Pimeys on hetken euforiaa

Tämän kertaisen Kyyhkysen teemana on pimeys.

Yhdeksänkymmentäluvun kasvattina ja nykyisenä teologina ensimmäinen impulssini oli kirjoittaa artikkeli tai kaksi Luciferin ja Jeesuksen suhteesta sekä modernista saatananpalvonnasta.

En kirjoittanut. En löytänyt helvetin lieskojen keskeltä teemaan sopivaa pimeyttä.

Eräät humaaneimmista ja lämpimimmistä tuntemistani ihmisistä ovat hengellisesti läheisissä väleissä Saatanan kanssa. Mikäli tie heidän esimerkkinsä mukaiseen lähimmäisenrakkauteen, välittämiseen ja aitoon läsnäoloon voi löytyä Langenneen kautta, voin todeta tuon pimeyden sijaan valoksi.

Se mikä toisille on vastustaja, voikin olla toisille sparraaja. Joidenkin ihmisten hengelliseen ympäristöön voivat mahtua yhtäaikaisesti sekä Jeesus että paholainen, ja usein nämä jopa tarvitsevat toisiaan.

Entisaikain räväkkä Saatana on salonkikelpoistunut, käynyt yliopiston ja siemailee Margaritaa vegaanipihvin kanssa. Nykyajan hengellinen pimeys löytyy muualta kuin Perkeleestä.

Mustiin pukeutuneen räyhähengen, täynnä tyhjää uhmaa ja rienausta, sijaan pimeys verhoutuu nykyään usein lumenvalkeaan.

Pimeys ei ole valon puutetta, vaan tyhjää valoa. Helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Vain 396€ sis. alv, tänään suoraan netistä.

Pimeys lymyilee sosiaalisesta mediasta ladattavissa narratiiveissa, jotka vakuuttavat, että sinä todellakin voit meemipohjalta tuntea asiat paremmin kuin vuosikausia aihetta opiskelleet, akateemisen maailman koettelemat asiantuntijat.

Elohopean tavoin pimeys väistää suoria, kovia kysymyksiä, ja tarjoaa tilalle hetkellistä euforiaa ja oikeassa olemisen tunnetta.

Pimeys paukuttaa homoa Raamatulla poskelle, valitsee lukea vihaa rakkauden sijaan.

Pimeys on haaste, jolle on annettu periksi.

Siksi on vaikeaa saada kiinni pimeydestä. Sitä voi osoitella nautinnollisesti toisissa, mutta kun kesken kiivaimman someväittelyn tulee totuuden hetki ja pitää tunnistaa pimeys omista sanoistaan, kuka meistä löytää valokatkaisijan ja painaa sitä?

Aikamme haaste on elää valonsa todeksi ilman, että julistaa sitä halogeenilampulla toisen kasvoille.

Oikea valon työ on tutustua pimeyteen ja tuntea myötätuntoa sitä kohtaan tasavertaisena, ei alentuvana. Pimeyden vastakohta ei ole valo, vaan nöyryys.

Guy Gavriel Kayn puolikuiva sapiofantasia

Mitä on tänä päivänä fantasiakirjallisuus? Onko ryöstöviljeltyjen kliseiden rikkakasvillisuus köyhdyttänyt koko genren maaperän ja tuominnut tyylilajin marginaaliin? Vai vieläkö löytyy kunnianhimoisia kirjailijoita, jotka käyttävät fiktion fantastista laitaa mahdollisuuksien alttarina turvallisen karsinan sijaan? Hiljattain uuden romaanin julkaisseen Guy Gavriel Kayn älykäs pseudofantasia edustaa raikasta ja haastavaa uudempaa fiktiokirjallisuutta.

Modernista fantasiasta puhuttaessa ei voida sivuuttaa kenttää varjostavaa tammea. Vaikka keksityissä maailmoissa on seikkailtu jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan, alkoi fantasian voittokulku suuren yleisön suosioon 1950-luvun puolivälissä J.R.R. Tolkienin (1892-1973) Taru sormusten herrasta -romaanitrilogian myötä.

”Jos Kayn kirjallisesta tyylistä johtaisi yhden sanan määrittelemään kokonaisuutta, olisi se älykkyys.”

Ennen Tolkienin läpimurtoa markkinoitiin miekka ja magia – tarinoita yleisesti science fictionin tai kauhun alla. Genrerajojen alkaessa eriytymään lainattiin Tolkienilta paljon ja röyhkeästi; fantasian kliseet keksittyine kielineen, umlauteja pursuavine nimineen sekä alkusivuja halkovalla kartalla käynnistyvine trilogioineen ovat suoraan vedettävissä Tolkieniin.

Siispä on jotenkin osuvaa, että genren raikkaaksi tuuleksi implikoimallani Guy Gavriel Kaylla (s.1954) on vähintään suora linkki sylttytehtaalle, jollei jopa sormet liivatteessa itselläänkin.

Silmarillionin (1977) esipuheessa Christopher Tolkien (1924- 2020) kiittää Guy Kayta, joka vasta kahdenkymmenen ikäisenä sai tehtäväkseen auttaa nuorempaa Tolkienia tämän isän keskeneräiseksi jääneen kirjoituskokoelman, ”haltiaraamattu” Silmarillionin toimittamisessa julkaisukuntoon.

