Kyyhkynen 3/20 runot

Vartin Iäisyys:

Sinua odotan.
kello ei ole vielä paljon, ja
yhdessä oleminen on yksinäisyyden paras muoto
odottaminen, kuin karhu nuolisi korvaa
ja se tekee minut levottomaksi.

-Joona Lahti


Aloita kielletty leikki
Ota liian märkä kylpy
Osta yksi karkki
Tee pateettinen laulu
Ole autuas
ja
Mieti siitintä

-Jessiina Nurmela


Rakkaudella Kaitseva Aika

Henki virtaa pyörteinä yllä
sen tuhannet läpikuultavat käärmeet valuvat päälaelta sisään
juoksevat varpaiden lävitse

eikä ilma ole koskaan tuntunut näin täydeltä

Olemme astuneet Odottajan Aikaan rinnuksista seinälle nostettuina uhattuina, kohotettuina
meiltä odotetaan

Hiljainen hetki tuomiosalissa jonka kaitsevat katseet
riisuvat meidät valheistamme
joita puristamme tärisevin rantein

Tunnustus
on aika
nähdä umpikujamme

Versot nostavat voiman maasta
tanssivat vaiettujen tuntojemme tahdissa sille miten pelkäämme astua esiin leikistämme, johon pakenimme elämää

todellista velvollisuuttamme
jonka hukutimme keksittyihin tehtäviimme huomaamattamme
kierryimme itseemme solmuun

Ja nyt
kuin kuikuilevat kuutamon lapset me kurkimme ikkunoista odotamme padon murtajaa
joka avaisi virran

jotta viimein saisimme tunnustaa halumme elää
kuten tiedämme

sen olevan mahdollista

-Marleena Arianna

Hakekaa minut pois täältä

Radikalisoitumisen maailmaan upottava Kalifat on vuoden sarjakattauksen parhaimmistoa

Mieti, kuinka monta kertaa olet tänään pitänyt kännykkää kädessäsi tänään. Entä kuinkahan monta kertaa joku on viikon sisään nähnyt sinut kännykkä kädessä? Mitäpä jos tämä olisi tarpeeksi syytä tulla kiinniotetuksi, ja mahdollisesti teloitetuksi – Jumalan nimeen? Tätä todellisuutta kuvaa SVT:n kahdeksanosainen trillerisarja Kalifat, joka vie katsojan synkkään paikkaan, saa pidättämään hengitystä ja lyö lopulta ilmat pihalle.

Raqqassa, ISISin valtaaman alueen pääkaupungissa, nuori vaimo ja äiti, Ruotsissa kasvanut Pervin saa sattuman kautta käsiinsä vanhan kännykän. Tämä meille niin tavanomainen esine on hänen ainoa mahdollinen tiensä ulos siitä väkivallan ja jatkuvan pelon täyttämästä loukusta, johon hänet on houkuteltu. Hän saa kuin saakin yhteyden Ruotsin suojelupoliisiin, ja hänellä on heille kiireellisiä uutisia: ruotsalaisten ryhmittymä Raqqassa suunnittelee terrori-iskua Ruotsiin. Pervinin yhteyshenkilö, suojelupoliisin agentti Fatima tarvitsee kuitenkin muutakin voidakseen hoitaa hänet ulos kalifaatin alueelta – Fatiman sanoin, suojelupoliisi ei ole “mikään helvetin matkailutoimisto.” Mahdollista evakuointia vastaan Pervinin pitääkin alkaa vakoilla ruotsalaisten ryhmittymää, johon myös hänen oma aviomiehensä kuuluu.

Samanaikaisesti eräässä tukholmalaisessa lähiössä Ibrahim “Ibbe” Haddad työskentelee koulunkäyntiavustajana ja on mukana radikalisoitumisen vastaisessa toiminnassa. Puhtoisen pinnan alla hän kuitenkin pyrkii värväämään ohjaamiansa nuoria Isisin toimintaan, ja on avainasemassa Raqqan ryhmittymän suunnitelmassa. Ibben värväämille kaveruksille, Suleikhalle ja Kerimalle, luvataan palatseja, hedelmäpuita ja puolisoiksi komeita miehiä, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvatkin yhteen sekä terroristiryhmittymän että Pervinin kärsimyksen ja väkivallan täyteisen elämän kanssa.

Sarjaa katsoessa omatunto saattaa pistää – onko oikein nauttia viihteestä, joka perustuu hirveyksiin, joita ihmiset ovat oikeasti kokeneet? Kalifatissa henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kuvatut tapahtumat ovat joidenkin todellisia kokemuksia. Pommitukset, teloitukset, raiskaukset, terroriteot. Etiikkaa sekä moraalia valvova osa aivoista hälyttää ja nakertaa: miksi tästä on tehty viihdettä, ja miksi juuri sinä olet nyt katsomassa tätä kotisohvalla? 

Terroristeille ei anneta sarjassa nyyhkytarinoita ja selityksiä taustalle, mutta heitä ei toisaalta kuvata jatkuvasti pahoina ihmisinä. Värvätyksi tulevat hahmot eivät ole myöskään puhtaita uhreja tai puhtaasti pahansuopia, vaan sellaisia, joihin värvääminen todellisessakin elämässä luultavasti todennäköisimmin puree: vastauksia hakevia nuoria, joille on helppo livauttaa totuuksien mukana myös valhetta. Kalifat leikkiikin taidokkaasti sillä, ketä kohtaan katsoja tuntee – tai edes kehtaa tuntea – myötätuntoa ja ymmärrystä. Kerronta tasapainoilee myös onnistuneesti fiktiivisen tarinan vaatimusten sekä realismin välillä: henkilöhahmot eivät jatkuvasti selittele tai rationalisoi toimintaansa, vaan asioita vain tapahtuu. Pyörät ovat olleet jo pitkään pyörimässä. Sarjan suorasukaisuus ja eteenpäin puskevuus ovat raikas tuulahdus nykyisellä televisio- ja elokuvakentällä, jossa vallitsevana kerronnallisena metodina tuntuu olevan kaiken selittäminen katsojalle kädestä pitäen. 

Vaikka islamia ja sen sisältöä itsessään ei sarjassa paljoakaan käydä läpi – mikä on mielestäni järkevä valinta – on Kalifatissa myös mielenkiintoisia kuvauksia uskonnon tulkintamahdollisuuksien kirjosta sekä erilaisista tavoista suhtautua uskontoon. Tarinassa sivutaan niin maallistumista, toisen polven maahanmuuttajien radikalisoitumista kuin fundamentalistista uskoa – sekä sen horjumista. Uskonnollisuuden monimuotoisuutta ja yksilökohtaista muutosalttiutta kuvataan sarjassa realistisesti, ja ne toimivat luontevasti hahmoja liikuttavina motiiveina.

Sarjan lyhyydestä ja esiteltyjen hahmojen määrästä johtuen osa hahmoista jää melko kaksiulotteisiksi, ja loppuratkaisu lienee varmasti ärsyttänyt joitakin katsojia. Kokonaisuutena Kalifat kuitenkin niin sanotusti räjäyttää potin, ja on malliesimerkki tiiviistä sekä loppuun hiotusta televisiosarjasta. Tuotannon korkea laatu, näyttelijäkaartin vahva suoritus sekä suomalaisiin tunnetusti uppoava ruotsalainen dekkaritunnelma sinetöivät Kalifatin yhdeksi tämän vuoden suositeltavimmista sarjauutuuksista. 

Kalifat (Sveriges Television AB 2020), katsottavissa Netflix-suoratoistopalvelussa

Seitsemän tositarinaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Kuvat: Vilma Myöhänen

Sisältövaroitus: Tämä artikkeli sisältää tarkkoja kuvauksia seksuaaliväkivallasta.

50 000. Näin moni nainen joutuu Amnesty Internationalin edellisvuoden tutkimuksen arvioiden mukaan Suomessa vuosittain seksuaalisen väkivallan uhriksi. Poliisin tietoon tapauksista päätyy vain murto-osa, ja langettavaan tuomioon päätyvien tapausten määrä on sitäkin surullisempi. Kolme vuotta sitten tuo luku oli 209. Sateenkaarinuorten hyvinvointia karttoittaneeseen Nuorisotutkimusseuran tutkimukseen vuonna 2013 vastanneista transhenkilöistä yli 80% oli kokenut jonkinlaista häirintää. Vähemmistöön kuuluminen lisää seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän riskiä. Luvut ovat järkyttäviä, mutta minua ne eivät yllätä.

Lähes jokainen tuntemani nainen on joskus joutunut seksuaalisesti häirityksi, ahdistelluksi tai hyväksikäytetyksi. Yleiset asenteet ovat edelleen uhria syyllistäviä ja seksuaalirikoksiin liittyy yhä paljon tietämättömyyttä. Miehen raiskaaminen on puolestaan edelleen vaiettu aihe. Tai pahimmillaan vitsi, kuten esimerkiksi viiden vuoden takainen Luokkakokous-elokuva osoitti. Myöskään transihmisten, inter,- ja muunsukupuolisten hyväksikäytöstä ei juuri puhuta. Tarve yleiselle asennemuutokselle on huutava – vuodet vaihtuvat, raiskauskulttuuri pysyy. 

Asennemuutos edellyttää nykyiseen kulttuuriin puuttumista sekä seksuaalikasvatukseen panostamista. Huorittelu, ahdistelu, ei-toivottu dick pick. Alentavat vitsit, esineellistäminen, vähättely. Nämä kaikki ylläpitävät raiskauskulttuuria ja normalisoivat seksuaalista väkivaltaa. Samaa ongelmaa ilmentää sosiaalisen median kommenttikentillä vallitseva trendi, jossa seksuaalirikoksista syytettyjä julkkiksia puolustellaan ja uhrien kokemuksia vähätellään. Hyväksikäyttö on kamala teko, eikä se tapahdu vahingossa. Rikoksesta ilmoittamisen kynnys on useimmilla korkea. Ylitsepääsemättömäksi se voi muuttua vain yhden vähättelevän kommentin myötä.

Uskon, että meidän sukupolvellamme on rahkeita näiden asenteiden muuttamiseen. Se, miten nuorille puhutaan seksistä ja seksuaalisuudesta on ratkaisevaa. Se, miten seksuaalirikoksista puhutaan on ratkaisevaa. Vastuu nuorten seksuaalikasvatuksesta ei ole ainoastaan opettajilla ja koulujen henkilökunnalla. Se on kaikilla meillä. Niin ikään myös vastuu raiskauskulttuurin nujertamisesta on meistä jokaisella. Meidän tulisi keskittyä korjaamaan uhria syyllistäviä asenteita ja luomaan turvallista ympäristöä, jossa kokemastaan ei tarvitsisi tuntea häpeää. Meidän pitäisi jokaisen pyrkiä sanoillamme ja teoillamme kohti tulevaisuutta, jossa fyysinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat itsestäänselvyyksiä. 

Nyt ääneen pääsevät selviytyjät. On ollut suuri kunnia saada kuulla näitä rohkeita henkilöitä viimeisten viikkojen aikana ja keskustella aiheesta, joka on kaikkea muuta kuin kevyt tai helppo. Heitä kaikkia yhdistää toive siitä, että kokemuksensa jakamalla he voisivat auttaa muita seksuaalista väkivaltaa läpikäyneitä. 

Viesti on yksinkertainen: Sinä et ole yksin.

Vilma, 24

Olin lukion ykkösristeilyllä, 16-vuotias. Yhdessä opiskelijaryhmässä oli muistaakseni 10 ihmistä ja yksi valvoja. Meidän ryhmämme valvoja oli erään saman vuosikurssin opiskelijan isä. Risteily meni niinkuin opiskelijaristeilyt yleensä – naurettavia määriä alkoholia ja kaikkea ylimääräistä sekoilua. Toisena iltana oli luonnollisesti juotava enemmän. Osa valvojista joi avoimesti meidän kanssamme. Ei siellä kukaan ollut oikeasti vahtimassa. Oman ryhmäni valvoja tarjosi minulle hörpyn jotain viinaa, olisiko ollut Jallua. Viimeinen muistoni koko risteilyltä on se, kun join jotain ihan järkyttävää 60-prosenttista viinaa pienellä porukalla yläkannella. Sitten filmi katkesi.

