Takapenkin huutaja johdattaa lukijansa erään vouhottajan kesälomareissulle Magalufiin.
”Hei Manuel, totanoinniin, kolme tuappii ja jalluu!” mies öykkäsi armylippiksensä alta. Useampi illan aikana nautittu alkoholiannos kuului jo tämän puheenmuodostuksessa ja vaikeutti selvästi mallorcalaisen baarimikon työtä. Tilaaminen suomeksi ei sekään varsinaisesti kohentanut tilannetta.
Mies kulahtaneessa lippalakissaan oli jättänyt epäsiistin sänkensä ajamatta niin pitkään kuin jaksoi muistaa. Eilen hän ei ainakaan ajanut eikä toissapäivänä, hän tiesi.
Tuo baaritiskillä tähtäilevä pikkumies ei ollut lomalla yksin. Kalpea nainen ja pilottitakkinen mies olivat hänen ryyppyseuranaan, samoin kuin muinakin iltoina aina saapumisestaan saakka. Aivan kuin nämä olisivat pellosta tulleet, baarimikko mietti.
Varsinaisesta pellosta ei heidän kohdallaan voinut puhua, mutta avoimesta paikasta kuitenkin. Metsäläinen erähenki oli kummunnut muun muassa näiden kolmen asuttamasta teltasta Helsingin ytimessä. Vouhotus oli asuttanut paikkaa, jonne sitä ei oltu haluttu.
Markku DeVitsin – tämän härmänhollantilaisen eräjorman – mölinää ja möykkäystä oli kuitenkin varjostanut poliisin harjoittama sabotaasi. Hänelle oli selvää, että poliisi oli hakkeroinut ja jumiuttanut hänen puhelintaan. Oli selvää, että suvakit ja ääriliberaalit katkoivat heiltä sähköt poliisivoimien vahvalla käsivarrella.
Mädätys, rappio ja korruptio olivat tehneet tehtävänsä, hän tiesi. Poliisi vaan ei halunnut tunnistaa ja tunnustaa tilannetta.
Varsinaisesti Markku metsäläisineen oli hoomoilasena siitä, että Euroopan unionissa Suomi jakoi muiden jäsenmaiden kanssa vastuun turvapaikanhakijoista. ”Suomi, totanoinniin, ensin ja eroon EU:sta, niin Venäjä-suhteetki paranee!” hän tapasi öyhätä.
Se tiedettiin myös itänaapurissa, jossa Markku oli tuttu kasvo. Muun muassa Itä-Ukrainassa häntä ei meinannut enää erottaa aiemmin tulleista vihreistä miehistä.
Magalufilaiseen baariin astui sisään kaksi poliisia virka-asuissa. Baarimikko oli soittanut heidät työpaikalleen auttamaan mutkikkaan tilanteen ratkaisemisessa. ”Turistit taas sikailemassa,” he arvioivat tilanteen kulun.
Markun suomeksi esittämä viinanhuuruinen tilaus oli pysähtynyt kielimuuriin. Baarimikon ymmärtämättömyydestä harmistuneena hän oli käskenyt miespuolista kumppaniaan poistamaan tämän työpisteeltään ja kaatamaan seurueelle juomaa. Tämän seurauksena järjestyksenvalvojat olivat ottaneet humalaiset suomalaiset kiinni.
Poliisit laittoivat ryyppyremmin rautoihin ja taluttivat nämä poliisiauton takatilaan. ”Kiitos teille vaivannäöstä!”, baarimikko sanoi poliiseille näiden lähtiessä. ”Englantilaisten ja suomalaisten kanssa käy aina näin.” ”Tuttuahan se on niin”, toinen poliiseista tokaisi. ”Hätäkeskus kuormittuu täällä enemmän turistien kuin paikallisten tarpeista. Mutta eipä avuntarvitsijaa voi valita – kaikkia pitää auttaa, olipa kyseessä kuka tahansa.”
Poliisit ajoivat pois tapahtumapaikalta suomalaiset mukanaan. Samanaikaisesti Markku katsoi puhelintaan ja nähdessään sen rikkinäisen näytön oli varma siitä, että kyse oli mallorcalaispoliisin sabotaasista.