Melkoinen tehtävä Oxfordissa lakiopintoja suorittavalle kanadalaisnuorukaiselle.

Nuoren Kayn kyvykkyys oppimiseen ja tiedon jäsentelyyn, sekä oikea-aikainen reagointi tilaisuuden koittaessa lunastivat jo varhain mahdollisuuden tulla ikuistetuksi erään fantasiakirjallisuuden merkittävimmän kirjan lehdille.

Tätä älyllisiin haasteisiin vastaamista ja valmiutta toimia muuttuvien tilanteiden edessä Kay on sisällyttänyt toistuvasti omiin kirjoihinsa. Jos Kayn kirjallisesta tyylistä johtaisi yhden sanan määrittelemään kokonaisuutta, olisi se älykkyys.

Mutta älkäämme menkö asioiden edelle. Seuraava virstanpylväs fantasian historiassa on 80-luku, bulkkifantasian formuloitumisen vuosikymmen.

Olkatoppauksia ja kiiltäviä miekkoja

Kahdeksankymmentäluku oli halvan korkeafantasian kultaaikaa. Dungeons & Dragons -pöytäroolipelien pariin löytänyt nörttisukupolvi ahmi trilogiakaupalla kirjoja, joissa hyvä kohtaa pahan eeppisissä maailmoissa pullollaan puolituisia, kääpiöitä ja haltioita. David Eddingsin, Margaret Weissin ja Tracy Hickmanin sekä R.A. Salvatoren kaltaiset kirjailijat vastasivat lukijakunnan nälkään kirjoittamalla saagoihinsa parhaimmillaankin useamman kirjan vuodessa.

Monet kirjoista perustuivat transkriptoituihin roolipelisessioihin, ja hauskimmillaan kirjoista voi esimerkiksi bongata kulissien takana tapahtuneita epäonnistuneita nopanheittoja joiden seurauksena päähenkilö saattaa vaikkapa kompuroida, kaatua kesken taistelun ja pudota sillalta.

Tämän, Tolkienin kristalloimien kliseiden ryöstöviljelyn keskelle astui esikoisteoksellaan Guy Gavriel Kay. Fionavarin kuvakudos -trilogian aloittanut Kesäpuu (1984) edusti genreltään sinänsä korkeaa fantasiaa, mutta tähtäsi syvemmälle kuin merkittävä osa aikalaisista.

Fionavarin uusi tyyli

Kay halusi käsitellä myyttejä, tarinoiden lähteitä, ja kulttuurista
toiseen toistuvia teemoja. Kliseiden pönkittämisen sijaan Kay
tahtoi tarkastella, ravistella ja murtaa niitä.

”Kliseiden pönkittämisen sijaan Kay tahtoi tarkastella, ravistella ja murtaa niitä.”

Fionavar on maailmoista ensimmäinen, johon narniamaisella kierteellä lennätetään viisi meidän maailmamme nuorukaista. Ikuisten legendojen keskellä pyörivän tekstin erotti muista aikalaisista sen älyllis-anarkistinen ote kerrontaan sekä tekstillinen terävyys.

Kay vaihtaa kerronnan tehokeinoja ja aikamuotoja toistuvien tai kertaluonteisten näkökulmahahmojen mukaan, sekä rakentaa ja pidättää kliimakseja kuin piinallisen taidokas rakastaja, joka vetäytyy pois juuri ennen hekuman suurinta hetkeä.

Kayn kieli on aina ollut yllättävää ja sääntöjä rikkovaa, ja ovelasti tekstilliseen aikakäsitykseen ankkuroitua. Kayn kirjassa keskeinen hahmo saattaa esimerkiksi kuolla kesken lauseen.

Usein Kay myös jättää kertomatta lukijalle faktoja, joita hahmot tietävät – Kay ei useinkaan heti paljasta mitä tarkalleen ottaen jokin henkilöistä näki tai kuuli, mutta kuvailee kutkuttavasti tapahtuman vaikutuksen kyseisen hahmon toimintaan tai psykologiaan.

Hypyt subjektiivisen näkökulman ja kaikkitietävän kertojan
narratiivisten tehojen välillä kuvataan kerronnallisilla kontrasteilla, joita väritetään kekseliäästi. Kirjallista objektiiviaan
zoomaten Kay vihjaa kuivan toteavaan sävyyn vaikutuksilla, joita
jollain näennäisesti mitättömän pienellä valinnalla myöhemmin
tulisi olemaan.

Jo pelkkä tekstillinen briljanssi olisi riittänyt 1980-luvulla erottamaan Kayn tusinafantasiasta. Fionavarin kuvakudos nousi perustellusti klassikkoteokseksi kuitenkin myös hahmopsykologisten ja narratiivisten meriittiensä ansioista.

Kayn fantasian erityislaatuisuus ei rajoittunut pelkkään työkalun ilmiömäiseen hallintaan. Genren valtauomasta Kayn erottaa myös ambivalentti moraalikäsitys sekä hahmojen psykologinen ulottuvuus ja näiden ajatteluun perustuvat keinot kohdata maailmaa ja sen ongelmia.