Seuraavana aamuna heräsin vieraasta asunnosta. Kauhistuin ja mietin, että missä helvetissä oikein olen. En ollut koskaan ollut niin humalassa, että muisti katkeaa – en tiennyt edes miten olin lähtenyt laivalta pois. Kun katsoin oikealle, vieressäni makasi tuttu mies. Meidän ryhmänvalvoja, arviolta yli 50-vuotias tukeva mies. Sisälläni oli spermaa. En muistanut yöstä mitään. Pyysin muistaakseni lähtiessäni, ettei hän mainitsisi asiasta kenellekkään. Jälkikäteen tämä jopa vähän huvittaa minua. Ihan kuin aikuinen mies kertoisi avoimesti hyväksikäyttäneensä lapsensa lukiokaveria. Menin suoraan kaverini luo joka oli ollut samalla risteilyllä. Hän oli kuulemma nähnyt minut nousemassa valvojan kanssa taksiin ja yrittänyt huutaa nimeäni. En oikein vielä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ja muistaakseni me molemmat vain naureskelimme asialle.

Aistin seuraavat kaksi vuotta, että jotkut ihmiset koulussa katsoivat minua pitkään. Kerran kun tulin vessaan, kahden tytön keskustelu loppui kuin seinään. Tuntui, että he puhuivat minusta, enkä ymmärtänyt miksi. Abivuonna meillä oli facebook-ryhmä, jossa suunniteltiin powerpoint-esitystä abiriehaan.

Sinne piti keksiä opiskelijoihin liittyviä kysymyksiä. En itse liittynyt keskusteluun mitenkään, mutta eräs ilta kaverini lähetti minulle screenshotin keskustelusta. Kundi, jota en edes tuntenut, oli ehdottanut kysymykseksi “Kuka abi pani toisen opiskelijan faijaa”. Tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minulta ilmat pihalle. Minun teki mieli julkaista samaan ryhmään, että en ole kenenkään faijaa iskenyt vaan olen ollut tiedottomassa tilassa ja oloni on hyväksikäytetty. En kuitenkaan tehnyt niin. En tiedä miten asia oli päätynyt kaikkien tietoon, mutta jonkun silloisen kaverini on täytynyt kertoa juttua eteenpäin. En usko, että mies itse olisi sanonut asiasta sanaakaan.

“Samat ihmiset varmaan edelleen muistavat minut sinä tyttönä, joka pani Roosan 50-vuotiasta isää.”

Tapahtumasta on nyt jo vuosia, ja olen omassa elämässäni hyvässä paikassa. Olen käsitellyt tapahtumaa aikoinaan ammattilaisen kanssa ja päässyt siitä yli. Siitä huolimatta aihe herättää minussa edelleen voimakkaita tunteita. Noin vuosi sitten olin viettämässä iltaa tuttuni luona. Mukana oli hänen muita ystäviään joita en tuntenut. Keskustelu siirtyi jotain kautta seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Yksi hänen ystävistään totesi ettei ymmärrä miten pieleen kasvatus voikaan mennä, jos juo itsensä niin humalaan, että päätyy tuollaiseen tilanteeseen. Hän viittasi silloin pinnalla olleeseen uutiseen nuoren naisen raiskauksesta. Minun oli pakko juosta vessaan. Vessassa purskahdin itkuun. Tuntui pahalta kuulla tuollainen mielipide itseni ikäiseltä nuorelta naiselta. Kommentti myös muistutti siitä, että meillä on yhteiskunnassa vielä iso työ edessä vääristyneiden ja uhria syyttävien asenteiden kanssa. 

Jälkikäteen se ajatus kyllä edelleen vituttaa, että se mies ei koskaan joutunut vastuuseen teostaan. Rikosilmoitusta en halunnut tehdä, koska ajattelin, että olin kuitenkin jo ylittänyt suojaikärajan ja oikeudessa tilanne olisi ollut sana sanaa vastaan. Se, että kyseessä oli saman lukion oppilaan isä teki asiasta vielä tukalamman. Minulla oli lisäksi aiempaa kokemusta tämänkaltaisesta oikeusprosessista, enkä kokenut, että olisin jaksanut samaa ruljanssia uudestaan niin lyhyen ajan jälkeen. Jälkikäteen toivon, että sitä jaksamista olisi ollut. Toivon myös, että sitä jaksamista löytyisi kaikilta hyväksikäytön uhreilta. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus on raukkamaista ja hirveää, eikä se ole koskaan uhrin syytä. Nämä teot eivät lopu jos niihin ei puutu. 

Tiina, 61

Nuoruuteni oli hyvin vaikea, ja murrosikäisenä olin todella uhmakas. Isäni ei ollut koskaan kotona, joten äitini piti yksin katsoa sekä minun että viiden sisareni perään. En ollut näihin aikoihin oikeastaan väleissä isäni kanssa, olin vihainen ja pettynyt häneen.

Ensimmäisen kerran kun karkasin kotoa, päädyin erääseen keikkapaikkaan – vähän Tavastian tyyliseen. Kärkyin backstagen lähettyvillä toiveena saada vähän huikkaa illan bändien jäseniltä. Olin innoissani ja tuntui jännittävältä, kun yksi sen ajan suosituimmista artisteista pyysi minut mukaansa. Päädyimme hotelliin, jossa harrastimme myös seksiä.

“Mitään erityistä pakottamista ei muistaakseni tapahtunut. Tosin olin vain 13-vuotias. Hän oli kolmekymppinen.”

Olin karkuteillä muistaakseni kaksi vuorokautta. Asioista on vaikea kertoa yksityiskohtaisesti, niistä on kulunut niin paljon aikaa. Lensin artistin mukana tämän yksityiskoneella keikkapaikalta toiselle, välillä käytiin studiolla äänittämässä. Maailma näytti aika erilaiselta 70-luvulla. Ympärillämme oli jatkuvasti muita aikuisia ihmisiä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut mitä niin nuori lapsi teki miehen matkassa. 

Toisella kerralla kun karkasin, lähdimme tämän miehen kanssa laivalla kohti Ruotsia. En muista, pyysikö hänen tiiminsä minua kävelemään heidän edellään laivasta noustessamme. Ehkä. Satamassa olikin vastassa poliisit. Isäni oli tuolloin vaikutusvaltainen mies jolla oli paljon suhteita. Luulen, että hän oli saanut vihiä olinpaikastani. Tämä oli viimeinen kerta kun näin miestä. Kun saavuin Turun satamaan, isäni oli vastassa minua. Pelkäsin, mitä toiminnastani seuraisi. Onneksi vastassa oli rakastava eikä raivoava isä.

Tunsin pitkään todella voimakasta häpeää kaikesta, mitä oli tapahtunut. Vanhemmalla iällä olen saanut olla rauhassa. Ehkä senkin takia on niin sydäntäsärkevää kuulla, että tällaista tapahtuu edelleen. Itsenikin olisi pitänyt päästä juttelemaan tapahtumista terapiaan. Onneksi lainsäädäntö on nykyään parempi, ja aiheesta puhutaan enemmän. 

Reetta, 23

Olin 18-vuotiaana silloisen 22-vuotiaan poikaystäväni ja hänen kaverinsa Juuson kanssa kantakapakassa. Illan päätteeksi kutsuimme Juuson luoksemme yöksi, sillä hän oli tullut toiselta paikkakunnalta eivätkä julkiset kulkeneet enää siihen aikaan. Asuin tuolloin isäni kanssa. Asunnolle saavuttuamme sammuin aika nopeasti, olimme kaikki hyvin humalassa.

Yhtäkkiä, keskellä yötä heräsin siihen, että sisälläni on penis. Säpsähdin, hyppäsin sängystä ja huusin poikaystäväni nimeä kysyen, että mitä helvettiä sä teet. Riensin vessaan, jossa poikaystäväni oli oksentamassa. Tajusin, että sängyssä olikin ollut Juuso. Panikoin. Ajattelin, että nyt poikaystäväni luulee, että olen pettänyt. Purskahdin itkuun ja kerroin mitä oli tapahtunut. Sitten itkimme yhdessä. Palasimme makuuhuoneeseen, mutta poikaystäväni ei herättänyt Juusoa, joka oli siirtynyt nukkumaan lattialle. Siirryimme sänkyyn ja kävimme nukkumaan.

Aamulla oloni oli kamala ja outo. Menin ylös keittämään kahvia. Juuso katsoi formuloita isäni kanssa. Mies joka raiskasi minut katsoi formuloita isäni kanssa, eikä poikaystäväni tehnyt mitään. Juuso lähti vasta iltapäivällä, jonka jälkeen lähetin läheisimmille ystävilleni viestin ja kerroin mitä oli tapahtunut. He soittivat kaikki yhdessä hyvin kiihdyksissä ja kysyivät, että kai ymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Ystäväni neuvoivat, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja tehdä rikosilmoitus. Itse en oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Ystäväni vaativat, että saavat puhua poikaystäväni kanssa.

“Kai sä nyt vittu aikuisena ihmisenä tajuat, että mitä sun tyttöystävälle on tehty?”

Tilanne oli hankala ja kaoottinen, tuntui etten ymmärtänyt mitään. Poikaystäväni vastasi puhelimeen, että tukee minua päätöksessäni olla lähtemättä mihinkään. 

Juttelimme vielä myöhemmin tapahtuneesta poikaystäväni kanssa ja tulimme siihen lopputulokseen, että se mitä tapahtui oli kamalaa ja väärin. Sanoin, etten halua olla tämän ihmisen kanssa enää missään tekemisissä, ja poikaystäväni oli samaa mieltä. Pari kuukautta myöhemmin he olivat kuitenkin tavanneet ja jutelleet illan tapahtumista, ilmeisesti ihan toverillisissa tunnelmissa. Juuso oli tarjoutunut, että voisi tavata kanssani ja selvitellä asioita. En missään nimessä halunnut. Seurustelimme tästä vielä vuoden eteenpäin, mutta Juusoa en enää nähnyt.

Raiskauksen jälkeen en pystynyt enää luottamaan tai olemaan normaalisti poikaystäväni kavereiden kanssa. Muistan, että soitin johonkin auttavaan numeroon kysyäkseni neuvoja tilanteeseen. Olisin toivonut, että poliisi tai muu taho olisi voinut soittaa Juusolle, jotta hänelle olisi konkretisoitunut mitä hän oli mennyt tekemään. Sieltä vastattiin, ettei mitään ole tehtävissä ellen tee rikosilmoitusta. Olin nuori ja minua pelotti, eikä tapahtuneesta ollut mitään todisteita. 

Kokemus avasi itselleni karun todellisuuden siitä, miten paljon seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu. Tuntuu, että miehillä on seksuaalikasvatuksessa mennyt joku hyvin pieleen. Miten voi vaan ajautua tilanteeseen, jossa päättää mennä oman ystävänsä sammuneen tyttöystävän viereen ja aloittaa sänkypuuhat? Jälkikäteen mietittynä myös vituttaa, että poikaystäväni lähti jotenkin selvittämään tilannetta kun sen olisi vaan pitänyt ottaa moukari ja paskoa Juuson kusinen bemari. Tuntuu, että hän meni siinä oma etu edellä – piti puhdistaa ilmaa ettei jäisi huonot välit. Kenenkään ei pitäisi olla tuollaisessa suhteessa. 

En itsekään tiedä miten selvisin siitä, mutta en koe, että asiasta olisi jäänyt sen kummoisempaa traumaa. Tärkeintä olisi, että jokainen seksuaalirikoksen uhri pääsisi käsittelemään kokemaansa ammattilaisen kanssa. Tällaista kokeneella nousee usein jälkikäteen esiin aika isoja ja yllättäviäkin oireita, eikä pelkkä kaverien tuki riitä näin isoissa asioissa. Se pitää myös muistaa, ettei hyväksikäytön uhri olisi koskaan voinut itse tehdä mitään paremmin tai toisin. Itseään ei ikinä pidä syyttää. 

Janne, 26

Olin yhdeksännellä luokalla, eli noin 15-vuotias. Tuolloin tiesin jo syntyneeni väärään sukupuoleen. Olin virallisesti yhä nainen, mutta näytin ja tunsin itseni pojaksi. Olin yhdessä ensimmäisen tyttöystäväni kanssa. Niihin aikoihin vietin paljon aikaa vanhemman serkkuni kanssa. Hän oli tuolloin 25. Olimme läheisiä, hän oli kuin veli minulle. Olen kertonut illan tapahtumista tätä ennen vain yhdelle ihmiselle. Tästä puhuminen on todella vaikeaa.