Paha saa usein mielissämme vaikkapa hirmuhallitsijan hahmon, jossa paha ruumiillistuu yhteen henkilöön. Todellisuudessa pahan ottama hahmo on paljon ovelampi ja persoonattomampi, mutta sitäkin vaarallisempi.
Huhtikuun alussa tapahtunut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakolaisten pakkopalautus Afganistaniin aiheutti suorastaan kansallisen kuohunnan. Toisella puolella organisoitiin mielenosoituksia erittäin nopealla varoitusajalla, joista yhteen, Kansalaistorilla järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös TYT:n jäseniä yhdistyksen lipun kanssa, kirjoittaja mukaanlukien. Mielenosoittajat, useat kansalaisaktivistit ja papit aina eduskunnan oppositiota myöten kritisoivat hallituksen turvapaikkapolitiikkaa vaatien inhimillisempää otetta päätöksentekoon. Toiselta puolelta huutoon vastattiin, nimittämällä mielenosoittajia sosiaalisessa mediassa muun muassa yhteiskuntajärjestystä horjuttaviksi anarkisteiksi. Pian tämän jälkeen maailmalle kantautui uutisia terrori-iskusta Tukholmassa. Iskusta, joka toi terrorismin henkisesti lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen.
Niin pakkopalautukset kuin terrori-iskut, kaikessa tuomittavuudessaan, eivät ole silti mitään uutta. Turvapaikkapolitiikassaan Suomi on noudattanut yleistä tiukennettua eurooppalaista linjaa. Pakkopalautuksia ennakoi Euroopan unionin jo viime vuonna tekemä palautussopimus Afganistanin kanssa, jonka hyväksymiseksi EU:n epäiltiin kiristäneen Afganistania kehitysavun leikkaamisella. Samaisessa palautussopimuksessa Afganistanin hallitus lupasi myös toteuttaa EU:n rahoittaman tiedotuskampanjan Eurooppaan lähtemisen vaaroista. Helmikuussa 2017 solmitun kehitysyhteistyösopimuksen yhdeksi sopimusehdoksi päätyikin, että palautussopimus pysyy voimassa.
Silti moni maamme eturivin poliitikko kertoi olevansa järkyttynyt ja huolissaan oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta vasta silloin, kun palautettavia oltiin viemässä lennolle. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet tälle oltiin luotu jo aikoja sitten. Pääministeri Juha Sipiläkin totesi, että naisten ja lasten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Onkohan pääministeri tietoinen siitä, että henkilön ikä tai raskaus ei ole syy turvapaikan, myöntämiselle, eikä myöskään este palauttamiselle. Sen sijaan palautettavaa kohdemaassa odottavat olosuhteet ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla. Perustuslain yhdeksännen pykälän mukaan: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”
Sisäministeri Paula Risikon mukaan tietyt osat Afganistanista, mukaan lukien Kabul, jonne palautuslento kohdistui, ovat kuitenkin riittävän turvallisia tavallisille afgaaneille. Kabul kuulostaa todellakin turvalliselta ja houkuttelevalta: kaupungissa tapahtuu päivittäin kuolonuhreja vaativia itsemurhaiskuja. Tilastojen mukaan iskut mielenosoittajia, kouluja ja uskonnollisia tiloja kohtaan Talibanin ja muiden ryhmittymien toimesta ovat olleet vuonna 2016 korkeimmat sitten vuoden 2001. Tämän lisäksi Kabulia ravistelee tuhansien Pakistanin karkoittamien afgaanipakolaisten aalto, joka koettelee jo ennestään taloudellisista vaikeuksista kärsivää Afganistania. Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että henkilöllä on uhka tulla tapetuksi itsemurhaiskussa poliittisen mielipiteensä tai uskonnollisen vakaumuksensa takia? Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että palautettu nuori tyttö joutuu pelkäämään henkensä puolesta halutessaan kouluttautua?
