Demokraattisena esiintyvän valtion johtaja, “Sauli Niinistö”, kaataa hallituksen kaksi viikkoa ennen presidentinvaaleja. Miksi? Hän haluaa olla äänestäjilleen täysin rehellinen. Jos ja kun hänet valitaan taas, mikään ei tulisi kansalle yllätyksenä. Eikä tulekaan, edes se, että “Niinistö” nimittää ministereiksi samat henkilöt. Virkaanastujaiset pidetään pääsiäisenä. “Niinistö” osallistuu juhlajumalanpalvelukseen. Arkkipiispa tervehtii häntä: “Teidän Mitä Korkein Ylhäisyytenne”. Samaan aikaan maatila pommitetaan Pohjois-Suomessa osana “laajamittaista sotilasoperaatiota aseellisiin ryhmittymiin osallistuneiden tuhoamiseksi”. Äiti ja viisi lasta kuolevat. Perheen isä hautaa heidät samana iltana pesemättöminä, ilman arkkuja.
Myös Puolustusvoimat kaivaa Lapissa syviä kuoppia, joissa saamelaiskapinallisten on seisottava ulosteidensa päällä. Jos siviilit haluavat takaisin kuulusteluissa kuolleet omaisensa, heidän täytyy ostaa ruumiit lunnaita vastaan. Alueella kiertää muutama journalisti. He raportoivat tapahtumista yleensä vain päiväkirjoilleen. Uudellamaalla heitä ei uskota. Valtio kontrolloi lähes kaikkia tiedotusvälineitä, esimerkiksi “Niinistön” syntymäpäivänä Lapin sotia kritisoinut toimittaja löydetään kuolleena hissistä. Neljä luotia, yksi päähän. Presidentti julistaa, että syylliset on löydettävä, luultavasti saamelaisia. Saamelaiset ovat kansainvälisiä terroristeja, jotka on eliminoitava. Uhka ei tule presidentin kansliasta, vaan sen ulkopuolelta.
Suomi pommittaa Viroa viisi päivää, ja kun se on unohdettu, Suomi miehittää Ahvenanmaan ilman sotilaallisia tunnuksia. Pääesikunnassa suunnitellaan hyökkäyksiä Ruotsiin ulkosuomalaisten oikeuksien turvaamiseksi. Asemasota jatkuu saaristoissa. Presidentti on hallinnut kaksikymmentä vuotta. Hänen puolueensa, Yhtenäinen Suomi, ehdottaa, että muuttaisimme perustuslakia niin, että “Niinistö” voisi jatkaa vielä kolmannen kautensa jälkeen. “Niinistö” kieltäytyy ensin kohteliaasti, mutta kokee kansan palvelijana velvollisuudekseen jatkaa niin kauan kuin mahdollista. Kultarantaa laajennetaan 1,2 miljardin euron palatsiksi sijoittajien rahoilla; 35 prosenttia menee “Niinistölle”, loput hyväntekeväisyyteen. Kun presidentin ainoa poliittinen vastustaja toipuu myrkytyksestä, hänet pidätetään ja tuomitaan ehdottomaan vankeuteen. Kuulostaako oudolta? Niin, meillä ei ole tällaista. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista. Myrkytyksiä, ohjuksia. Onkohan Kultarannassa edes wifiä?
Kun tutkin Venäjää, tosiasiat tuntuvat käsittämättömiltä. Tästä artikkelista piti tulla “–sivustakatsojan yritys tarkastella Venäjän politiikkaa 2000-luvulla. Tekijä ei väitä ulkopuolisena tietävänsä, kuinka toisen maan tulee toimia, tai millainen valtiomuoto sopii sille parhaiten.” Taustatyötä tehdessäni kohtasin kuitenkin niin paljon asiallisuuteen käärittyjä murhia, että luovutin. Miksi kirjoittaa taas yksi tiivistelmä, jonka lukija silmäilee ehkä kerran läpi ja unohtaa? Sijoitan Venäjän tapahtumia Suomeen. Vaihdan erisnimet. Avot. Se mikä hukkuu arkipäiväisenä suurvallan lähihistoriaan, näyttää pienessä maassa naurettavan väärältä. Äänestäisitkö sinä tämän artikkelin “Niinistöä” vuosikymmenestä toiseen?
Totuus on toki mutkikkaampi, kuin mitä uutisista tai tiivistelmistä voi päätellä. Pelkkä tilaisuus ei tee kenestäkään keisaria tai kansanmurhaajaa. Vaikka venäläiset eivät äänestä vapaissa vaaleissa, Vladimir Putin ei ole yksin kruunannut itseään. Tarvitaan suunnaton joukko päätösvallastaan tavalla tai toisella luopuneita, toisistaan hyötyviä ja kärsiviä ihmisiä, onnea, rahaa, kulissit ja sopiva sorron historia, että joku edes kuvittelisi yhden miehen dominoivan 20 vuotta 145 miljoonaa ihmistä.