Meillä oli tapana pelata tietokonepelejä yhdessä. Sinä iltana oli taas perinteisen peli-illan aika, ja istuskelimme hänen sohvallaan. Tilanne alkoi nopeasti, serkkuni vaan veti yhtäkkiä munansa esiin. Se oli ihan kamalaa, panikoin ja jähmetyin täysin. Serkkuni raiskasi minut siinä. En vastustellut, mutta en myöskään suostunut tai ollut siinä mukana. Olin neitsyt tuolloin. Serkkuni tiesi, että seurustelin tytön kanssa. Muistan, että hän kommentoi tekonsa jälkeen, että nyt minulla on jotain mihin verrata. 

En ole ollut häneen tämän jälkeen enää missään yhteydessä. Olemme kohdanneet varmaan kaksi kertaa tuon illan jälkeen. Ne ovat olleet sellaisia tilanteita, että on ollut pakko. Sukujuhlia. Näinä kertoina olemme molemmat esittäneet ettei mitään ole tapahtunut. Niin olen suhtautunut tuohon iltaan muutenkin. 

Luulen, että minun pitäisi olla humalassa, että pystyisin puhumaan tästä enemmän. Näistä asioista puhuminen ei ole minulle yhtään luonnollista. Tapahtuma on kyllä vaikuttanut seksuaalisuuteeni.  Kun jälkikäteen pohdin asiaa, koin ja koen edelleen syyllisyyttä. Mietin, että olinko siinä sittenkin mukana, oliko se sittenkin oma vikani. Kun kerroin silloiselle tyttöystävälleni siitä mitä oli tapahtunut, hän raivostui minulle. Olin hänen mielestään pettänyt. Se ei auttanut syyllisyyden tunnettani. Nyt kun puhun tästä niin tajuan, että se oli kyllä aika mulkku tyttöystävä.

Heli, 25

Olin 19-vuotias ja juhlimassa yökerhossa kahden ystäväni kanssa. Muistan, että minun ja hänen katseet kohtasivat jo alkuillasta. Muutamaa tuntia myöhemmin menin juttelemaan hänelle. Mies oli hauska ja juttu lensi. Hän kysyi, että haluaisinko lähteä hänen kanssaan jatkoille hänen luokse. Vastasin kyllä. Kun olimme kävelemässä hänen asunnolleen, muutin kuitenkin mieleni ja sanoin, että saattaisin hänet kotiin ja lähtisin sitten myös itse kotiin. Hän yritti taivutella minua jäämään.

Kun pääsimme hänen sisäpihalleen, hän alkoi tivaamaan minulta miksi en halua tulla sisälle. Samalla hän alkoi painamaan minua seinää vasten. Se alkoi sattumaan. Pelkäsin, olihan hän minua isompi mies. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin lähtenyt kehostani ja minä vaan jäädyin paikalleni.

“Sitten hän raiskasi minut. Siinä sisäpihalla, keskellä yötä. Tuijotin taivasta ja rukoilin, että hän lopettaisi nopeasti. Hän kuiskasi korvaani, että olen lutka joka ansaitsee tämän. Lopetettuaan hän lähti sisälle kotiinsa nukkumaan. Muistan hänen kysyneen vielä kerran, että haluaisinko minäkin nukkua siellä. Sain hädin tuskin sanotuksi ei.”

Muistan romahtaneeni polvilleni siihen sisäpihalle jäätyäni yksin. Soitin ystävilleni, että tulevat tapaamaan minua läheiselle torille. He olivat onneksi lähistöllä juhlimassa. Jouduin konttaamaan ensiaskeleet, sillä en saanut itseäni ylös. Pääsin kuitenkin kävelemään torille ja muistan, että ystäväni lohduttivat minua. Sitten se mies, joka oli juuri raiskannut minut, ilmestyi samalle torille. Hän sanoi ettei ymmärtänyt tehneensä jotain väärin. Hän vaikutti aidosti järkyttyneeltä ja surulliselta. Hän sanoi olevansa pahoillaan jos minä “ymmärsin väärin”. Olin todella hämmentynyt, enkä tiennyt mitä tekisin. Sitten hän kai lähti. Tässä vaiheessa oli jo aamu, joten minä ja kaksi ystävääni menimme aamubussilla yhdessä kotiin nukkumaan.

Tapahtuneen jälkeen tuntui, kuin osa minusta olisi kuollut. Elin ensin aikamoisessa kieltämisessä. Olin käynyt terapiassa jo ennen tapahtunutta, mutta lopetin sen seinään kun minut raiskattiin. Ennestäänkin jo alhainen itsetuntoni romahti pohjamutiin. Välillä kadun, etten aluksi yrittänyt tehdä enemmän käsitellääkseni asiaa. Minusta tuntui kuitenkin tärkeältä kertoa siitä muille, kun en itse tiennyt mitä tehdä. Halusin, että tuntuisi normaalilta puhua tapahtuneesta. Jälkeenpäin minua on myös nolottanut. Kerran yksi entinen kaverini pyysi kertomaan yksityiskohtaisesti mitä oli tapahtunut. Kerrottuani hän sanoi, että “Ai, sut oikeasti raiskattiin. Luulin vaan että olit kännissä jonkun miehen kanssa ja sä liiottelit”. Myöhemmin menin kotiin itkemään, kun kuulin elävästi kuinka se mies kuiskasi korvaani että olin lutka joka ansaitsi sen. Minua hävetti niin paljon. 

Vuosi sitten näin hänen kuvansa erään lehden kannessa. En aluksi tunnistanut hänen kasvojaan, mutta vatsaani väänsi. Sitten tajusin, kuka oli kyseessä. Siinä hetkessä sain elämäni ainoan paniikkikohtauksen. 

Nykyään tapahtunut ei kuitenkaan vaivaa enää samalla tavalla. Vuosien jälkeen itsetuntoni on jo parantumassa. Pelkäsin, että olisin jotenkin tosi surullinen kirjoittaessani tätä tekstiä, mutta en oikeastaan ole. Olen hyväksynyt, että tämä tapahtui minulle enkä halua enää katsoa taakse.

Minua on järkyttänyt se, kuinka monella naisella on samanlainen tarina kerrottavana.

Hyväksikäyttö ei yleensä tapahdu niin, että iso paha setä hyökkää puskan takaa ja raiskaa pahaa-aavistamattoman naisen. Hyväksikäyttäjä on yleensä joku jo ennestään tuttu, mikä voi tehdä kokemuksesta entistä järkyttävämmän. Toivoisin, että uhrit pystyisivät puhumaan kokemuksistaan, ja että apua olisi helpommin tarjolla. Toivoisin, että hyväksikäytön kokemukseen liittyvästä vihasta ja häpeästä voitaisiin puhua avoimemmin, sillä se oli minulle kaikkein raskainta. Toivoisin, että muistettaisiin, että myös mies voidaan raiskata eikä se ole mikään vitsin aihe. 

Kaisa, 58  

Kukaan ei oikein jaksanut tai ehtinyt pitää minusta huolta kun olin pieni. En ollut koskaan tavannut isääni, ja äitini oli usein kiireinen. Joskus asuin setäni ja hänen vaimonsa luona, joskus jossain muualla. Osa suvustani oli erittäin uskovaisia ja naisten katsottiin usein olevan vain synnyttäjiä. Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan paljon minuun ja muihin kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä.

60-80-luku

Perhetuttumme, olisikohan hän ollut äitini serkku, oli korkeasti kunnioitettu mies ja tärkeä yhteisön jäsen. Hän kuitenkin hyväksikäytti lapsia ja nuoria. Minua hän iski monta kertaa ihan lapsesta nuoreen naiseen asti. Heidän kotinsa ilmapiiri oli pelottava, ja kaikki tiesivät mitä siellä tapahtui. Uskon, ettei hän jättänyt omiakaan lapsiaan rauhaan – ehkä juuri sen takia koko perhe pelkäsi ja kunnioitti häntä niin paljon. Kun perheen äiti ei jaksanut enää synnyttää lisää lapsia, hän järjesti itselleen keskenmenoja. Abortti tai ehkäisy eivät olleet vaihtoehtoja.

Olin noin 13-vuotias kun asuin taas äitini kanssa. Äidilleni oli erittäin tärkeää olla pidetty. Eräänä iltana naapurin miehet pyysivät äitiäni mukaan juhlimaan ja saunomaan heidän kanssaan. Äitini otti minut mukaan, vaikka en olisi halunnut. Ilta kului ja juhliminen yltyi. Illan aikana nämä miehet esimerkiksi pitivät minua sylissä ja kehuivat kuinka kaunis minusta oli tulossa. He koskettelivat koko kehoani ja naureskelivat. Oma äitini oli tämän koko ajan vieressäni. Hän vain naureskeli ja kuherteli miesten kanssa. Äitini ei ollut huolestunut tai peloissaan, vaan ennemminkin ylpeä siitä, että nämä miehet pitivät minua kauniina.

Kun olin 16-vuotias, äitini piti taas illanistujaiset kotonamme. Olin väsynyt, enkä halunnut juhlia näiden tuntemattomien miesten kanssa. Minulla oli koulua seuraavana päivänä ja halusin mennä nukkumaan. Yöllä yksi näistä miehistä tuli minun viereeni nukkumaan. Hän oli arviolta 60-vuotias. Tein jotain minulle epätyypillistä ja suutuin – huusin hänelle niin pitkään, että hän poistui. Tästä käytöksestä äitini suuttui minulle. Hän suuttui minulle sen takia, että olin huutanut ja häätänyt vieraamme ulos.

80-luku

Olin parikymppinen kun lähdin yksin matkustamaan eurooppaan. Tähän aikaan liftaaminen oli tavallista joten niin minäkin tein. Oli ehkä tyhmää liftata yksin vaaleana naisena, mutta en osannut olla huolissani. Itävallassa matkustin paikallisen rekkakuskin kyydissä. Olin nukkumassa rekan takapenkillä kun ajoimme vuoristossa. Jossain vaiheessa rekkakuski pysäytti auton ja tuli luokseni. Hän alkoi koskettelemaan minua ja sanoi jotain siihen suuntaan että ”mitäs me tässä odotellaan”. Hän selvästi oletti, että saisi minulta seksiä. Olin yksin vuoristossa isokokoisen, tuntemattoman miehen kanssa. Suutuin kuskille suunnattomasti – kiroilin ja huusin hänelle suomeksi. Yllätyksekseni mies pelästyi ja pyysi anteeksi väärinkäsitystä. Hän ei enää koskenut minuun ja päästi minut pois seuraavassa kaupungissa. Rakastan kertoa tätä tarinaa, koska onnistuin pelästyttämään tämän miehen vahvalla reaktiollani. On tosin surullista, että tunnen ylpeyttä asiasta jota ei saisi koskaan tapahtua.

Vaikka olen ollut haavoittuvaisissa tilanteissa koko elämäni, olen ylpeä, että olen osannut ja pystynyt vastustamaan sekä reagoimaan. Uskon, että vanhempieni epäonnistuminen minun huolenpidossa ja suojelemisessa on johtanut siihen, että uskallan reagoida. Minun on pitänyt opetella se itse ihan pienestä lapsesta asti, koska kukaan ei ole ollut takaamassa turvallisuuttani.

Henri, 34

Olin 24 ja alkanut hiljattain seurustelemaan vakavasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulla oli ”kehonormista” poikkeavana huono itsetunto ja kehonkuva, enkä ollut sinut itseni kanssa seksuaalisesti. Muutamista lyhytaikaisista suhteista huolimatta en ollut koskaan harrastanut seksiä, enkä edes masturboidessani osannut kuvitella itseäni seksuaalisesti aktiiviseksi ihmiseksi.

Tuore tyttöystäväni oli minua kokeneempi, ja halusi yhdyntää kanssani. Lähes kaikki muu läheisyys välillämme oli tervetullutta, mutta kammosin sukupuolielimeeni koskemista; säikähdin, vetäydyin kuoreeni, hätäännyin ja lamaannuin. En saanut erektiota, tai se ei kestänyt, koska en tuntenut olevani turvassa tai hyväksytty.