Laintulkinta, jossa inhimillisyydellä on yhä vähemmän tilaa, on kuvaava esimerkki pahuuden banaliteetista, sen arkipäiväisyydestä: Suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat prosessit piiloutuvat byrokratian arkipäiväisiin mekanismeihin. Palautuspäätökset tehneet ja toteuttaneet virkamiehet eivät takuulla ole minkäänlaisia pahan ruumiillistumia, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä demonisoida ketään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat pyrkineet tekemään työnsä parhaan osaamisensa ja ymmärryksensä mukaan, kuten heitä on ohjeistettu tekemään. Sama koskee poliisia. Poliisi vain teki tehtävänsä, aivan kuten se teki tehtävänsä seuraavana päivänä suojatessaan Kansalaistorin mielenosoitusta. Arkipäiväisessä pahassa onkin uhkana sen normalisoituminen, ja se, ettemme osaa kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. Mikäli annamme arkipäiväisen pahan ja sitä ruokkivan politiikan kukoistaa, on lopputuloksena vain korkeammat muurit ja enemmän hätää niiden ulkopuolella.
Tällainen paha on onneksi voitettavissa poliittisin päätöksin, jos vain tahdomme! Kyse on ennen kaikkea solidaarisuudesta ja vastuusta. Pakolaisvirrat ovat jo nyt elämäämme todellisuutta, ja Euroopan tulisi vastata tähän sitoutumalla pakolaisten humaaniin kohteluun ja mahdollistamalla heille elämänarvoiset olosuhteet. Muuten uhkana on epävakauden ja turvattomuuden kasvu niin Euroopassa kuin kriisimaissa, joista pakolaiset tulevat. Muurien rakentamisen sijaan meidän tulisi tarttua niihin ongelmiin, jotka ovat Euroopalle pakolaiskriisiä ja terrorismia paljon, paljon uhkaavampia. Ne ovat nimittäin globaali eriarvoistuminen ja meitä odottava ekokatastrofi. Mikäli emme tee näille asioille ja niitä ruokkivalle kehitykselle jotain, on edessä tilanne, josta Eurooppa ei tule selviämään. Mikäli intellektuellisupertähti Slavoj Zizekiä on uskominen, ainoa todellinen kysymys on, annammeko nykyisen status quon jatkua, vai teemmekö asialle jotain. Kysymys on nimenomaan meistä, ja vain meistä. Toimimmeko itse aktiivisesti haluamamme muutoksen eteen, vai pysymmekö oman kuplamme konsensuksen lämmössä odottaen jotain messiaanista hahmoa. Gandhia siteeratakseni: ”Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”
Päätän kirjoitukseni kysymykseen, joka on suunnattu ennen kaikkea kirkollisesti suuntautuneille teologeille: ”Mitä Jeesus tekisi?”
Tukholman huhtikuisen terrori-iskun uhrien muistomerkki Helsingin Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.
Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.
Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.
Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.
Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta
Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.
Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.
Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”
Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.
”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.
Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.
Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”
Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta
Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.
”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.
”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.
Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.
”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.
Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.
”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.
Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.
”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.
Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”
Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.
Henkilökohtaisesti
Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.
”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.
Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”
”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.
Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.
”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”
Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.
Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”
Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.
”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.
”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.
Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.
”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.
Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”
Tulevaisuudesta ja hallintovalloista
Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?
”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.
Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”
Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”
”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.
Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.
”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.
Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.
Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”
Ja piispanhiipan saa…
Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.
Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”
Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”
Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”
Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.
Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.
Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.
Ari Minadis
Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen
Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?
”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.
Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?
”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”
Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?
“Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”
“Nyt menee niin jumalan pilkkaamiseksi ettei mitään rajaa. Vaikka ei uskoisi itse niin pitääkö siitä silti tehdä noin hirveitä sketsejä?” nimimerkki Vierailija kommentoi Vauva-lehden nettifoorumilla Putous-sketsiohjelman jaksoa, jossa “Enkeli Taivaan” -virrestä oli tehty juopotteluaiheinen versio. Sen esittivät ortodoksipappia parodioiva hahmo Isä Nitro sekä höyhensiipinen Amurin enkeli. ¶ Taitelijoita ja kirjoittajia syytetään silloin tällöin jumalanpilkasta, pyhäinhäväistyksestä tai, jos asia saadaan vietyä oikeuteen, uskonrauhan rikkomisesta. Usein seuraa julkista väittelyä siitä, ovatko tällaiset syytökset aiheellisia, sopivatko ne yhteiskuntaamme, ja onko kaikkien uskonrauhalla sama suoja. Kyyhkynen esittelee eri näkökulmia tähän aiheeseen.
Kehen rienaus kohdistuu?
“Jumalanpilkkaa ovat loukkaavat sanat Jumalaa kohtaan, häpäisevät teot pyhiä esineitä tai symboleita kuten ikoneita kohtaan”, luonnehtii kirkkoherra Nikolai Voskoboinikov ortodoksisesta Pyhän Nikolauksen seurakunnasta. “Sitä voi olla missä tahansa ympäristössä, myös mediassa ja taiteessa.”