Ulkopuolisena selittäisin tätä historialla. Juuri historiasta näkee, etteivät 2000-luvun käänteet ole ennenkuulumattomia venäläisille ja Venäjän alueella eläville etnisille ryhmille. Neuvostoliiton ja entisen keisarikunnan verinen perintö, – poliittinen teatteri ja salaisen poliisin tyrannia – elää. Iivana Julman opritšnikit toimivat nyt turvallisuuspalvelu FSB:ssä. Päämajat, vankilat ja vangit ovat samat. Vain nimet vaihtuvat. Murha pysyy, sisäinen terrori jatkuu, koska eliitti, salainen poliisi ja virkamieskoneisto muodostavat edelleen valtion valtion sisälle. Keisarilla, tai sellaiseksi Putinin taakse järjestäytyneellä joukolla ei ole vieläkään vaatteita, vain uusia valheita. Nykyisen johdon tekemät uudistukset esimerkiksi markkinatalouden edistämiseksi eivät ole päätöksiä venäläisten, vaan sisäpiirin hyväksi. Ylipäätään sanat eivät vastaa tekoja. Toisinajattelijoille, aktivisteille ja länsimaille puhutaan yhä heidän kielellään jotakin oikeuksista ja luottamuksesta. Malliesimerkkinä ulkoministeri Sergei Lavrovin lausunnot. Omille järjestetään taas joko mielivaltaisia almuja, lahjuksia, venäläistä traditionalismi-teatteria (entinen KGB-vakooja suutelee ikonia ja patriarkka siunaa hänen rikoksensa), tai erittäin tiukan paikan (esim. presidenttikauden lopun) tullen jokin etukäteen suunniteltu kaaos: hallituksen kaataminen, terrori-isku, sijaishallitsija, miehitys. Kaaos vie huomion sisäpolitiikan ongelmista, ja etenkin niiden ratkaisuista.
Ja niin valtio valtion sisällä luo omat vihollisensa vain pitääkseen asemansa. Vanha temppu, toisetkin suurvallat ovat tehneet niin. Kaikki tämä ja enemmän on jo tapahtunut, minkäs teet. Jopa ulkopuolisena alkaa ymmärtää tätä asennetta. Pelkkä maantiede, 17 100 000 neliökilometriä, saisi kenet tahansa tuntemaan itsensä pieneksi. Miksi riskeerata itseään vain saadakseen sakkoja tai vankeutta? Sopiva määrä valtaa tai turvallisuuden tunnetta päihdyttää hetkessä:
“Vuoden 1996 jälkeen poliittisen opposition muodostaminen Venäjällä on ollut käytännössä mahdotonta. Ensinnäkään meillä ei ole riippumatonta oikeuslaitosta. Opposition täytyy voida vedota riippumattomaan oikeusjärjestelmään. Toiseksi, meillä ei ole riippumattomia joukkotiedotusvälineitä. Tarkoitan tietysti televisiota ja lähinnä ykkös- ja kakkoskanavaa. Kolmanneksi, mitään mainittavia riippumattomia rahoituslähteitä ei ole. Näiden kolmen peruslähtökohdan puuttuessa Venäjälle on mahdotonta luoda elinvoimaista oppositiota. Tällä hetkellä Venäjällä ei ole demokratiaa, sillä demokratia ilman oppositiota on mahdoton. Kaikki Venäjän poliittisen opposition edellytykset tuhoutuivat Boris Jeltsinin voittaessa kommunistit vuonna 1996. Ja enimmäkseen me vain katsoimme vierestä ja annoimme sen tapahtua.” Poliitikko Grigori Javlinski kuvailee tilannetta toimittaja Anna Politkovskajalle, 18 vuotta sitten. Mikä on muuttunut? Ei mikään? Miksi? Kuka tätä tarvitsee? Epävarma Kreml Naton ja Kiinan välissä? Tekeekö näytös-demokratia Venäjästä vahvemman kuin kommunismi etnisine puhdistuksineen?
