“Nyt menee niin jumalan pilkkaamiseksi ettei mitään rajaa. Vaikka ei uskoisi itse niin pitääkö siitä silti tehdä noin hirveitä sketsejä?” nimimerkki Vierailija kommentoi Vauva-lehden nettifoorumilla Putous-sketsiohjelman jaksoa, jossa “Enkeli Taivaan” -virrestä oli tehty juopotteluaiheinen versio. Sen esittivät ortodoksipappia parodioiva hahmo Isä Nitro sekä höyhensiipinen Amurin enkeli. ¶ Taitelijoita ja kirjoittajia syytetään silloin tällöin jumalanpilkasta, pyhäinhäväistyksestä tai, jos asia saadaan vietyä oikeuteen, uskonrauhan rikkomisesta. Usein seuraa julkista väittelyä siitä, ovatko tällaiset syytökset aiheellisia, sopivatko ne yhteiskuntaamme, ja onko kaikkien uskonrauhalla sama suoja. Kyyhkynen esittelee eri näkökulmia tähän aiheeseen.
Kehen rienaus kohdistuu?
“Jumalanpilkkaa ovat loukkaavat sanat Jumalaa kohtaan, häpäisevät teot pyhiä esineitä tai symboleita kuten ikoneita kohtaan”, luonnehtii kirkkoherra Nikolai Voskoboinikov ortodoksisesta Pyhän Nikolauksen seurakunnasta. “Sitä voi olla missä tahansa ympäristössä, myös mediassa ja taiteessa.”
Töölön kirkkoherra Auvo Naukkariselle perinteinen jumalanpilkan käsite ei ole merkityksellinen, koska siihen kuuluu, että määritellään Jumala ja hänen loukkaantumisen aiheensa. “Ihmiset eivät voi objektiivisesti tehdä näitä määrittelyjä, joten ei pitäisi käydä oikeutta Jumalan puolesta”, Naukkarinen perustelee. “Uskonnollisia tunteita voidaan silti loukata, mikä kannattaa ottaa vakavasti.”
Naukkarinen oli vuonna 2013 osallisena kohussa, joka liittyi teatteriesitykseen Temppeliaukion kirkossa. Hänen mukaansa seurakunnalle ei selvitetty etukäteen, mitä esityksessä aiottiin tehdä. Alttarilla muka virtsattiin ja tuseerattiin sekä pestiin jalat kastemaljassa.
“Jumala tuskin suuttui, mutta minä ja monet seurakuntalaiset kyllä”, sanoo Naukkarinen. “Näytelmän tekijät halveksivat oikeuttamme määritellä rajat kotikirkossamme.”
Pyhä yhteisön ja yksilön rajapinnassa
Putouksen sketsejä ei esitetä kirkossa, mutta miksi joku ei voi hyväksyä niitä ylipäätään? Ohjelman ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman pitää merkittävänä, millaiseen maailmankuvaan ihminen kasvaa. “Jos elää kovin homogeenisessä ympäristössä, käsitys huumoristakin jää yksipuoliseksi.”
Myös Nordmanille jumalanpilkka on vaikea käsite. “Ihminen loukkaantuu, mutta ilmaisee sen sanomalla, että Jumalaa on loukattu. Oma tunne ulkoistetaan, ja se tekee asian vaikeaksi.”
Ajatus tulee lähelle perinteisiä pyhyysteorioita. Sosiologian isä Émile Durkheim (1858–1917) katsoi, että pyhä edustaa yhteisöä, joka palvomissaan asioissa kohtaa oman itsensä. Kun pyhä on “me”, joka sisältää minut, pyhän loukkaaja loukkaa minua. Onko meillä kaikilla jokin tällainen kohde, jossa oma itseytemme on edustettuna? Ehkä, mutta pyhyyttä voi lähestyä muullakin tapaa.
“Se voi olla jotain, mikä herättää hartautta ja koskettaa; esimerkiksi vanhemman ja lapsen suhde”, sanoo Nordman. “Kyllä minulle myös kirkko ja sen symbolit ovat pyhiä. Mutta pyhyys ei vähene, jos niistä tehdään huumoria.”