Töölön kirkkoherra Auvo Naukkariselle perinteinen jumalanpilkan käsite ei ole merkityksellinen, koska siihen kuuluu, että määritellään Jumala ja hänen loukkaantumisen aiheensa. “Ihmiset eivät voi objektiivisesti tehdä näitä määrittelyjä, joten ei pitäisi käydä oikeutta Jumalan puolesta”, Naukkarinen perustelee. “Uskonnollisia tunteita voidaan silti loukata, mikä kannattaa ottaa vakavasti.”
Naukkarinen oli vuonna 2013 osallisena kohussa, joka liittyi teatteriesitykseen Temppeliaukion kirkossa. Hänen mukaansa seurakunnalle ei selvitetty etukäteen, mitä esityksessä aiottiin tehdä. Alttarilla muka virtsattiin ja tuseerattiin sekä pestiin jalat kastemaljassa.
“Jumala tuskin suuttui, mutta minä ja monet seurakuntalaiset kyllä”, sanoo Naukkarinen. “Näytelmän tekijät halveksivat oikeuttamme määritellä rajat kotikirkossamme.”
Putouksen sketsejä ei esitetä kirkossa, mutta miksi joku ei voi hyväksyä niitä ylipäätään? Ohjelman ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman pitää merkittävänä, millaiseen maailmankuvaan ihminen kasvaa. “Jos elää kovin homogeenisessä ympäristössä, käsitys huumoristakin jää yksipuoliseksi.”
Myös Nordmanille jumalanpilkka on vaikea käsite. “Ihminen loukkaantuu, mutta ilmaisee sen sanomalla, että Jumalaa on loukattu. Oma tunne ulkoistetaan, ja se tekee asian vaikeaksi.”
Ajatus tulee lähelle perinteisiä pyhyysteorioita. Sosiologian isä Émile Durkheim (1858–1917) katsoi, että pyhä edustaa yhteisöä, joka palvomissaan asioissa kohtaa oman itsensä. Kun pyhä on “me”, joka sisältää minut, pyhän loukkaaja loukkaa minua. Onko meillä kaikilla jokin tällainen kohde, jossa oma itseytemme on edustettuna? Ehkä, mutta pyhyyttä voi lähestyä muullakin tapaa.
“Se voi olla jotain, mikä herättää hartautta ja koskettaa; esimerkiksi vanhemman ja lapsen suhde”, sanoo Nordman. “Kyllä minulle myös kirkko ja sen symbolit ovat pyhiä. Mutta pyhyys ei vähene, jos niistä tehdään huumoria.”
Kaikille suomalaisille pyhä ei ainakaan ole Jeesus, risti tai Enkeli Taivaan. “Yhteiskuntamme ei ole homogeeninen, ja siksi jumalanpilkan ongelma käsitetään väärin”, arvioi Nikolai Voskoboinikov. “Uskonnollisessa kentässä syntyy uusia ryhmiä ja pyhyyden kohteita, jotka voivat olla monille epäselviä.”
Moniarvoinen yhteiskunta on siitä oikukas, että aina ei edes tiedä, milloin häpäisee jotakin pyhää tai rikkoo jonkin yhteisön rajoja. Ehkä tästä kasvaa myös poliittinen korrektius: viiteryhmät tulkitaan arvoyhteisöiksi, joita ei saa loukata.
Pyhän kunnioittamisen problematiikkaan kuuluukin kysymys, näemmekö yhteiskunnan koostuvan enemmän ryhmistä vai yksilöistä. “Omasta uskonnostaan tai etnisyydestään on sopivaa vitsailla”, pohtii Joonas Nordman. “Toisen ryhmän alueelle ei pitäisi mennä, ainakaan ellei oikeasti tunne sitä.”
Valtio pyhän takaajana
Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta. Kuva: Antti Nylén.
Välillä rajat silti ylitetään, ja oikeusvaltiomme rientää varjelemaan erilaisia pyhyyskäsityksiä. Tuomas Äystö tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa uskonrauhan rikkomisista Suomessa vuodesta 1999 lähtien. Viranomaiset ovat puuttuneet rienaukseen melko epäsäännöllisesti. “Tapaukset koskevat isoja uskontoja, monesti islamia. Tuomioita on tullut ajanjaksolla alle 20”, Äystö valaisee.