Entä jos olisi vaihtoehto, mihin uskoa? Mikä lopulta kaatoi keisarikunnan, mikä Neuvostoliiton? Totuus. En tarkoita abstraktia filosofista käsitettä, en edes salaisia asiakirjoja. Tarkoitan jokapäiväisiä totuuksia, tosiasioista tajuntaasi syöksyviä viestejä: “Minulla on nälkä”, “Haluan kotiin”, “Rahat loppu”. Kun tällaiset totuudet sattuvat kohdalle, jokainen tunnistaa ne itsessään, välittömästi, huolimatta mediasta, propagandasta, teologin artikkeleista, oikeasta tai vasemmasta, edes omista puheistaan. On eri asia, mihin ja miten näitä totuuksia käytetään, jos mihinkään. Nyt näyttää siltä, että liian moni on riippuvainen valheen tuomista eduista, olipa se sitten ökyjahti tai pieni lisä eläkkeeseen, pieni turva. Esimerkiksi Venäjän armeija tulee tuskin koskaan lakkoilemaan myötätunnosta Tšetšenian sotaorpoja kohtaan, päinvastoin, sen alimmat yksiköt saavat yhä ohuen leipänsä uusista sotaretkistä, samalla kun valtion kassa hupenee oligarkeille.
Ehkä totuuden suosioon tarvitaan taas jokin suuri kansallinen kriisi, nälänhätä, niin kuin 1900-luvun alussa, kun bolševikit yhdistivät talonpoikien, armeijan ja porvariston tarpeet aatelistoa ja papistoa vastaan. Silloin eri yhteiskuntaluokkien totuudet nälästä ja vääryydestä valjastettiin nopeasti uusien johtajien laskelmoituun käyttöön. Entä nyt? Korruptionvastainen säätiö FBK kyllä tehtailee politiikoista YouTubeen paljastusvideoita. Videot tavoittavat paljon nuoria, mutta näin suuren maan johdon rikokset vaatisivat totuuksia suoraan Kremlistä, kaikille ikäluokille.
Totuus on ensimmäinen askel. Se on epäilemättä erityisen vaikea niille, joiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema perustuu valheisiin. Seuraava askel, oikeus, ei kuitenkaan toteudu ilman totuutta, ei missään maassa, millään kielellä. Paljastusvideoiden päähenkilöitä ei tuomita ilman oikeutta. Uskoakseni tämä ei ole mielipidekysymys. Oikeutta ei vain ole ilman totuutta. “Vale-oikeus” on tyhjä paradoksi, joka sotii jo itse oikeuden käsitteen määritelmää ja sen ehdottomia ominaisuuksia vastaan, ollakseen mitään “oikeutta”, poliittisesta järjestelmästä riippumatta. Ilman oikeutta ei voi olla laillista valtaa, ainakaan valtiossa, joka esiintyy “puolipresidentiaalisena tasavaltana”. Ilman laillista valtaa ei ole laillisia päätöksiä. Ilman laillisia päätöksiä ei ole laillisia päättäjiä, presidenttejä, tsaareja, ei edes vienosti myhäileviä keisareita. Vain rikollisia.
Lähteet:
Courtois, Stéphane toim., (2001) Kommunismin musta kirja, Le Livre noir du communisme – Crimes, terreur, répression suom. Kaarina Turtia Matti Brotherus Heikki Eskelinen WSOY 2001
European Court of Human Rights, (2018) Investigation of journalist Anna Politkovskaya’s murder
failed to look properly into who commissioned the crime https://rm.coe.int/echr-followup-on-alert-investigation-of-journalist-anna-politkovskaya-/16808c5846
Harding, Luke (2016), Alexander Litvinenko: the man who solved his own murder. The Guardian.
www.theguardian.com/world/2016/jan/19/alexander-litvinenko-the-man-who-solved-his-own-murder (luettu 7.2.2021)
Moskovan teatterikaappauksesta vaaditaan selvitystä (2006) Yle.fi/Uutiset https://yle.fi/uutiset/3-5753166 (luettu 6.2.2021)
Osbourn, Andrew (2019) Timeline: Vladimir Putin – 20 tumultuous years as Russian President or PM,
Reuters.com/ https://www.reuters.com/article/us-russia-putin-timeline-idUSKCN1UZ185 (luettu 5.2.2021)
Politkovskaja, Anna (2003), Toinen Tšetšenian sota
Politkovskaja, Anna (2009), Demokratian raunioilla – Putinin Venäjä (2004) ja Venäläinen päiväkirja (2007)
Popoff, Georg (1925) Tsheka, Valtio valtiossa. Kokemuksia Venäjän ylimääräisestä komissiosta. Otava.
The Litvinenko Inquiry, Report into the death of Alexander Litvinenko (2016) https://assets.publishing.service.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/493860/The-Litvinenko-Inquiry-H-C-695-web.pdf
Zygar Mihail, (2016) Putinin sisäpiiri, Nyky-Venäjän lyhyt historia