Kumppanini tiedotti pian vaativansa yhdyntää, ja sanoi, että terveessä parisuhteessa on terve seksielämä; mikäli en anna hänelle, lähtee hän hakemaan seksiä ”kyliltä.” Menin entistä enemmän kuoreeni, itkin yksin ollessani, tärisin ja voin pahoin. Mietin mikä minussa on vikana, sillä miehen tulisi kyetä ja toimia.

Eräänä iltana makasimme jälleen vierekkäin, suutelimme ja hän kosketteli minua. Sain erektion. Makasin kauhusta lamaantuneena paikallani nieleskellen itkua kun hän siirtyi yhdyntään kanssani. Tilanne ei kestänyt kauaa, olin lukossa kehossani ja menetin pian erektioni. Hän huokaisi raskaasti ja siirtyi paikalleen pettyneenä. Tuona iltana olin ”suorittanut” ensimmäisen yhdyntäni.

Myöhemmin pakotin askel askeleelta itseni oppimaan harrastamaan seksiä. En ymmärtänyt enkä kyennyt vaatimaan normaalin parisuhteen dynamiikkaa, tarvitsemaani tilaa, tai sitä henkistä tukea jota terveessä parisuhteessa annetaan. Minua toruttiin, syyllistettiin ja pakotettiin sen sijaan että minua olisi hyväksytty ja autettu; tunteilleni, peloilleni ja traumoilleni ei annettu tilaa. Opin kuitenkin hiljalleen suoriutumaan, vaikka seksielämämme oli aina vaikeaa.

Seurustelimme vuosia ja menimme myös naimisiin. Joskus sanoin hänelle, että mikäli sukupuoliroolit olisivat suhteemme alussa olleet päinvastaiset, olisi tuota iltaa sanottu raiskaukseksi. Jos mies sanoisi ujolle, heikkoitsetuntoiselle naiselle, että tämän on estoistaan huolimatta pakko antaa seksiä, ja lopulta ottaisi tämän katatonisessa tilassa, ei kukaan pitäisi tätä minään muuna kuin raiskauksena. Kumppanini nauroi ja sanoi, että niinhän se varmaan olisi.

Erosimme lopulta. Suhde oli koko ajan ollut vinoutunut, ja syytin siitä edelleen itseäni. Kärsittyäni vuosia hakeuduin lopulta psykoterapiaan. En ollut pystynyt puhumaan tapahtuneesta edes ystävilleni, sillä niin suuri oli yhteiskunnallinen ja kulttuurinen stigma siitä, millainen miehen ja naisen välinen seksuaalinen dynamiikka on. ”Kaikki tietävät,” että heterosuhteessa miestä ei voi raiskata.

Kun sain viimein kuukausien hoitosuhteen jälkeen sanottua psykoterapeutilleni ääneen, että minut oli raiskattu, itkin hysteerisesti koko lopputunnin.

“Edelleenkin, tätä kirjoittaessani tunnen, että muut artikkeliin haastateltavat on varmasti raiskattu minua pahemmin, ja että kokemukseni ei ansaitse tilaansa.”

Minähän olin kumppanini kanssa, ja etenkin jäin tuohon suhteeseen – jotenkin siis siunasin tapahtuneen. Intersektioistani huolimatta minulla ei miehenä pitäisi olla mitään valittamista.

Kun näen esimerkiksi televisiossa vitsin miehen raiskaamisesta, tulee sisälleni todella kurja tunne. Samaan aikaan pyrkii esiin trauma, ja toisaalta häpeä traumastani, jolle en tunne olevan oikeutusta tai sijaa. Miehellä ei kulttuurissamme ole tilaa tai mahdollisuutta tulla heterosuhteessa raiskatuksi, ja juuri siitä syystä kärsin oman raiskaukseni traumasta erityisen raskaasti.

*Henkilöiden nimet ja tarkat iät on muutettu henkilöllisyyden suojaamiseksi.

Kirja-arvio: Jäniskerroin

Oletko joskus miettinyt, mitä tekee vakuutusmatemaatikko? Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta. Antti Tuomaisen uusin kirja Jäniskerroin valottaa hyvin tätä puolta. Tai no, ammatillisesti tietenkään ei, sillä kyseessähän on rikosromaani. Päähenkilö nyt vaan sattuu olemaan vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen.

Pidän Antti Tuomaisen mustasta huumorista. Tämänkin kirjan päähenkilö on aluksi hieman kuivakkaan oloinen mies, jonka päässä tuntuu liikkuvan ainoastaan numeroita. Syistä, joihin hän ei ole voinut mitenkään itse vaikuttaa, hänestä tulee yllättäen seikkailupuiston omistaja. Muitakin ikäviä yllätyksiä ilmaantuu oikein jonossa; talousepäselvyyksiä, lainoja epämääräisistä lähteistä, kovakouraisia rikollisia. Asiat etenevät vauhdikkaasti. Henrin vakuutusmatemaatikon ajattelu- ja laskentatavasta onkin yllättäen suuresti hyötyä häntä rasittavien ongelmien ratkaisemisessa. Jännitys säilyy loppuun asti.

Antti Tuomaisella on sujuvan kirjoitustavan lisäksi tarkastella yksinkertaisiakin asioita monelta eri tasolta. Tapahtumat etenevät ennalta arvaamattomasti, päähenkilön on kyettävä nopeaisiin ratkaisuihin yllättävissä tilanteissa, joihin hän tahtomattaan joutuu. Myös sivuhenkilöistä paljastuu matkan varrella kaikenlaista. Ehkäpä ilmassa on pientä romantiikkaakin. 

En tiedä, paljonko Tuomaiselta menee aikaa faktojen tarkistamiseen, mutta ne ovat hänen kirjoissaan aina kohdallaan. Tässäkin tarinassa hän kuvaa tarkasti muun muassa seikkailupuiston toimintaa, junien kulkua matkalippuvyöhykkeineen tai museokäyntiä. Mielestäni tosiasioiden tulee olla kirjoissa oikein, että uskottavuus säilyy. Luulenpa, että myös kirjan laskukaavat ovat oikein, mutta niitä en heikolla matematiikallani edes yrittänytkään tarkistaa. Kirjan lähdeluettelossa onkin mainittu liuta alaan liittyviä kirjoja tilastomatematiikasta, todennäköisyyksistä ja riskeistä.   

Jos pidät jännityksestä, seikkailupuistoista, epätavallisella järjenjuoksulla varustetuista ihmisistä tai hauskasta mustasta huumorista, pidät varmasti myös tästä kirjasta. Tuomainen lisäksi aloittaa kirjansa aina niin koukuttavasti, että sehän on ihan pakko lukea loppuun, jotta tietää, miten siinä oikein käy.

Niin, se jänis. Kyllä. Jäniksellä on iso rooli tässä kirjassa. Lue niin tiedät. 

Jäniskerroin
Antti Tuomainen
Otava 2020
340 sivua

Cult Cunth – liity kulttiin

Kuva: Lulu Marins

Sisältövaroitukset: Naisviha, naisiin kohdistuva väkivalta, miesten ylivaltaan perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kritisoiminen

Kaiken itsesuojeluvaistoni kadottaneena kävelen pitkin syksyistä Vaasankatua. Olen matkalla haastattelemaan pahamaineista kulttijohtajaa, Säde Vallarénia. Vallarén on tunnettu  radikaalifeministi ja tissiaktivisti, ja toinen Cult Cunth -kultin perustajista. Cult Cunthin lyhyt historia pitää sisällään Suomen ensimmäisen ja suurimman, paljon mielipiteitä jakaneen tissi-flashmobin, 160 kulttilaista poikineen värväysreissun ympäri Suomea liftaten sekä Linnan juhlien jatkoilla toteutetun nänninpaljastus-aktion. Kyseisessä aktiossa Vallarén ja toinen kultin perustajista, Sandra Marins, paljastivat nänninsä suorassa tv-lähetyksessä Linnan juhlien jatkoilla. Se perustui Overtonin ikkunaksi kutsuttuun, yleisesti neuvotteluvalttina tunnettuun taktiikkaan. Taktiikan tarkoitus oli shokeerata, ja se on osa suurempaa strategiaa, jonka Vallarén on yhdessä Marinsin kanssa punonut patriarkaatin murskaamiseksi ja kapitalismin kaatamiseksi. Nykyisin seksuaalirikoksesta käräjäoikeudessa syytetty Roope Salminen, jonka keikalla kyseinen aktio linnanjuhlien jatkoilla tapahtui, kommentoi tapahtunutta Iltalehdelle seuraavasti: ”Tuntuu vaan tosi typerältä, enkä käsitä miksi se oli tarpeen.”

Saavun Vallarénin luokse, ja hän avaa minulle oven ilkosillaan, nännit paljaana. Menemme olohuoneeseen, ja hän istuu valtaistuimen näköiseen, punaiseen nojatuoliin, jonka vieressä tyynyllä istuu hänen mäyräkoiransa Vili. Tervehdin Viliä, joka makoilee raukeana. Viereisestä huoneesta kuuluu ompelukoneen säksätystä.

Missionani on tuoda esiin tämänkaltaisten vaarallisten kulttien värväyskeinoja, jottei yksikään hyväuskoinen enää joutuisi tällaisten yhteiskuntaa mädättävien ideologioiden uhriksi. Istun vastakkaiseen nojatuoliin näennäisen itsevarmana ja menen suoraan asiaan: Sä oot siis kulttijohtaja. Kertoistko kuka oot, ja mikä on teidän kultin tarkoitus?

Vallarén: “Itseasiassa haluun korjata, että silloin kun me perustettiin kulttia, niin me oltiin Sandran kanssa kulttijohtajia. mutta sit kun tästä tuli meidän kaikkien yhteinen juttu, niin me päätettiin luopua hierarkoista. Nyt me ollaan vaan perustajajäseniä, samalla viivalla kaikkien muiden kanssa. Mut mä oon Säde Vallarén, ja mä oon aktivisti. Feministiaktivisti, äikän ope, tohtorikoulutettava, mensalainen ja maailman paras isosisko. Muun muassa. 

Ja meidän pyrkimys kulttina on tietenkin murskata patriarkaatti ja kaataa kapitalismi. Sitä varten meillä on välitavotteita ja tarkka strategia. Me hyödynnetään myös naurun filosofiaa. “Se, kun nainen nauraa, pelottaa patriarkaattii.”

Millaisia välitavoitteita teillä on strategian toteuttamiseksi?

V: “Me halutaan vapauttaa nänni. Esimerkiksi, kun me näytettiin nänniä sekunnin ajan telkkarissa, niin saatiin rikossyytteet sukupuolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta, kymmeniä tuhansia vihaisia kommentteja ja yli tuhat tappouhkausta. Meidän syytteet ei edenneet, koska poliisi katsoi, että se ei ollut seksuaalinen teko. Tällä hetkellä laissa on liikaa tulkinnanvaraa, edelleenkin poliisilla on oikeus poistaa rannalta tyyppi, yleensä nainen, joka ottaa ilman paitaa aurinkoa, jos se aiheuttaa pahennusta muissa ihmisissä, yleensä miehissä. 

Meillä on käynnissä myös Naisviha näkyväksi -kampanja, joka tähtää siihen, että yhteiskuntaa lävistävä naisviha tulis näkyväksi, ja että sukupuoleen kohdistuva viha olis rikoksen rangaistuksen koventamisperuste. Nyt se ei oo, vaikka etnisyyteen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistuva viha on, mikä on hyvä juttu, mut sit naisiin ei oo, vaikka selkeesti naisviha ilmenee sukupuoleen kohdistuvana. Esimerkiksi niissä meihin kohdistuvissa tappouhkauksissa kuvailtiin, miten meidän kohdut revitään irti, ja miten mut ja mun siskot raiskataan Helsingin kauppatorilla. Niissä käytettiin kieltä, mikä paljastaa sen, että ne kohdistuu meidän sukupuoleen. Ja näitäkään poliisi ei ees tutkinu. Kyseessähän on rikos, muttei poliisin mielestä tarpeeks paha tutkittavaks. Ne oli vaan, että tässä ei oo tarpeeksi tutkittavaa; ne ei oo tarpeeks spesifejä, tai sit ne oli liian spesifejä, et niitä voisi ottaa vakavasti. Se ei palvele yhteiskunnallista etuu, että niiden tutkimiseen käytettäisiin rahaa. Mut totta kai meidän piti näyttää vahvaa rintamaa julkisuudessa, ja poliisi kirjotti meille näin: “Saitte sen huomion minkä halusitte. Voidaanko perua nämä rikosilmoitukset?””