Yksittäistä tapausta aletaan helpommin tutkia, jos se liittyy yleisesti tunnettuun uskontoon ja saa julkisuutta. “Aikoinaankin Hannu SalamanJuhannustanssit herätti paheksuntaa vasta, kun arkkipiispa moitti sitä juhlapuheessa. Sitten tuli oikeudenkäynti ja jumalanpilkkatuomio”, Äystö muistuttaa.
Auvo Naukkarisen mielestä käräjille ei pitäisi joutua, ellei ole häirinnyt uskonnonharjoitusta tai rikkonut hautarauhaa. Hän viittaa tuoreen kansalaisaloitteen ajamaan lakiin, jossa pyhänä pidetyn asian julkinen herjaaminen ei enää olisi rangaistavaa. “Jos joku loukkaantuu, anteeksipyyntö on paikallaan”, sanoo Naukkarinen, “mutta ei tunteilla sinänsä voi lain suojaa olla. Se merkitsisi mielivaltaa.”
Nikolai Voskoboinikovista asia ei ole vain kahden osapuolen välinen. “Yhteiskunnan pitäisi rauhan ja järjestyksen tähden tuomita jumalanpilkka. Seuraamuksena voi olla anteeksipyynnön vaatimus tai muu rangaistus, riippuen tekijän katumuksesta ja aiheutuneesta vahingosta.”
Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, ortodoksi hänkin, on hieman eri linjoilla. “Ei taiteilijoita pidä panna vastuuseen jumalanpilkasta yhteiskunnassa, jossa pyhyyskäsitykset ovat näin vaihtelevia. Tabuja voi silti olla: esimerkiksi Muhammedin piirtämisestä on tullut islam-vastainen kannanotto, ja ymmärrän, että sitä vältetään.”
Olipa laki millainen hyvänsä, pyhyyden epämääräisyys julkisessa tilassa koskettaa kaikkia. Moni turhautuu, kun omia tärkeitä arvoja jatkuvasti ylenkatsotaan. Jotkut vetäytyvät kuplien suojaan tai lähtevät rettelöimään totuuksiensa puolesta. Onko tilanne kestämätön? Täytyykö meidän lopulta löytää – tai luoda – kaikille yhteinen pyhä?
Kuopion hiippakunnan notaari Marja-Sisko Aalto uskoo kirkon alkavan vihkiä kaikkia jäseniään sukupuolierottelua tekemättä suhteellisen pian. “Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi”, hän sanoo.
Maaliskuun ensimmäisenä päivänä se tapahtui: Suomessa astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Kyyhkynen olisi halunnut haastatella naimisiinmenoa suunnittelevaa paria, mutta haastateltavia ei löytynyt. Useat Helsingin seudun papit kertoivat, etteivät halua tulla haastatelluiksi, saati sitten antaa vihittävän parin yhteystietoja. Seta ja Tahdon 2013 -liike eivät niin ikään antaneet naimisiinmenevien tietoja. “Haastateltavia voi olla vaikea löytää”, vastattiin Kyyhkyselle myös Helsingin seurakuntien kirkkoherrojen suulla. “Papit suojelevat pareja ymmärrettävistä syistä.”
Nämä ymmärrettävät syyt liittynevät siihen, että monet avioliittoon aikovat samaa sukupuolta olevat parit ja heitä vihkivät papit ovat saaneet jopa uhkailua osakseen. Tasa-arvoinen avioliittolaki herättää tunteita.
Myös Suomen kirkon sisällä on runsaasti eriäviä mielipiteitä ja perusteluja kirkollisen vihkimisen puolesta ja sitä vastaan. Samaan aikaan kun piispat Irja Askola ja Björn Wikström kirjoittavat Helsingin Sanomissa samaa sukupuolta olevien avioliiton olevan myönteinen muutos, antavat muut piispat tyystin erilaisia neuvoja papeilleen. Kirkon virallinen kanta on kielteinen kirkollista vihkimistä kohtaan.
Notaari Marja-Sisko Aalto lupautui Kyyhkysen haastatteluun mutta sanoi, ettei halua provosoida. Hänen mukaansa on viisaampaa vaikuttaa mielipiteisiin rauhassa, ajan kanssa.
