Andrei Tarkovskin elokuvassa Andrei Rubljov (1966) usko on Jumalan armosta annettu lahja. Ihmisten omien puheiden ja päätösten häilyvyys käy naurettavan ilmeiseksi.
1408. Ruhtinas seisoo tuhoamansa kirkon katolla. Tataarit, venäläisten veriviholliset hävittävät ruhtinaan joukkojen kanssa hänen veljensä kaupunkia. Takaumassa näytetään, kuinka ruhtinas sopi ikuisen rauhan veljeään, ristiä ja metropoliitan kättä suudellen. Suitsukkeet ja kynttilät eivät kuitenkaan riittäneet kukistamaan kateutta. Kun ruhtinaan veli teettää maalaukset Viimeisestä tuomiosta, ruhtinas hyökkää. Ennemmin kuin hän olisi veljeään huonompi, hän on pahin, petturi, Juudas, niin kuin tataarien kiduttama maanmies hänet kiroaa:”Veli hyvä! Mitä sinä! Mehän olemme kaikki venäläisiä?”.
Elokuvan päähenkilö, ikonimaalari, istuu polvillaan palaneen työnsä edessä. Vain hän, kissa ja tylsämielinen nainen, ”autuas”, ovat selvinneet verilöylystä. ”Autuas” letittää ruumiin hiuksia. Tuhkaa leijailee katosta. Koko vaivannäkö, työ, loisto, turhaa, tuhoutunut, poissa. Maalarin käsi selailee hiiltynyttä Raamattua. Jumalan Sana on poltettu, munkki itse on hetkeä aiemmin tappanut kirveellä kirkkoon hyökänneen venäläisen. Katatonisessa tilassa hän kuvittelee näkevänsä kuolleen mestarinsa Theofaneen ja puhkeaa valitukseen:” –puolet elämästäni olen ollut sokea…Puolet elämästäni! Ihmisiä varten olen ahertanut yötä päivää. Mutta eiväthän nuo ole ihmisiä. Sanoit silloin totuuden. Totuuden.”
Silloin, ennen kirkon maalausta ja sen tuhoa, he olivat väitelleet joella pahuudesta.
”Sanopa suoraan. Onko kansa takapajuista vai ei?” Theofanes tiukkaa nuorelta työtoveriltaan. Munkki, ikonimaalari Andrei Rubljov kääntyy kiusaantuneena pois.
”On, mutta ei omaa syytään”. Vanhus huitaisee selityksen pois kädellään kuin kärpäsen:
”Viimeinen tuomio on pian. Palamme kaikki kuin kynttilät”.
Kommentti on kaiken nähneen vanhuksen, jonka elämä on jo eletty.
Silti se liikuttaa nuorta Andreita. Hän ihmettelee kuinka Theofanes voi edes maalata. Vanhus vastaa ylpeästi: ”Palvelen Herraa, enkä ihmistä. Se mistä tänään kiitetään, haukutaan huomenna ja ylihuomenna unohdetaan.” Sitä paitsi, Theofanes lisää tulisena, “Ihmissuku on jo tehnyt kaikki kataluudet ja nyt vain toistaa niitä. Kaikki kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Jeesus ristiinnaulittaisiin uudelleen.”
”Jos muistaa vain pahat asiat, ei tule koskaan onnelliseksi Jumalan edessä.” Andrei yrittää, mutta Theofanes keskeyttää hänet kuin lapsen, vaatii perusteluita.
Andrei vastaa kysymyksellä:”Mielestäsi siis hyvää voi tehdä vain yksin?”
”Hyvää! Hyvää! Muista Uutta Testamenttia!” vanhus huudahtaa, ottaa esimerkikseen Jeesuksen kokoamat ihmisjoukot, jotka lopulta yhdessä tuomitsivat hänet. ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”. ”Mutta he katuivat!” Andrei puolustaa, turhaan.
Theofanes tuntee ihmisluonnon:”Vasta kun se oli liian myöhäistä!”
Tässä vaiheessa elokuvaa ihminen on tuomittu vielä omaan onnettomuuteensa.
He seisovat joen rannalla, katselevat neuvottomina virtaavaa vettä. ”Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat. Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.”
Äkkiä Andrei kääntää keskustelun suunnan. Hän myöntää ihmisen syyllisyyden, että se on katkeraa. Katsoja näkee ristisaaton lumihangessa. Venäläinen äiti Maria, portto Maria Magdalena, opetuslapset – kaikki huovissa ja rääsyissä:”Eikö heidän takapajuisuuttaan muka anneta anteeksi?” Andrein äänensävy on hellä. Hän ei väittele, vaan tapailee leppoisasti kantaansa: ”Puhuit Jeesuksesta. Ehkä hän syntyi ja kärsi ristinkuoleman Jumalan ja ihmisen sovinnon tähden. Jeesus oli Jumalasta ja siis kaikkivaltias. Oli ennalta määrättyä, että hän kuolisi ristillä. Ristiinnaulitseminen oli Jumalan kätten työtä ja herätti tietysti vihaa niissä, jotka Jeesusta rakastivat ja olivat hänen ympärillään sillä hetkellä”.