Kuva: Lulu Marins

Mitä hyötyä tästä aktiosta sitten oli?

V: “Tosi paljon. Ne tappouhkauksetki oli hyvää, koska ne paljasti sen naisivihan. Sinä samana päivänä oli natsien marssi, ne teki kaikki tervehdykset ja kaikkee. Ja myös Hurstin leipäjono, missä oli 1000 ihmistä jonossa, eikä kukaan päättäjä menny sinne, vaikka oli kutsuttu. Ne sai jotain kymmenen kommenttia, “tämä ei ole kyllä kivaa”, mut sit yks pikkunänni järkytti niin paljon, et saatiin kymmenen tuhatta kommenttii ja tappouhkauksii. Niin mun mielestä siinä paljastu todella selkeesti, et mitä suomalaiset vihaa: naisia enemmän ku natseja.”

Tässä vaiheessa avonaisesta ikkunasta lehähtävä tuulenvire lennättää syliini kulttiinliittymiskaavakkeen. Kavahdan moista noituutta, mutta pysyn rauhallisena. Samaistun kuitenkin voimakkaasti siihen kokemukseen, ettei naispuoleisena rikoksen uhrina poliisiin ole luottamista. Haluan kuulla lisää kultin filosofiasta ja periaatteista. 

Mihin kultin filosofia perustuu?

V: “Meillä on semmonen filosofia, että nänni on kaikki. Nännissä tiivistyy kaikki vaikeesti hahmotettava epätasa-arvo, joka on piilossa rakenteissa. Meijän ykköstavoite on myös, että meillä on hauskaa, ja se onnistuu aina, joten me ollaan onnistuttu kaikissa meijän aktioissa. Ja kun meillä on hauskaa, niin ihmiset haluu tulla mukaan siihen. Ja tietysti myös se, että nauru pelottaa patriarkaattii sikana. Naiset pelkää, et heidät tapetaan ja miehet pelkää, et heille nauretaan. Nii me käytetään sitä häikäilemättömästi meidän hyväks. Ja me myös rikotaan se stereotypia, että naurava nainen on hölmö tai semmonen, koska me ei olla, vaikka toimittajat onkin yrittäny kääntää sen meitä vastaan.”

Kulteille ominaista on sanoma transsendenssista maailmanjärjstyksestä, joka on ristiriidassa ulkoisen maailmanjärjestyksen kanssa. Teidän uskomuksenne on siis feminismi?

V: “No sillä tavalla on, että vallitseva maailmanjärjestys on patriarkaatti, ja me vastustetaan sitä. Me halutaan myös pilkata niitä, jotka sanoo, että feminismi on aivopesua tai heikompien hyväkskäyttöä, tosi paljon kuulee sitä “olet ruma ja läski, et saa miehiä, joten olet siksi varmaan feministi”. Ne näkee sen vaaran tunnun siinä, kun uskalletaan nauraa niille. Me ei haluta myöskään väheksyä sitä, että on olemassa vaarallisia kultteja. Me otetaan kultti-nimi takas, voimauttavasti. Mä uskon et porukka kaipaa yhteisöllisyyttä, ja semmosia rituaaleja.”

Teidän manifestissa mainitaankin moderni noituus. (“Kyseenalaistamme patriarkaatin, joten armeijan sijaan kutsumme itseämme kultiksi, joka julistaa yhteisöllisyyttä, vastakulttuuria ja modernia noituutta.”) Millä tavalla sitä harjoitetaan kultissa? Onko teillä rituaaleja?

V: “Joo, se liittyy siihen, että me haluttiin kunnioittaa noitavainojen uhreja, koska noitavainot on ollu naisten kansanmurhia. Ja toisinajattelevien ja vähemmistöjen, ja mun mielestä on järkyttävää miten se on vaan ohitettu. Kaikki tietää noitavainot, mut ei kukaan tiedä kuinka paljon siellä kuoli naisia ja toisinajattelijoita. Haluttiin kunnioittaa, voisko sanoo feminismin esitaistelijoita.

Meidän voima on myös yhteisöllisyys ja sisaruksellisuus. Ei voida sanoo sisaruus, kun meillä on kaikkii sukupuolii kultissa. Ihmisellä on kaipuu rituaaleihin ja riitteihin, ja patriarkaatti on pilannu ne silleen, et se on ominu ne kaikki uskontoihin ja sieltä on unohtettu semmoset ku vaikka synnytys tai ensimmäiset kuukautiset. Meillä on kyllä Sandran kaa semmonen, et me pukeudutaan menkkojen aikana punaseen. Sandra on myös tehny mulle semmosen rituaalin, et mä pääsen yli miehestä, joka sai mun pään sekasin, ja se oli todella vaikuttava ja voimauttava. Mä uskon kyllä siihen, että vaikeesti käsiteltävät henkiset asiat laitetaan fyysisiks. Ja sillon ku me ta-”

Ovi avautuu ja viereisestä huoneesta astuu esiin mies. Vallarén katsoo minua merkitsevästi. Ompelukoneen säksätys on lakannut, ja miehellä on käsissään kasa kommandopipoja. “Anteeksi keskeytys. Saisiko teille olla jotain juotavaa?” hän kysyy ja laskee kommandopipot Vallarénin viereen pöydälle. Vallarén pyytää Magnersin ja minä mustan kahvin. 

V: “Meillä on siis myös tavote, että jokasella kulttilaisella ois kommandopipo, ja sen kulttilaisen kommandopipo edustaa jotenki sitä itseänsä. Mulla on esimerkiks semmonen, missä lukee OMG tässä” hän arvioi viereensä tuotuja kommandopipoja ja näyttää yhden niistä otsaa. “Mä oon vähän semmonen bimbo välillä, ja rakastan sitä itsessäni. Sandra on tosi taitava käsistään ja tekee burleskii, niin hänellä on semmonen samettinen, jossa on sohvatupsu ja kaikkee. Se on naamioitumisjuttu, mut se menkkajuttu on tärkein. 

Kuva: Sole Vallarén

Mä haluisin kyllä tehdä rituaaleja ja ottaa takas sitä, että naisilta on viety kaikki voima. Kaikki isot uskonnolliset rituaalit keskittyy aina siihen, että nainen siirtyy jonkun omistukseen tai jotain tämmöstä. Mä uskon, et ihmiset kaipaa niitä, mutta monia ahdistaa se, että ne perustuu johonki patriarkaalisiin sääntöihin. Mun kaverin äiti leipo sille kakun, ku sillä alko menkat, ja musta se oli ihana. Tommosia juttuja haluisin meidän kulttiin enemmänki.”

Haluatte siis palauttaa voiman naisille. Pyritäänkö kultissa naisten ylivaltaan? Entä vihaatteko te miehiä?

V: “Mua ÄRSYTTÄÄ, kun sanotaan, että feminismi pyrkii naisten ylivaltaan.” Juomamme tuodaan. Vallarénin silmät salamoivat, ja hörppään kahviani kiitollisena keskeytyksestä. “Jos tasa-arvo on nollassa, sovinistit haluu, että naiset on miinus sadassa. Todellisuudessa ollaan alle nollassa. Feministit haluu päästä nollaan. Sovinistit näkee, et feministit haluu plussalle, mut me halutaan vaan tasa-arvoo. Tietysti se, että me haastetaan patriarkaatti, voi vaikuttaa siltä, että me halutaan naiset valtaan. Jos on etuoikeutettu, eikä haluu et ne etuoikeudet viedään pois, totta kai se tuntuu epäreilulta. Mutta se on vaan niiden oma henkilökohtainen kyynel. Eikä miesvihaakaan ole olemassa.

Miksei?

“Koska naisviha on semmonen systeemi, joka lävistää kaiken meidän ajattelun, kaikki meidän asenteet ja yhteiskunnan, joka meidän lain, arjen, kulttuurin ja kaiken mitä me tehdään. Kevyimmillään se on sitä, että vähätellään, mutta siitä se menee siihen, että ahdistellaa, pahoinpidellään, raiskataan ja tapetaan. Miesviha taas on sitä, että jollekin tulee paha mieli, kun sitä sanotaan valkoiseksi cis-heteroksi. Voi olla ihmisiä, jotka vihaa miehiä, ja varmasti onkin, mutta se ei oo mikään juttu, vaan pelkkä vitsi. Se ei oo järjestäytynyt ajatus tai systemaattinen rakenne samalla tavalla kun naisviha. Se, että puhutaan miesvihasta naisvihan vastakohtana on todella loukkaavaa kaikkia niitä miljoonia naisia kohtaa, jotka kuolee ja kärsii joka ikinen päivä naisvihasta.

Instagram esimerkiksi normalisoi naisvihaa ja muovaa ajatuksia sillä, että sieltä ei ilmiannoista huolimatta poisteta kostopornotilejä tai muita naisvihamielisii juttuja. Meidän tilit taas poistettiin, koska mä laitoin meemin missä oli “Me at men: You can trust me because I don’t care enough about you to lie”. Riittää, kun sanoo, ettei välitä miehistä. Se kertoo siitä tasosta, että ongelma on, että jolleki tulee paha mieli. Miesviha ärsyttää ja naisviha tappaa.”

Muistan lukeneeni Nicholas D. Kristofin ja Sheryl Wudunnin kirjasta Puolikas taivasta, että naisvihan takia miehet tappavat naisia vuosittain enemmän, kuin heitä kuolee sotaan, malariaan, liikenneonnettomuuksiin tai syöpään yhteensä. Ja minähän olen aina ollut heikompien puolella. Kuulakärkikynä polttelee laukussani, ja vatsassa lentelee rukoilijasirkkoja, kun mietinkin kulttiin liittymistä. No mitä sä sanoisit ihmiselle, joka harkitsee kulttiin liittymistä?

S: “Mä voin kertoo, että meidän käännytysprosentti on ollu sata. Jokaikinen ihminen, joka on osallistunu meidän kolmen tunnin koulutukseen, on liittyny siihen. Ja kaikki ne on ajatellu, et se on ollu inspiroivin ja paras asia ikinä. Mut myös sen takia, et kultissa sinua rakastetaan <3 Kultissa sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Sä saat olla just semmonen, kunhan sä kunnioitat myös muita ihmisiä, kun sä oot, ja kaikki rakastaa sua. Saat yhteisön mimmosta sulla ei oo koskaan ennen ollut, sä saat mahdollisuuden vaikuttaa, ja pääset osaks semmosta super badassjengiä, mikä pelottaa kaikkia. Me ollaan joka paikassa, yhteiskunnan kaikilla tasoilla, Suomen joka kaupungissa ja kaikkien pitäs olla tosi peloissaan.”

Kukapa meistä ei haluaisi rakkautta ja tasa-arvoa? Allekirjoitan hakemukseni liittyä kulttiin. Viereisestä huoneesta alkavat kuulua fanfaarit, mies tuo päähäni kommandopipon ja riisuu minutkin alasti. Kilistelemme luomu-Magnersilla ja tanssimme ja juhlimme läpi yön täysikuun valossa päätöstä, joka tähän päivään asti on ollut paras, minkä olen tehnyt. Vihdoin silmäni ovat auenneet sille, millainen vapaus ja lempeys meitä naisia vallankumouksen jälkeen odottaa.

Jutun tarkoitus ei ole pilkata vaarallisten kulttien uhreja, vaan patriarkaattia. Jutussa käsitelty feminismi on liikkeenä väkivallaton ja tasa-arvoon tähtäävä.

Uskontojen uhrien vertaistukilinja: 0400 466 990
Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin: 09 2525 0111

RAKKAUTTA & ANARKIAA 2020: Uskonnollisesta kääntymisestä hengelliseen kavallukseen

Helsingin rakastetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa saapui perinteiseen tapaan valkokankaille läpi syksyisen kaupungin. 17.-27. syyskuuta järjestetty festivaali tarjosi katsojilleen jälleen uskonnollissävytteisiä elokuvataiteen teoksia klassikoista uutuuksiin. Mukana olivat muun muassa Corpus Christi, Manaaja, Saint Maud ja Young Ahmed. Tämä analyysi keskittyy elokuviin Saint Maud ja Corpus Christi.