“Oma piispani Jari Jolkkonen on toistuvasti ilmaissut, että minkäänlaiset provokaatiot eivät ole sallittuja, ja että tietoisesti samaa sukupuolta olevia vihkivät papit eivät puhuttelulla selviä”, Aalto kertoo. “Piispa on painottanut, että keskustella voi, mutta kirkon virallisen kannan olisi tultava esiin.”
Naimisiin Jumalan kasvojen edessä
Osa papeista vihkii samaa sukupuolta olevia pareja kirkon virallisesta kannasta huolimatta. Sateenkaaripapit-listalta voi löytää ne papit, jotka suostuvat vihkimään pareja mahdollisista rangaistuksista piittaamatta. Mutta kuka haluaisi mennä naimisiin, jos kirkko ajattelee, ettei heidän avioliittonsa ole yhtä hyvä kuin jonkun toisen?
“Minut ja Birgitta on kirkollisesti vihitty 30.5.1973”, kertoo Aalto. “Sattuneista syistä emme ole nyt naimisissa.”
Aalto korostaa, että tällä hetkellä avioliitto on mahdollinen vain, jos sen solmisi siviiliviranomaisten edessä. “Sellainen ei minulle käy. Jos menen naimisiin, haluan tehdä sen tietoisesti Jumalan kasvojen edessä ja esirukouksen ilmapiirissä.”
Surkuhupaisa viittaus
Aalto kertoo olevansa hyvin surullinen siitä, että yhteiskunnan laki on lähempänä ihmistä kuin kirkko. “Se on mielestäni vanhurskaampi kuin kirkon ohjeistus.”
“Pidän selvänä, että myös kirkossa suhteellisen pian otetaan lusikka kauniiseen käteen ja aletaan vihkiä sukupuolierottelua tekemättä, hän sanoo. “Ihmisyys, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus riittävät siihen perusteluiksi.”
“Viittaus kirkkokäsikirjan ohjetekstin mainintaan sulhasesta ja morsiamesta on surkuhupaisa. Eikö todella keksitty parempaa perustetta kieltää vihkiminen huomattavalta osalta kirkon konfirmoituja, muuten täysivaltaisia jäseniä”, pohtii Aalto.
Aalto sanoo, että kirkko olisi ehtinyt keskustella parien vihkimisestä vaikka kuinka pitkään. “Ikävä kyllä sitä on lykätty niin kauan, että monet naureskelevat tai säälivät kirkon päättäjiä. Se ei ole kenenkään etu, mutta ei varsinkaan kirkon.”
Puhutaanpas vuoden viimeisen Kyyhkysen kunniaksi vähän arvoista ja arvokeskustelusta.
Nyttemmin eläkkeelle jäänyt dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala tiivisti eräällä systemaattisen teologian kurssilla moraalisen henkilön ja moralistin eron: moraalinen henkilö pyrkii elämään oikein, moralisti pyrkii osoittamaan sen, mikä on väärin.
Kyse ei ole niinkään vastakkaisista piirteistä, vaan epäsuhdasta näiden kahden välillä. Epäkohdiksi kokemiaan asioita voi ja pitää tuoda esiin, mutta moralistille arvot ovat merkityksellisiä lähinnä määritettäessä jakolinjoja omien “oikeiden” ja toisten “väärien” arvojen välillä.
Stereotypia kristityistä etusormea heiluttavina kukkahattuina on surulllinen ennen kaikkea siksi, että kaikista ryhmistä juuri kristityillä tulisi olla vähiten varaa moralismiin. Synti ei ole toiseutta, vaan kaikkia koskettava tosiasia: vaikka perisynti poistuisi, niin teon synnit jäävät. Sanonta “Raamatulla päähän” kuvaa hyvin, miten kristittyyn tulee kyllä eloa, kun pääsee hyökkäämään toisten arvoja vastaan. Tämä on kaikkien ismien varjopuoli: tällöin ei enää ole kyse hyvästä elämästä, vaan halusta osoittaa, ettei ole itse paha.