Kaikille suomalaisille pyhä ei ainakaan ole Jeesus, risti tai Enkeli Taivaan. “Yhteiskuntamme ei ole homogeeninen, ja siksi jumalanpilkan ongelma käsitetään väärin”, arvioi Nikolai Voskoboinikov. “Uskonnollisessa kentässä syntyy uusia ryhmiä ja pyhyyden kohteita, jotka voivat olla monille epäselviä.”
Moniarvoinen yhteiskunta on siitä oikukas, että aina ei edes tiedä, milloin häpäisee jotakin pyhää tai rikkoo jonkin yhteisön rajoja. Ehkä tästä kasvaa myös poliittinen korrektius: viiteryhmät tulkitaan arvoyhteisöiksi, joita ei saa loukata.
Pyhän kunnioittamisen problematiikkaan kuuluukin kysymys, näemmekö yhteiskunnan koostuvan enemmän ryhmistä vai yksilöistä. “Omasta uskonnostaan tai etnisyydestään on sopivaa vitsailla”, pohtii Joonas Nordman. “Toisen ryhmän alueelle ei pitäisi mennä, ainakaan ellei oikeasti tunne sitä.”
Valtio pyhän takaajana
Välillä rajat silti ylitetään, ja oikeusvaltiomme rientää varjelemaan erilaisia pyhyyskäsityksiä. Tuomas Äystö tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa uskonrauhan rikkomisista Suomessa vuodesta 1999 lähtien. Viranomaiset ovat puuttuneet rienaukseen melko epäsäännöllisesti. “Tapaukset koskevat isoja uskontoja, monesti islamia. Tuomioita on tullut ajanjaksolla alle 20”, Äystö valaisee.
Yksittäistä tapausta aletaan helpommin tutkia, jos se liittyy yleisesti tunnettuun uskontoon ja saa julkisuutta. “Aikoinaankin Hannu Salaman Juhannustanssit herätti paheksuntaa vasta, kun arkkipiispa moitti sitä juhlapuheessa. Sitten tuli oikeudenkäynti ja jumalanpilkkatuomio”, Äystö muistuttaa.
Auvo Naukkarisen mielestä käräjille ei pitäisi joutua, ellei ole häirinnyt uskonnonharjoitusta tai rikkonut hautarauhaa. Hän viittaa tuoreen kansalaisaloitteen ajamaan lakiin, jossa pyhänä pidetyn asian julkinen herjaaminen ei enää olisi rangaistavaa. “Jos joku loukkaantuu, anteeksipyyntö on paikallaan”, sanoo Naukkarinen, “mutta ei tunteilla sinänsä voi lain suojaa olla. Se merkitsisi mielivaltaa.”
Nikolai Voskoboinikovista asia ei ole vain kahden osapuolen välinen. “Yhteiskunnan pitäisi rauhan ja järjestyksen tähden tuomita jumalanpilkka. Seuraamuksena voi olla anteeksipyynnön vaatimus tai muu rangaistus, riippuen tekijän katumuksesta ja aiheutuneesta vahingosta.”
Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, ortodoksi hänkin, on hieman eri linjoilla. “Ei taiteilijoita pidä panna vastuuseen jumalanpilkasta yhteiskunnassa, jossa pyhyyskäsitykset ovat näin vaihtelevia. Tabuja voi silti olla: esimerkiksi Muhammedin piirtämisestä on tullut islam-vastainen kannanotto, ja ymmärrän, että sitä vältetään.”
Olipa laki millainen hyvänsä, pyhyyden epämääräisyys julkisessa tilassa koskettaa kaikkia. Moni turhautuu, kun omia tärkeitä arvoja jatkuvasti ylenkatsotaan. Jotkut vetäytyvät kuplien suojaan tai lähtevät rettelöimään totuuksiensa puolesta. Onko tilanne kestämätön? Täytyykö meidän lopulta löytää – tai luoda – kaikille yhteinen pyhä?
Olavi Seppänen