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avajaisviikonloppuna yhdellä näytöksellä hurmannut Saint Maud on ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glassin esikoisteos. Saint Maud sijoittuu Pohjois-Irlannin rannikkokaupunkiin Coney Islandiin, jossa Maud-niminen nuori nainen (Morfydd Clark) on aloittamassa tunnetun eläköityneen tanssijakoreografin Amandan (Jennifer Ehle) omaishoitajana. Maud on hiljattain kääntynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon jättäen taakse synnin maalaaman menneisyytensä. Uskossaan uudistuneen naisen matka pyhimykseksi alkaa kuitenkin muuttua kovan rukoilun kautta kohti verisiä katumustekoja ja äärimmäisiä jumalallisen oikeuden toteuttamisen muotoja.

Saint Maud leikkii ajatuksella uskonnon ja hulluuden rajamaailmasta ottamatta liikaa kantaa Jumalan olemassaolon todellisuuteen. Naisen syvää uskonnollisuutta ei selitetä mielenterveysongelmilla, vaan Maudin hengelliset kokemukset omaksutaan intiimeinä dialogeina Kaikkivaltiaan kanssa. Maudin suhdetta yliluonnolliseen ei kuvailla pelkästään hengellisellä tasolla, vaan nainen uskoo pystyvänsä tuntemaan Jumalan myös fyysisesti sisällään. Katsoessa talon lattialla huokailevaa Maudia ei jää epäselväksi, kuinka lahjakas ja lupaava tulokas Morfydd Clark on. Clark onnistuu vangitsemaan Maudin omistautuneen jumalasuhteen tavalla, joka saa katsojan pohtimaan terveen uskonnollisuuden rajoja. Miten fyysinen kärsiminen ja henkinen epätasapainoisuus vaikuttavat mielikuvaan Jumalasta? Mitä tapahtuu ihmisen mielessä, joka uskoo Jumalan nimissä voitavan tehdä oikeutettua väkivaltaa?

Saint Maud on kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Myös tapa, jolla Glass tuo esiin Maudin henkilökohtaisen uskon ja ympäröivän maailman ristiriidan on nerokas. Maudin hoitama Amanda haastaa naisen uskonnollista vakaumusta elämäntyylinsä kokonaisvaltaisella vastakohtaisuudella – Amanda juo runsaasti alkoholia, harrastaa seksuaalisia suhteita naisten kanssa eikä lausu ruokarukousta ennen aterioitaan. Elokuva rakentaa Maudin sisäistä maailmaa nähtäväksi katsojalle, joka alkaa pala kerrallaan ymmärtämään, kuinka Jumalaa janoava nainen on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen Herransa huomion. Saint Maud onkin kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Festivaalien toinen uskontoa käsittelevä helmi on viime Oscar-gaalassa Puolan ehdokkaana ollut draamaa ja ajoittain huumoria yhdistelevä elokuva Corpus Christi (puol. Boże Ciało). Jan Komasan ohjaamassa elokuvassa nuorisovankilasta ehdonalaiseen pääsevä Daniel (Bartosz Bielenia) on kokenut uskonnollisen heräämisen. Pappisseminaarin ovet eivät kuitenkaan aukene toisen asteen murhasta tuomitulle nuorelle miehelle, vaan Daniel lähetetään työskentelemään pikkukylän tehtaalle. Pian hän kuitenkin löytää itsensä kylän pieneltä katoliselta kirkolta jakamassa synninpäästöjä rippituolissa ja julistautuvan seurakunnan uudeksi papiksi.

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on.

Corpus Christi on kaikessa mielettömyydessään onnistunut kuvaus kristittyjen anteeksiantamattomuudesta ja tekopyhyydestä. Kun nuorisorikollinen onnistuu jakamaan sanomaa armahtavasta Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta paremmin kuin kylän kirkkoherra vuosikymmenten aikana, alkaa elokuvateatterin penkissä istuvan kristityn omatunto kolkuttamisen sijasta lyömään vasten takaraivoa. Olenko itse yksi niistä, joka ei monien tuhansien kirkossa vietettyjen tuntien jälkeenkään ymmärrä Jeesuksen sanomaa velkojen anteeksiantamisesta?

Danielin elämänläheinen asenne ja konkreettinen ymmärrys synnin viettelyksistä tekevät nuorisorikollisesta aidon paimenen seurakunnalle. Mies ei pysyttäydy lukupulpetin takana lukemassa saarnaansa suoraan muistiinpanolapuista, vaan asettautuu alttarin eteen katsoen krusifiksin kärsivää Jeesusta ja myöntää, ettei ole Jumalan arvoinen toimiessaan tehtävässään. Vaikka Danielin päätös esittäytyä pappina ilman vihkimistä on moraalisesti väärin, hän ymmärtää pappeuden sakramentin mukanaan tuoman pyhyyden ja vastuun. Herääkin kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Daniel olisi hyväksytty pappisseminaariin?

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on. Kärsimysharjoitteiden toistaminen kirkon kovissa puupenkeissä ei loppujen lopuksi kerro ihmisen aidosta suhteesta Jumalaan, vaan istumalihasten voimakkuudesta. Elokuvan seurakuntalaiset muistuttavat Luukkaan evankeliumin fariseusta ja publikaania. Fariseusten tavoin he asettuvat messun vieton aikana etummaisiin penkkeihin julistaen omia hyveellisiä tekojaan pyytäen samalla, etteivät olisi syntisten kaltaisia. Daniel taas asettaa itsensä viimeiseksi, ja kertomuksen publikaanin tavoin löytää synnin itsestään rukoillen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”

Sekä Saint Maudin että Corpus Christin keskiöön nousee kuvaus kääntymiskokemuksen jälkeisen elämän vaikeudesta. Vaikka Maud ja Daniel uskovat Jumalan antaneen heille menneisyyden tekonsa anteeksi, ympäröivät ihmiset eivät ole yhtä vakuuttuneita muutoksen pysyvyydestä. Maud muistetaan kylän pienessä kapakassa yhä suhdehistoriastaan ja Danielin tuomio varjostaa hänen pappisunelmansa tavoittelua pysyvästi. Molemmilla hahmoilla on myös aito pyrkimys vapauttaa heitä ympäröivät ihmiset maallisten himojensa kahleista ja auttaa näkemään Jumalassa lepäävä rakkaus. Erityisesti Daniel pyrkii lähestymään ihmisiä tulemalla osaksi heidän maailmaansa – hän juo olutta nuorten kanssa venesatamassa, koputtaa itse hyljeksityn seurakuntalaisen ovella ja saapuu ihmisten luokse yksinkertaisesti kuunnellen. Maudin vilpittömästä huolenpidosta huolimatta hänen evankeliointinsa taas ei tuota hedelmää. Maud pyytää työnantajansa rakastajatarta lähtemään palaamatta koskaan takaisin ja tuntee identiteettinsä uhatuksi alkoholinhuuruisen juhlinnan keskellä. Maud yrittää eristää itsensä muiden synneistä niin täysvaltaisesti, että hänen omat syntinsä saapuvat lopulta vainoten takaisin. Loppujen lopuksi Maud ja Daniel ovat kaksi synnin haavoittamaa opetuslasta, jotka yrittävät vain tehdä Taivaallisen Isänsä tahdon – välillä ilman moraalisen ja maallisen lain asettamia raameja.

Syväluotaavaa pohdintaa nauhurin ääreltä

Keväällä alkoivat yhteiskunnalliset toimenpiteet koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi, ja silloin sai alkunsa myös Rasmus Tillanderin ja Aleksi Enqvistin luotsaama Spotify-podcast Uskonnonfilosofinen podcast. Nimi kertookin tyhjentävästi, mistä on kyse, ja sen parissa voi viettää sitä paremmalla syyllä, että ihmisten ilmoille ei päässyt yhtä usein kuin ennen viime kevättä. Mutta mikä tarkalleen toi innostuksen tälle projektille? Otin asiasta selvää haastattelemalla Rasmusta ja Aleksia.

Esitelkää ensin itsenne. Mikä on teidän akateeminen status, ja missä etenette opinahjoillanne?

A: Olen gradua vaille valmis teologian maisteri, opiskelen myös valtsikassa filosofian maisteriohjelmassa käytännöllistä filosofiaa. Teologisessa opetussuunta on opettajalinja, ja opetettaviin aineisiin kuuluvat uskonto, filosofia ja elämänkatsomustieto. Gradua teen Hilary Putnamin filosofiasta ja pragmaattisesta realismista uskonnonfilosofiassa.

R:  Mä olen teologian tohtorikoulutettava, koulutukseltani teologian ja valtiotieteen maisteri. Tällä hetkellä teen väikkäriä kuvittelukyvyn ja uskonnollisuuden suhteista pragmatistisessa uskonnonfilosofiassa.

Olette kumpikin opiskelleet uskonnonfilosofiaa pääaineinanne. Miten päädyitte tähän valintaan?

R: Tulin teologiseen vahvasti sillä mielikuvalla, että musta tulee seuraava Jaakko Hämeen-Anttila, ja että menen opiskelemaan uskontotiedettä. Sitten menin ensimmäiselle arabian kurssille ja totesin sen olevan liian vaikeata, jonka jälkeen päätin tehdä jotain muuta. Alun alkaen mua on kiinnostaneet isot kysymykset liittyen siihen, että miksi ihmiset uskovat asioihin. Uskonnonfilosofiasta löytyi siihen hyviä vastauksia. Sain inspiraation luettuani John Hickin Uskonnonfilosofiaa. Se oli kaikkein kiinnostavin kirja, mitä piti lukea avoimen opintojen aikana, ja sen johdosta se oli luonnollinen valinta.

“Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla”

A: Kun tulin teologiseen, mulla ei ollut halua olla seuraava mikään. Halusin lähinnä mennä opiskelemaan historiaa, mutta silloin en olisi päässyt Helsinkiin opiskelemaan. Päädyin sitten hakemaan teologiseen opiskelemaan kirkkohistoriaa. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen huomasin, ettei tämäkään ollut aivan oma juttu. Päädyttiin Rassen kanssa tekemään filosofian perusopintoja kesäopintoina, ja siitä sitten kiinnostus filosofiaan heräsi. Tosin tuolloin kaljaa juotiin enemmän kuin oltiin luennolla. Uskonnonfilosofian opiskeluun vaikutti lyhyesti sanottuna aiheeseen tutustuminen kirjallisuuden ja keskustelujen kautta. Kiinnosti näkökulmat siihen, että miksi ihmiset uskovat ja mihin, kun sanovat uskovansa johonkin. Aluksi kiinnosti, miten tiede ja uskonto suhtautuvat toisiinsa, mutta nykyään kiinnostaa tutkia, onko uskonnollisilla uskomuksilla jokin erityinen rooli inhimillisissä käytännöissä.

Mistä saitte inspiraation uskonnonfilosofiselle podcastille, ja onko teillä ollut esikuvia siihen liittyen?

R: Idea oli olemassa silloin, kun me tehtiin harjoitushenkistä podcastia. Siinä vaiheessa puhuimme, että pitäisikö tehdä uskonnonfilosofista podcastia. Jos puhutaan esikuvista, niin Päivystävät dosentit ovat varmaan olleet meille molemmille esimerkkejä lupsakassa tieteellisyydessään.

A: Olemme halunneet välittää sellaisen vaikutelman, että ollaan siinä skolaarisen ja populaarin keskustelun välissä. Emme ajatelleet podcastin olevan suunnattu toisille uskonnonfilosofian harjoittajille vaan laajemmalle yleisölle. Kuitenkin tuodaan omaa tulkintaa ja näkemyksiä myös uskonnonfilosofian harjoittajina.

Teillä on ollut jaksoja muun muassa Jumalan kuolemasta, jumaltodistuksista ja pahan ongelmasta. Ovatko nämä kysymyksiä, joita halusitte omakohtaisesti käsitellä, vai halusitteko tarjota jotain yleisöä kiinnostavia aiheita?

A: Varmaan sekä että. Jumalan kuolema -trilogia lähti meidän visiosta, että miten uskonnonfilosofiaa pitäisi lähestyä historiallisesti. Pohdimme, että miten me lähestymme uskonnonfilosofisia keskusteluja, ja päätimme tehdä hyvin kunnianhimoisen tulkinnan 1500-luvulta asti.

R: Pohja oli kuitenkin siinä, että haluttiin tehdä omaa tulkintaa uskonnonfilosofian historiasta ja tuoda esiin meistä tärkeitä kohtia.