Mistä ikinä kukin moraalinsa ammentaa, niin yritetään noudattaa sitä, jos niin hyvältä tuntuu. Toimitaan sen puolesta, mikä koetaan oikeaksi, ehkä maailma muuttuu parempaan suuntaan. Jos työ kaikkien Hyvien ja Oikeiden asioiden esitaistelijana alkaa maistua liian hyvältä, on syytä tarkistaa, ettei pää ole vain liian syvällä takapuolessa.
Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.
Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.
Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.
Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.
Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.
Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella
hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.
Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.
Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät
mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.
Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.
Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?
Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.
“Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.
Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.
Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi “esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.
Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.
Melenderin mukaan nykyaikaisen “onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.
Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.
“Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin “uudenlainen hengellisyyden muoto”.
Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: “Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.
Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: “Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.
Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.
Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on “eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.
Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.
Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, “mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.
Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.
Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.
Kun rasistisia piirteitä saava maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelu valjastaa käyttöönsä kristilliset symbolit, mitä keinoja kirkolle jää puuttua asiaan?
Maahanmuuttokriittisen Rajat kiinni!-liikkeen mielenosoitus Kampin Narinkkatorilla 20.1. sai poikkeuksellista huomiota, kun tapahtumasta tuoreeltaan levinneissä kuvissa huomion vei mielenosoittajien etunenässä kannettu suuri, puinen risti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi asiaan välittömästi Twitterissä.
Tapahtuman jälkipuinnista mediassa huomattava osa kiertyi tuon yksittäisen tviitin ympärille. Maahanmuuttokriittisissä piireissä kirkkoon kohdistuneet syytökset kansallisten etujen ja kristillisen perinnön pettämisestä saivat vain lisäpotkua.
Kirkon viestintäpäällikkö Lari Lohikoski seisoo tviitin takana, vaikka on pohtinut tiettyjä sanavalintoja.
“On hyvä, että vastustimme kristillisten symbolien liittämistä mielenosoitukseen, mutta joillekin jäi kuva, että olisimme leimanneet kaiken maahanmuuttokriittisen keskustelun rasistiseksi. Tämä ei ollut tarkoitus”, Lohikoski sanoo.
Rajat kiinni! uhkasi julkisessa tiedotteessaan kirkkoa jopa kunnianloukkaussyytteellä, mutta asiaa ei lopulta viety eteenpäin.
Yksimielisiä oltiin siitä, että kirkko oli tehnyt pesäeron arvojensa vastaiseen toimintaan, eri mieltä oltiin teon oikeutuksesta. Keskustelussa nousi esiin kysymys, joka osoitettiin Twitterissä suoraan arkkipiispa Kari Mäkiselle.
Kysymyksessä tullaan kirkon kannalta todellisen ongelman eteen. Suomen laki ei sisällä pykälää uskonnollisten tai muidenkaan symbolien väärinkäytöstä: uskonnon- ja sananvapauslaki tuntevat yksilön oikeudet, eivät instituutioiden.
Aihetta käsitellään samoin sanoin Euroopan neuvoston (COE) uskonnollisia symboleja käsittelevissä asiakirjoissa. Uskonnollisten tunnusten käyttöä rajoitetaan kyllä esimerkiksi Ranskassa l’aicite-politiikan mukaisesti, mutta rajoja eivät aseta uskonnolliset yhdyskunnat itse, vaan valtio.
Lohikoski tunnustaa tilanteen ongelmallisuuden.
“Risti ei ole kirkolle tavaramerkki, jonka voisi rekisteröidä. Sama ongelma koskee muitakin symboleja, joita ääriliikkeet omivat itselleen. Esimerkiksi leijonakorusta on tullut niin sanotun räyhänationalismin tunnus”, Lohikoski muistuttaa.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeastaan kirkon irtisanoutuminen kaikista vastaavanlaisista tempauksista.
Laajamittaisempia kannanottoja on nähty esimerkiksi Iso-Britanniassa äärioikeistolaisen Britain First-puolueen kanssa. “Perinteisiä kristillisiä arvoja” kannattavan puolueen islam-vastainen propaganda, katupartiointi ja moskeijoiden häiriköinti poiki alkuvuodesta 2016 maan kirkkokuntien yhteisen julkilausuman puoluetta vastaan.
Suomessa tähän on toivottavasti vielä matkaa, niin kauan kuin kristinusko on ääriliikkeille vain yksi keppihevonen muiden joukossa.
Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.
Kuva: Amanda Kaura
Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!
Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.
Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.
Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona “veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.
Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.
Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.
Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.
Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.
Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.
Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?
