Ihmiskunta elää digitalisaation myötä niin suurta ja nopeaa murrosta, että sen vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, kun yhä suurempi osa kanssakäymisestämme on kasvotonta ja välitöntä, eikä sosiaalinen palaute käytöksestä kulje aivoihimme lajimuistiimme säilöttyjä reittejä myöten?
Toisen ihmisen päivän pilaa helpommin, kun hänen kasvojaan ei näe.
Pandemia-aika on lisännyt kierroksia internetin pyörittämässä maailmanlaajuisessa antroposentrifugissa. Ihmiset ovat vetäytyneet yksin kammioihinsa, ja eripuran liekit etenevät kytien sosiaalisen median verkostoissa. Ihmisillä on enemmän aikaa seurata uutisia, politiikkaa ja toisiaan sekä muodostaa mielipiteitä – ja ennen kaikkea vastustaa niitä.
Subjektiivisen kokemuksen valossa väitän, että riiteleminen on lisääntynyt, ja että ihmiset riitelevät huonommin kuin ennen.
Ihminen ei kuuntele, jos häntä ei kuunnella ensin. Ulkopuolisen seuraamana kahden ihmisen some-riitely vaikuttaa usein enemmän siltä, kuin osapuolet yrittäisivät puheenvuoroillaan ennemmin rakentaa omaa identiteettiään kuin todella muuttaa toisen näkemystä. Keskustelusta ja riitelystä puuttuvat keinot, joilla ihmisen voi tavoittaa.
Eräs varmimpia tapoja lukita keskustelun negatiivinen lopputulos on leimata ja tuomita toinen ihminen sekä tämän ajatusmaailma. Tämä pakottaa ihmisen ideologiseen poteroon ja henkiseen taistele tai pakene -reaktioon. Sosiaalisen median väittelyssä toistuu silti usein juuri tunnereaktion hakeminen. Junttipersu, suvakki, vitun feministi, kukkahattu, salaliittouskovainen, fasisti sika.
Turhauttavimpia somekokemuksia on, kun yrittää harkituin sanakääntein rakentaa siltaa kahden ajatusmaailman välille, ja kesken julkisen keskustelun joku napalmin hajua rakastava tulokas seilaa apajille tykit laulaen, ja taas jylisee digitaalinen Saigon.
Itse en enää juuri jaksa keskustella internetissä julkisesti muusta kuin eläimistä ja syntymäpäivistä. Se on sääli, sillä toimittajana kynäni olisi terävä ja luonteeltani analyyttisenä ja perusrauhallisena ihmisenä voisin tuoda positiivista mikrotason muutosta lähipiiriini.
Joinain aamuina internet vertaantuu mielessäni Baabelin torniin — aluksi kansat yhdistäneeseen projektiin, joka lupasi meille taivaat, vapaan tiedon ja yhteyden, ja joka lopulta yksilötasolla ja yhteiskunnallisesti ajaa meitä erilleen.
Toivon, että olen väärässä. Toivon, että minua viisaammat mediakasvattajat ottavat kentän haltuun. Toivon, että minua jaksavammat keskustelijat johtavat esimerkillään. Toivon, etteivät meitä suuremmat voimat puutu peliin mustilla operaatioillaan ja tieten tahtoen tuhoa tätä ainutlaatuista mahdollisuutta ihmissuvun ykseyteen.
Toivon meille yksilöinä jaksamista riidellä hyvin. Kaikki yhteiskunnallinen muutos palautuu yksilötasolle, ja tuhannen negatiivisen esimerkin keskeltä yksikin positiivinen loistaa majakan lailla.
Jemo Kettunen oli Kyyhkysen päätoimittaja 2020-21. Hän on teologi ja muusikko sekä maatilan vesa Sumiaisista, Keski-Suomen sydänmailta. Hänen lempivideopelihahmonsa on Super Mario: keskivartalolihava, viiksekäs, työväenluokkainen maahanmuuttaja, joka pelastaa prinsessan popsimalla taikasieniä ja hyppimällä ponnekkaasti.