A:  Aihe toimii hyvänä johdatuksena siinä mielessä, että mitä podcastin kuuntelijan olisi hyvä tietää uskonnonfilosofiaan liittyen ja miksi uskonnonfilosofia on mitä on.

Haluatte siis suunnata podcastinne myös niille, jotka ovat aiheenne suhteen noviiseja tai asiantuntijoita?

R:  Me saatiinkin palautetta eräältä ihmiseltä, jolle filosofia oli aluksi vierasta, ja että ensimmäiset kolme jaksoa olivat hyviä alustuksia aiheeseen. Jos mietitään seuraavia jaksoja, niin Jumalan olemassaolo oli klassikkoaihe, joka piti saada pois alta. Sitten taas pahan ongelmassa pääsimme tykittelemään siitä, mikä meitä kiinnostaa. Yritämme pitää balanssin uskonnonfilosofian kannalta oleellisen asian ja revittelyn väliltä.

A: Se kun miettii, millaiset aiheet ovat suosittuja esimerkiksi YouTubessa,  niin ne ovat peruskysymyksiä Jumalan olemassaolosta, tieteen ja uskon suhteesta, sekä uskonnon rationaalisuudesta. Ehkä sellaiset asiat liittyvät usein kristillisen uskon puolustukseen, mutta meillä ei ole intressiä puolustaa mitään, pikemminkin pyrimme olemaan vahvasti eri mieltä ihan kaikkien kanssa. Ei kuitenkaan itseistarkoituksena.

R: Kyllä meidän piti välillä rakentaa vastakkainasettelua esimerkiksi jumaltodistusten jaksossa. Me ollaan siitä saatu kaikkein eniten positiivista palautetta, että kun me heti lähdettiin väittelemään, niin me oikeasti väiteltiin. Sovimme kuitenkin etukäteen, mitä mieltä me olemme.

A: Eikä silloin ollut hirveästi panoksia väittelyssä.

R: Mutta väittely on selvästi tapana sellainen, joka vetoaa ihmisiin.

Eli akateeminen sävy on siinä mielessä tärkeää, että silloin saa välineitä omiin näkemyksiinsä elämänkatsomuksesta riippumatta jäsentämisen ja uudelleentulkinnan mielessä?

R: Me yritämme pitää balanssin siinä, että tasapuolisesti kritisoidaan kaikkia osapuolia, myös itseämme. Silloin siitä ei tulisi sellainen olo, että jotain näkökantaa suosittaisiin. Kuitenkin on joitain maaleja, joihin tulee iskettyä. Sellaiset ääripäät kuin uusateistit ja fundamentaaliuskovaiset ovat sellaisia, joihin on helppo iskeä. Olemme kuitenkin yrittäneet välttää sellaista halpamaisuuden vuoksi.

A: Pyritään hakemaan sellaisia näkökulmia, jotka esiintyvät relevantissa nykyakateemisessa keskustelussa omista tutkimuksistamme käsin. Ei kuitenkaan lähdetä tekemään ihan sellaista perusmeininkiä, vaikka jumaltodistusjaksossa olimme valmiin kaman varassa.

Kun mietitään tätä muuttuvaa aikaa, niin uskonnollisuus ja katsomuksellisuus ovat muutospaineessa, niin onko tämä motivoiva tilanne ottaa kantaa? Nykyään sekulaari tieteellisyys on suosittua, niin onko tässä jokin vastaääni?

R: Omia lempilauseitani on se, kun Slavoj Zizek puhuu uusateisteista: ”Right, but in a very stupid sense”. Toki tarkoituksena on purkaa arkipäiväistä skientismiä. En kuitenkaan lähtisi ajattelemaan, että sekulaari tiede olisi supersuosiossa, vaikka sekularisaatio sinänsä olisikin. Institutionaalisen usknnon rooli on vähentynyt lännessä, se on ihan selvää. Mutta se, onko itse uskonnollisuus vähentynyt, se on hyvä kysymys. Toisaalta nähdään myös kovenevia äänenpainoja toiselta puolelta.

A: Ehkä tieteellinen maailmankuva on sellainen standardi, että mitä on olla länsimainen ihminen. Samalla Slavoj Zizek on sanonut, ettei siinä ole mitään transgressiivista. Zizek kääntää vapaa-ajatteluargumentin niin, ettei ole vapaata ajattelua sanoa, että tiede sanoo jotenkin. Uskonnollinen ajattelu voi olla transgressiivista ja rajoja rikkovaa sen vuoksi, että se jollain tavalla rikkoo rajoja ja tieteen hegemonista logiikkaa. Tämä näkyy hyvin siinä, jos tarkastellaan, mitä uusateismille on käynyt. 2000-luvulla skientistinen uusateismi kova juttu teknokraattisessa ajan hengessä. 2010-luvun lopulla oikeastaan jonkinlainen kulttuurikristillisyyden lämmittely on noussut yhdeksi vastakulttuuriseksi voimaksi. Moni ajattelija onkin sanonut nykyään olevansa ateisti, mutta pitävänsä tärkeänä, että uskonnollisesta ajattelusta pidetään kiinni. Näkisin, että podcastillamme voisi olla yhteiskunnallista tai poliittista arvoa, kun teemme tätä uskonnollista kieltä tai älyllistä rakennetta tunnetuksi.

R: Tiivistetysti voisi sanoa, että tämä keskustelu, mitä katsomuksellisesta keskustelusta käydään, on huonoa. Tarkoitus on antaa parempia välineitä ja avata, että mitä tieteellinen maailmankuva kullakin tarkoittaa.

Vaikuttaako maailmantuska valitsemienne jaksojen aiheisiin?

A: Mielestäni pahan ongelma aiheena on maailmantuskan ytimessä tietyllä tavalla. Epäsuorasti tuska liittyy siihen, että tämä podcast on tapamme pakoilla kasvavaa tietoisuutta kaikesta ikävästä. Pahan ongelma on ollut mulle tärkeä aihe sikäli, kun sen on kirjallisuudessa esitetty kyseenalaistavan mahdollisuutemme ymmärtää maailmaa älyllisesti ja moraalisesti. Jotkut ovat argumentoineet, että viime kädessä pahuus ei uhkaa ymmärrystämme maailmasta, mutta mä olen sitä mieltä, että se uhkaa. Maailmantuska on siis tässä ainakin läsnä.

R: Kyllä aihe liittyy omiin kiinnostuksen kohteisiin filosofiassa. Sitä huomaa usein tulleen ajatelluksi ympäristöfilosofisesta näkökulmasta asoita. Saanko kysyä Matias sulta, miksi halusit valita tämän fokukseksi? Olet sä nyt vaan otsikoiden perässä?

M: Meillä on lehden numerossa aiheena pimeys, niin tuli mieleen, että huonosti mennessä sitä suhtautuu Jumalan olemassaoloon kriittisesti. Näen tunnetiloilla olevan jotenkin ontologisia kytköksiä.

“Jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia”

R: Tää kertoo musta kauniisti siitä, että kun me keskustelemme liikaa uskon rationaalisuudesta, vaikka oikeasti kysymys Jumalasta on vashvasti esteettinen, emotionaalinen, eettinen ja toki myös älyllinen. Mä haluaisin puhua myös epäuskosta teemana.

A: Jos puhutaan pimeydestä teemana, niin voi ajatella, minkä takia kokemus Jumalan olemassaolemattomuudesta iskee kaikkein synkimmillään. Tällaisissa kokemuksissa olemme tekemisissä asioiden kanssa, jotka uhkaavat kategorioita, joilla jäsennämme omaa olemistamme. Tietyssä mielessä usko Jumalaan ei ole sitä, että uskot johonkin olioon tuolla noin, vaan se on myös tapa tehdä maailmaa ymmärrettäväksi eettisesti, esteettisesti ja älyllisesti. Pahan ongelma ei ehkä niinkään aseta Jumalan olemassaoloa kyseenalaiseksi, vaan se kyseenalaistaa, että voiko Jumala toimia tällaisena tapana jäsentää maailmaa.

Voivatko näkökulmat Jumalan olemassaolon puolesta tai vastaan vahvistaa tai muuttaa näkökulmia?

R: Älylliset argumentit vaikuttavat lopulta vähän asiaan. Jos mietitään kääntymisteoriaa, niin yleensä taustalla voi olla materiaaliset hyödyt. Esimerkiksi Ottomaanivaltakunnassa sai verohelpotusta muslimina. Tai sitten usko voi selittää paremmin joitain uusia ilmiöitä, ja niillä on vahva emotionaalinen perusta. Tavallaan kysymykset jumaltodistuksista erottavat Jumalan ymmärtämisen käytännöllisellä tasolla.

A: Voi toisaalta sanoa, että jotkin rationaaliset argumentit voivat tehdä maailmankatsmusta eheäksi, vaikka tietysti kaikkiin maailmankatsomuksiin sisältyy tietynlaisia ristiriitaisia jännitteitä, joita ne pystyvät sietämään aika pitkään. Monet tuntuvatkin ripustautuvan jumaltodistusten argumentteihin oman katsomuksensa kautta. Niistä tulee ikään kuin saranoita, joiden varassa katsomuksen eheys on. Jumaltodistusten mahdollisuudet puhtaasti filosofisina argumentteina ovat kuitenkin hyvin rajalliset.

R: Musta on tosi ärsyttävää, että aina todistellaan kristinuskon Jumalaa olemassaolevaksi, joka on määritelty kristillisten doktriinien mukaan. Haluaisin joskus nähdä, että todisteltaisiin muunlaisten jumalten olemassaoloa. Tai sitten pitäisi siirtyä pohtimaan kaikkivoipuuden käsitettä.

Miksi uskonnonfilosofiaa kannattaisi opiskella pääaineena?

R: Uskonnonfilosofia on pieni oppiaine, että se jää syrjään pohtiessa, mitä haluaisi tehdä. Se tuntuu kuitenkin saaneen näkyvyyttä systiksen sisällä. Uskonnonfilosofiaa voi verrata metodin suhteen uskonnonpsykologiaan tai uskontososiologiaan. Filosofialla on distinktiivinen tapa hahmottaa asioita. Se antaa myös vapauden käsitellä myös isoja kysymyksiä, jotka tuntuvat jäävän käytännöllisestä tutkimuksesta syrjään. 

A: Uskonnonfilosofian parissa ei tarvitse nysvätä empirian kanssa, josta toki kaikki kunnia empirian harjoittajille! Uskonnonfilosofian varjopuolia onkin, että sen käsitykset uskonnosta voivat välillä olla epärealistisia, kun ei olla perehdytty tarpeeksi empiriaan.

R: Tiivistetysti voi sanoa, että jos kiinnostaa isot asiat, kuten pahuus, olemassaolo tai etiikka, niin uskonnonfilosofia tarjoaa niihin kiinnostavia näkökulmia. Toisaalta se ei aina ole ihan kovin helppoa.

A: Jos verrataan muihin systemaattisen teologian aineisiin, niin uskonnonfilosofia antaa ison vapauden ja erilaisen näkökulman uskonnollisten ilmiöiden filosofiseen tarkasteluun. Uskonnonfilosofiassa on melko vapaat kädet tutkia vaikka ateistista filosofiaa tai tekoälyn etiikkaa, tai mikä ikinä kiinnostaakaan.

R: Se antaa normatiivisuutta ja mahdollisuuden olla jotain mieltä. Se on tavallaan samaan aikaan vapauttavaa ja ahdistavaa. Uskonnonfilosofiaa suositellaan niille, jotka haluavat olla syvällisiä!


Uskonnonfilosofinen podcast kuunneltavissa Spotifystä. Seuraa myös @ufipodi Instagramissa, niin pysyt mukana podcastiin liittyvissä asioissa.

Teologi testaa: Waking up-meditaatiosovellus

Teologi testaa-juttusarjassa toimittajat kokeilevat erilaisia, uskontoon ja henkisyyteen liittyviä rituaaleja ja harjoituksia, ja raportoivat kokemuksistaan Kyyhkysen lukijakunnalle.

