Minua hävettää, että en ole käynyt katsomassa dementiaa sairastavaa vaariani. Olen kyllä miettinyt sitä usein, ajatellut että nyt rohkaistun. Mutta vielä en ole saanut vierailua oikeasti tehtyä.
Ehkä minuunkin on iskostunut syvälle ajatus elämän ja kuoleman rajapinnasta. Siitä kuinka vahvasti mieli ja persoona ovat kiinni elämässä.
Kun viimeksi näin vaarin, hän oli jo kuin haamu entisestä. Useita hiihto- ja pyöräilykilpailuja voittanut urheiluhullu oli vanhentunut alle vuodessa yli kymmenen vuotta, eikä nyt jaksanut edes kunnolla nousta sängystä kävelläkseen keittiöön.
Tuolloin olin kovin kiinnostunut omasta sukupuustani ja kyselin vaarilta tämän lapsuudesta ja sukulaisista. Se oli mukava ja lämmin hetki. Välillä herään pohtimaan oliko tuo viimeinen yhteinen hetkemme, jolloin vaari oli vielä omana itsenään läsnä keskustelussa.
Nyt kun vaari on jo hetken ollut hoitokodissa, löydän itseni usein vierailemasta mummon luona. Keskustelumme siirtyy aika ajoin maailmantilanteesta ja koulumuistelmista myös vaariin. Muistelemme vaarin monipuolista työuraa elokuvateatterissa, talonmiehenä ja veturinkuljettajana. Muistelemme vaarin innostusta viettää aikaa meidän lastenlasten kanssa urheillen ja juoden kuumaa kaakaota Hervannan laskettelukeskuksen kahviossa. Muistelemme myös lähimenneisyyttä, mummon raskasta aikaa omaishoitajana ja sitä pettymyksen tunnetta, kun ei enää pystynytkään pitämään rakkaastaan huolta.
Nämä hetket muistuttavat meitä jokainen kerta siitä tuskasta, joka muistisairaan omaisen osaksi tulee. Vaari on kuin kuollut, mutta kuitenkin vielä elävä, hengittävä rakas ihminen.
Surevan aika on pitkä, niin sitä sanotaan. Mutta muistisairaan omaisen surun on tuplasti pidempi.
Huomaan olevani hämilläni kokemastani surusta. En osaa antaa itselleni lupaa surra, sillä eihän toinen ole vielä kuollut. Kuitenkin tunnen ikävää ja surua syvällä rinnassani. Samalla minä pelkään.
Pelkään, koska tiedän että vaari on jo unohtanut minut. Pelkään, koska tiedän että minä olen jo kuollut vaarin muistoista. En ole enää Aino, ensimmäinen lapsenlapsi. Olen jo osittain mädäntynyttä lihaa, kellertävä luuranko syvällä muistin mullan alla. Pelkään omaa kuolemaani.
Kumpikin tavoillamme olemme toisillemme kuolleita. Tavoillamme olemme elämän rajapinnalla, josta kukaan ei itseään tahtoisi löytää. Ainakaan minä en ole vielä valmis siihen.
Ja ehkä juuri siksi en ole vielä käynyt kylässä vaarin luona.