta. Kun tarkastelemme ihmisen ja jumalan parisuhdehistoriaa, käy nopeasti ilmi, että me olemme olleet se osapuoli, joka joko obsessoituu täysin tai sitten on tyystin välinpitämätön. Jos jumalan sydän voisi särkyä, olisi se särkynein sydän koko maailmankaikkeudessa.
Voiko murtuneen sydämen parantaa? Jos ei, olemme totisesti teologisen kriisin partaalla. Ajattelen, että koska meille on annettu kyky rakastaa, epäonnistumme ihmisenä, mikäli emme käytä tätä kykyä täydessä mitassaan. Älkäämme menettäkö toivoa, sillä juuri siksi istumme nyt parisuhdeterapiassa jumalan kanssa. Sydän toimikoot tohtorina. Sehän myönnetään, että ihminen on kaukana täydellisestä – minä olen kaukana täydellisestä – ja jumala kyllä tietää sen. Mutta jos haluamme korjata tämän suhteen, juuri tuon epätäydellisyyden näkeminen on ensisijaisen tärkeää. Riisukaamme siis ne vaaleanpunaiset lasit jotta näkisimme, ettei jumalakaan ole täydellinen. Kyllä, vain siten voimme kohota ihastuksen ja pakkomielteen yläpuolelle ja rakentaa kestävää rakkautta. Tästä alkaa agape! Tosi rakkaus on virheiden näkemistä, ei sokeaa ihannointia. Ei ole täydellistä pyhää tekstiä, ei täydellistä alttaria, ei täydellistä uskontoa. Väitän siis että tosiuskova rakastaisi myös rakkauden epäkohtia: hän rakastaisi toksista ex-kumppania, hukattua halausta, valkoista valhetta, silpuksi revittyä rakkauskirjettä. Hän rakastaisi myös sydänsurua, sillä kaikki tämä on osa rakkautta, ja jos valitsemme rakastaan vain meitä miellyttäviä puolia edes rakkaudessa, olemme syyllistyneet ihannoinnin syntiin. Tämä on se dialogi, joka meidän on käytävä jumalan kanssa. Sydän kyllä tietää, mikäli olemme toisillemme tarkoitetut. Joten, voidaanko aloittaa alusta?