Ohjattua meditaatiota tarjoavat älypuhelinsovellukset ovat olleet viime vuosina länsimaissa suuressa suosiossa. Eräs suosittu meditaatiosovellus on neurotieteilijä, filosofi Sam Harrisin lanseeraama meditaatio- ja mindfulness-sovellus Waking up, joka rakentuu lukuisten erilaisten mindfulness-tekniikoiden ja harjoitusten ympärille. Uskonnotonta henkisyyttä ajavan Harrisin kehittämä sovellus on nimensä veroinen; tarkoitus on herätä havaitsemaan oma mielensä sen kaikessa kattavuudessa. Mitä kaikkea Waking up pitää sisällään?

Waking uppin lataaminen ja ensimmäiset viisi meditaatiota ovat ilmaisia, mutta tämän jälkeen sovellus maksaa 14,99€ kuukaudessa. Suhteellisen korkea hinta voi tuntua opiskelijasta kynnyskysymykseltä, mutta Waking upin tiimillä on tarjota ongelmaan reilu ratkaisu. Sovellus on nimittäin saatavilla myös ilmaiseksi, mikäli tilaajalla ei ole mahdollisuutta maksaa sovelluksesta koituvia kuluja. Ilmainen tilaus on mahdollista hankkia sähköpostitse, ja kehittäjät korostavat, ettei kukaan joudu jäämään sovelluksesta paitsi tahtomattaan.

Sovelluksen käyttö suositellaan aloittamaan johdantokurssista, jonka aikana uusi tilaaja johdatellaan meditaation maailmaan Sam Harrisin rauhallisen äänen ohjaamana. Johdantokurssilla täysin vasta-alkajakin pääsee perille meditaatioharjoituksen luonteesta, ja syventää ymmärrystään tietoisuudesta päivä päivältä askeleen pidempien harjoitusten myötä.   

On kenties harhaanjohtavaa puhua meditaatiosovelluksesta, sillä varsinaisten harjoitusten lisäksi Waking uppista löytyy myös lyhyitä, meditaation ja mindfulnessin teoriaa avaavia äänitettyjä oppitunteja sekä pidempiä podcast-tyyppisiä keskustelutuokioita, joissa Harris sivuaa erilaisia meditaatioon ja mieleen liittyviä teemoja vaihtelevien asiantuntijavieraiden kanssa. Harjoitusten ohella sovelluksen käyttäjä voi aloittaa heti myös teoriaan perehtymisen ja oppia näin ymmärtämään myös harjoituksia syvällisemmin. Teoriatuntien ja keskustelujen puheenaiheina toistuvat niin tietoisuus, kiitollisuus, vapaa tahto ja mielenterveys kuin ihmisyys ja olemassaolo yleensäkin.

Sovelluksen perimmäinen tarkoitus onkin Harrisin sanoin pyrkimys ymmärtää mieltä. Harris lupaa harjoitusten johtavan todennäköisesti tasapainoisempaan ja tyydyttävämpään elämään, mutta painottaa, ettei se ole meditaation syvin tarkoitus. Kaikki lähtee kiinnostuksesta omaa mieltä kohtaan, ja harjoitukset vain auttavat näkemään jotain uutta tietoisuudesta itsestään. 

Sovellus tarjoaa peruskurssin lisäksi toki myös lukuisia ohjattuja meditaatio- ja mindfulness-tekniikoita koostettuna omiksi kursseikseen. Erilaiset kurssikokonaisuudet, kuten myötätuntoa ja rakkautta kehittävä metta tai zen-meditaatio Koan Way tarjoavat kaikki hieman erilaisen lähestymistavan meditaatioon ja mindfulnessiin. Mielenkiintoinen lisä on myös lapsille tarkoitettu meditaatio, joka koostuu lyhyistä, erilaisiin aisteihin ja teemoihin keskittyvistä jaksoista. Erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja on siis tarjolla, ja mieltään pidemmälle harjoittanut voi myös asettaa pelkän ajastimen ja meditoida vapaasti haluamansa ajan. 

Kaikki on tehty länsimaalaiseen, hektiseen elämäntyyliin sopivasti helposti lähestyttäväksi ja lyhyet, kymmenen minuutin päivittäiset meditaatiot onnistuvat kiireiseltäkin. Meditaatioharjoituksissa keskitytään paitsi erilaisiin tekniikoihin, myös rutiinin ja motivaation muodostumiseen. Sovelluksen käyttäjän on mahdollista asettaa itselleen päivittäinen muistutus, jonka avulla meditaatiosta muodostuu tiettyyn aikaan joka päivä toistuva rutiini. Sovellus mahdollistaa myös yksilöllisen kustomoinnin käyttäjän omien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Harjoituksen pituuden ja tyypin voi määrittää itse, ja on täysin käyttäjän omissa käsissä lähteekö itse harjoituksen lisäksi perehtymään myös harjoitusten taustaan ja teoriaan. 

Esimerkiksi toiseen erittäin suosittuun meditaatio-sovellukseen Headspaceen verrattuna Waking up-harjoitusten tyyliin kuuluvat yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten ja minne mieltä tulisi suunnata. Tämä jakanee mielipiteitä. Siinä, missä spesifit ohjeet voivat auttaa yhtä keskittymään ja pääsemään jyvälle omasta tietoisuudesta, voi toinen kokea jatkuvan ohjauksen häiritsevänä. Myös moniin muihin vastaaviin sovelluksiin kuuluva taustamusiikki loistaa harjoituksissa poissaolollaan. Waking upia arvioidessa on syytä muistaa, ettei kyseessä ole monen muun länsimaisen sovelluksen tavoin ensisijaisesti rentoutumista tai hyvää mieltä tavoitteleva appi, vaan kaiken keskiössä on omaan mieleen tutustuminen sen kaikessa rikkaudessa.  

Lopulta kokemus sovelluksen mahdollisuuksista on jokaisen itse päätettävissä. Erilaisten harjoitusten ja meditaatioperinteiden yhteen niputtamisen mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, mutta selvää on että Waking up tarjoaa tehokkaan ja helposti lähestyttävän tavan syventyä meditaatioon. Sovellusta voi käyttää yksinkertaisen meditaatiorutiinin muodostamiseksi tai hakea kokonaisvaltaista ymmärrystä harjoitusten taustalla. Meditaatio tämänkin appin kontekstissa on mielenkiintoinen kokemus, josta jokainen kiinnostunut voi ottaa selvää ennen kaikkea omalla mielellään.

Valot pimeyksien reunoilla

Syksyinen tervehdys kaikille!

Toivottavasti syksy on lähtenyt itse kullakin hyvin käyntiin poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta. Tietyt asiat kuitenkin pysyvät ja yksi niistä on Kyyhkysen ilmestyminen.

Fanitan suuresti Apulantaa ja erityisesti heidän kappalettaan ”Valot pimeyksien reunoilla”. Tämän lehden teemana on pimeys, joten kappale sopii mainiosti tähän teemaan. 

Mutta mitä pimeys sitten on? Miten se näkyy, miten sen voi kokea? Pimeys on asia, johon viitataan usein ja monessa eri merkityksessä. Se voi olla pimeyttä, joka tulee syksyn edetessä ja kaamoksen koittaessa, se voi olla pimeyttä, joka iskee henkisesti, kun asiat tuntuvat raskailta ja vaikeilta. 

Kulunut vuosi on ollut yhtä myllerrystä. Poikkeustilanne on aiheuttanut pimeyttä ihmisille erilaisin tavoin. Asiaa ei välttämättä helpota se, että syksyn edetessä päivät pimenevät ja valona saattaa toimia kirkasvalolamppu. On OK, että epätoivo iskee, kun ei tiedä, mihin tilanne tässä etenee. Itse välillä ainakin koen pimeyden laskeutuvan väliaikaisesti ylleni, kun epävarmuus saa ajatuksistani otteen. 

Entä mikä on sitten valoa, mistä valoa voi löytää? Olen oppinut sen, että valot todellakin ovat pimeyksien reunoilla, vaikka niitä ei aina hahmottakkaan. Minua lohduttaa tieto siitä, että valoa on nähtävissä: yksi asia, mikä minua siitä muistuttaa, on käsivarteeni tatuoidut sanat ”valo voittaa”. Valoa voivat olla toiset ihmiset, kuten ystävät ja perhe, valoa voivat olla lemmikit, harrastukset tai pienet asiat. Toivon, että kukin löytää sen oman valonlähteensä. Valoa voi myös löytää itsestään: sen vuoksi on tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnistaan ja tehdä asioita, joista pitää. 

Valot pimeyksien reunoilla

Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa.

Apulanta- Valot pimeyksien reunoilla

Kuka pelkää pimeää?

Pimeys on sana, joka herättää sen sanoessa monia mielikuvia, jotka liittyvät usein negatiivisiin asioihin. Olen kuitenkin pohtinut taannoin, että onko käsite selitettävissä vain yhdestä perspektiivistä. Pimeys voi liittyä myös rauhallisuuteen ja uneen. Uni on tärkeä asia biologisesti, ja unen tarpeellinen saaminen on merkki monipuolisesta jaksamisesta. Joka paikassa välkkyvät valot taas ovat sellaisia, joita katsellessa voi syntyä levoton olo. 

Pimeys on myös asia, joka vahvistaa kirkkaita objekteja, joten pimeyden hyvät assosiaatiot voivat olla relativistisia. Esimerkiksi syksyn pimeys voi olla monelle ihmiselle sellainen, että se saa heidät viettämään syksyisiä rentoutumishetkiä kuuman juotava, mukavien vaatteiden ja kirjan äärellä. Rippileireillä on ollut päivien päätteeksi iltahartauksia, jolloin huoneesta sammutetaan lamput, ja huonetta valaisee joko yksi tai muutama kynttilä. Tämä saa rippikoulunuorison levollisemmaksi ennen nukkumaanmenoa.

Kuitenkin on ymmärettävä, miksi käsitykset pimeydestä voivat olla negatiivisia, ja miten se on vaikuttanut meidän kulttuuriimme. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12). Tätä viittausta on käytetty monessa retoriikassa eri tavoin. Pimeys voi tarkoittaa pahuutta, mutta se voi liittyä myös siihen, ettei pimeässä näe eteensä ilman valoa. Näitä molempia näkökulmia voidaan käyttää kristillisessä näkökulmassa Jeesuksen seuraamiseen liittyen.    

Luomiskertomuksen alussa oli pelkästään pimeys, ja ensimmäisenä päivänä Jumala loi valon. Tämä tilanne inspiroi myös ihmisiä, jotka ovat metaforistisessa pimeydessä, eikä näe minne mennä. Pimeys ei ole pysyvää, ja sen jälkeen tulee valo. Asioilla on siis tapana järjestyä omalla tavallaan johonkin suuntaan, joko suunniteltuna tai mysteerisellä tavalla. Ja välillä pitää nukkua, jotta jaksaa herätä nousevan aurinko valonsäteisiin.

Toisaalta onko jatkuva pimeys hyvä asia? Jos on koko ajan pimeää, eikä näe minne mennä, niin tilanne on toivotonta ja epävarmaa. Loputon levollisuus voi myös olla lopulta tylsää, koska ihmismieli tarvitsee jatkuvasti virikkeitä ja kiinnostavia asioita. Moni ihmisen kehittämä innovaatio on sellainen, jossa on välkkyviä valoja tai kovia ääniä. Ihminen tarvitsee myös merkityksellisyyden valonpisteitä, koska hän potee jatkuvaa eksistentiaalista tuskaa, ja sellaiselle ajattelulle on entistä enemmän aikaa. Pohdinnat elämän ja kuoleman merkityksestä ovat ominaisuuksia, jonka vuoksi hengellisyys on vahva osa ihmistä.

Aiemmin mainittujen näkökulmien perusteella voisi siis sanoa, että valoa ja pimeyttä ei voi suoraan rinnastaa hyvään ja pahaan, vaikka sellaisia konnotaatioita syntyy alitajunnastamme nopeasti kulttuurimme vaikutuksesta.

 Valon ja pimeyden vuorovaikutteisuus, ei kuitenkaan välttämättä rinnastettavissa hyvään ja pahaan

Kieli määrittää vahvasti tapaamme ymmärtää todellisuutta, mutta valon ja pimeyden kaltaiset fyysiset ilmiöt vaikuttavat tapaamme katsoa maailmaa. Jokaisen ihmisen elämässä on yksilökohtaisella tavalla näitä molempia, joka tekee tästä kaikesta yhtä mysteeriä. Jollain tavalla on vaikea kuvitella elämän olevan jompaakumpaa yksipuolisesti, vaikka universaalina tavoitteena olisi hyvyys päämääränä.