Keskustelu on merkittävä Andrein uskon vaiheiden seuraamisessa. Ennen kirkon maalausta ja hävitystä, Andrei kamppailee vielä toisen teologisen kysymyksen kanssa. Miten hän voisi nyt pelotella kansaa maalaamalla helvetin lieskat kirkon seinälle, tuntiessaan ihmisen – siis oman heikkoutensa? Miksi edes maalata? Hän lamaantuu.
Työ seisoo kuukauden päivät. Samassa Andrei ymmärtää epätoivonsa kautta korinttolaiskirjeen sanat: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”. Munkin ääni muuttuu, hän suorastaan nauraa. ”- Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.– Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. — Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.” Oivallus tapahtuu juuri ennen järjetöntä hävitystä.
Andrei ymmärtää, että ihmisen epätäydellisyydestä, pikkumaisuudesta, kateudesta ja pahuudesta huolimatta, Jumalan antama rakkaus on suurempi, ikuinen. Kaikki työ, kaikki elämä on lahja, silti. Mutta Andreille annetaan todellinen usko vasta vuosikymmenien kuluttua, elokuvan viime minuuteilla, suoraan ja yksinkertaisesti, ei väitteilyiden, luostarilupauksien tai harjoitusten kautta.
Murhien jälkeen pelkkä kaunis oivallus Jumalan rakkaudesta ei riitä. Andrei kärsii. Theofanes puhuu hänelle houreessa; ”Sinä erehdyt nyt, minä silloin.” Kun Theofanes ei uskonut, Andrei halusi uskoa – nyt päinvastoin. Nyt Andrei vannoo, ettei koskaan maalaisi, vaan antaa Herralle ″vaikenemislupauksen”, koska hän, munkki, surmasi kirveellä miehen kirkon valtauksessa. Theofanes laskee kätensä Andrein olalle:”–Vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeita, ne tulevat lumivalkeiksi.”
Elokuva huipentuu uskoon. Rutto on tappanut kokonaisia kyliä. Boris, änkyttävä, köyhä kellonvalajan poika yrittää selviytyä. Hän suostuttelee suurruhtinaan lähetit palkkaamaan hänet: ”Minäpä tiedän kellovasken salaisuuden,.. I-isä paljasti kuolinvuoteellaan, kukaan muu ei tiedä.. vain minä!” Lähetit tuumaavat, että tyhjää parempi, kirkolle on valettava kello. Poika nostetaan hevosen selkään.
Katumusta harjoittava Rubljov seuraa mykkänä valajien uurastusta. Sadat, ellei tuhannet kädet ovat lopulta yhden pikku “Boriskan” komennossa. Ruhtinaan lähetit uhkailevat poikaa raipoilla ja kuolemalla. ”Herra, auta tämän yli” vintiö mutisee, kun kelloa valetaan. Valamisen onnistuminen oli pojalle valtava henkinen koetus. Pahin on kuitenkin vielä edessä. Soiko se? Savessa rypevien työläisten todellisuus on kaukana kellon vihkimiseen ratsastavien juhlavieraiden todellisuudesta. Boriska hypähtää pappien tieltä kuin kapinen kulkukoira. “Toimeksi, tomppeli!” suurruhtinas ärähtää. Poika ei pysty itse vetämään kelloa. Italialaisdiplomaatit heittävät huulta:”Mitähän tästä hullunmyllystä tulee?” ”Ei mitään, vannon Neitsyt Marian kautta, että kello ei soi!” He hohottavat.
”Nämä ryysyläiset tietävät, että jos kello ei soi, hän katkaisee heiltä kaulan.”
Kellon kieli on valtava, sen vetäminen on tuskallinen jännitysnäytelmä. ”Varsinkin tuota parratonta näyttää jännittävän.” Boris vajoaa polvilleen mutaan.
”Tiesitkö, että suurruhtinas katkaisi veljeltään kaulan? Kaksoisveljeltään.”
Kello soi.
Ihmiset hurraavat. Saattue poistuu. Ihmiset kumartavat. Koko elämä oli hetken ajan yhden kellonlyömän varassa. Boris jää nyyhkyttämään mutaan.
Vain mykkä munkki Andrei, joka on seurannut vaiti poikaa koko seikkailun ajan, tulee hänen luokseen, puhuu ensimmäisen kerran vuosiin:
” No niin..no niin. Rauhoitu.”
”Isä, vanha kelmi, ei kertonut salaisuuttaan. Vei sen hautaan. Vanha kitupiikki.”
”Vai niin siinä kävi. Lähdetään yhdessä ..ikoneja maalaamaan ja kelloja valamaan”.
Vanha Andrei halaa Borista, savista pikku ketkua, ainoaa, joka elokuvassa onnistuu, ainoaa, joka uskoo, vaikkei tuntenut mitään salaisuutta.
Hän ei tehnyt vaitiololupauksia tai uhreja, ei katkeroitunut koko perheensä kuolemasta, ei kironnut Jumalaa lahjattomuudestaan, kuten sivuroolissa esiintynyt munkki Kirill.
”Herra, auta tämän yli” poika kuiskasi ennen valamista. Hän luotti, ei taikasanoihin, ei luostareihin, vaan Jumalaan – ei suurin elein, kaavuin ja lupauksin, vaan vilpittömästi kuin lapsi. Andrei näki tämän. He lähtevät yhdessä työhön.