Fiktiokirjallisuuden fantastisemmalla laidalla jo ennen Tolkienia on ollut tyypillistä pseudofasistinen voiman ja kauneuden ihannointi. Conan Barbaarin lihakset hurmaavat neidon ja nujertavat ilkeän loitsumaakarin. Drizzt Do’Urrdenin sapelit kutovat metallista verkkoaan sivukaupalla vihollisten muuttuessa hiljalleen veriseksi hyhmäksi.

“Myöhempien kirjojen kohdalla voisi alkaa jo puhua matalasta fantasiasta, jossa maagiset elementit ovat hyvin harvassa.”


Guy Gavriel Kayn historiallisesti värittyneessä fantasiakirjallisuudessa moraalisen spektrin murtoväreillä maalatut hahmot kohtaavat toisensa älyllisinä olentoina ja selvittävät vastaan tulevia ongelmia nokkeluudella ja terävällä tilannetajulla.

Yksi kirja riittää hyvään tarinaan

Fionavarin kuvakudos, joka profiloituu Kayn tuotannossa selkeimmin korkeaan fantasiaan, on jäänyt Kayn ainoaksi trilogiamuotoiseksi tuotokseksi. Fionavarin jälkeen Kay alkoi kutoa kirjojaan lähemmäs meidän maailmamme historiaa samalla karsien hiljalleen elementtejä teoksistaan. Myöhempien kirjojen kohdalla voisi alkaa jo puhua matalasta fantasiasta, jossa maagiset elementit ovat hyvin harvassa, tai ainakaan niillä ei ole kovin merkittävää vaikutusta narratiivin sisäisiin tapahtumiin

Kay poikkeaa tyypillisestä fantasiakirjailijasta myös kirjoittamalla yksittäisiä, itsenäisesti koherentteja kirjoja joiden tarina sekä alkaa että päättyy kahden kannen välissä. Tarusta sormusten herrasta lähtien fantasiakirjailijat ovat tavanneet rakentaa trilogioita tai laajempia kirjasarjoja, mutta Kay ei ole Fionavarin kuvakudoksen jälkeen kirjoittanut kuin yhden teoksen, joka on sellaisenaan suoraa jatkoa edeltäjälleen. Tai ainakaan alkukielellä, sillä suomennettuna sinänsä mainio Tigana (1990) on jaettu kahteen osaan.

Historiasta puolikas kierros fantasian suuntaan

Moni Kayn kirjoista sijoittuu samaan meidän maailmaamme muistuttavaan paikkaan, mutta keskenään eri aikakausille. Samoja hahmoja ei seikkaile kirjojen välillä, mutta uskolliselle lukijalle voidaan vinkata silmää esimerkiksi viittaamalla tuhat vuotta aiemmin toisessa kirjassa tavatun mosaiikintekijän taiteeseen.

Kayn fantasia sisältää analogiaa meidän maailmaamme ja historiaamme. Välimerellisen sisämeren itäisessä osassa on Bysantin tilalla Sarantium, toisella laidalla Espanjan tilalla Esperaña. Jahven sijaan Sarantiumissa sekä siitä länteen palvotaan auringonjumala Jadia. Idässä ja etelän aavikoilla vaeltaa tähtiä palvovien ashariittien heimo, ja molempien uskontojen kaupunkien ghetoissa elää kuita palvova pieni kindathien joukko, joka vertautuu asemaltaan juutalaisiin.

Maantieteen lisäksi yhtymäkohtia löytyy historiallisista asetelmista ja jopa yksittäisistä hahmoista. Lions of Al-Rassan (1995) sijoittuu maurien Espanjan kaltaiseen valtakuntaan, jossa eräs päähenkilöistä on voimakkaasti Espanjan kansallissankari El Cidistä vaikuttunut komentaja Rodrigo Belmonte. A Song For Arbonne (1992) käsittelee Provencen maisemista innoittuneena albigenssiristiretken teemoja, ja Under Heaven (2010) harppaa Tang-dynastian Kiinasta vaikuttuneeseen Kitain valtioon An Shi -kapinan alla.

Kay ei käytä historiallisten hahmojen nimiä teoksissaan. Todellisen maailman hahmojen, ajan ja paikan sijaan todellisuusvalitsinta käännetään puoli kierrosta fantasian puolelle, luoden eräänlainen puolikuiva pseudofantasian tila meidän maailmamme ja fantasian väliin. Tarinan lähtökohdat voivat olla tutut, mutta lopputulos ja tarkastelukulma kirjailijan vapaassa hallinnassa. Puolikas kierros fantasian suuntaan antaa kirjallisen vapauden käsitellä hahmoja ja kuvitella heidän suihinsa ja päihinsä ajatuksia, jotka eivät yhdisty oikeisiin historian henkilöihin.

“Puolikas kierros fantasian suuntaan antaa kirjallisen vapauden käsitellä hahmoja ja kuvitella heidän suihinsa ajatuksia, jotka eivät yhdisty oikeisiin historian henkilöihin.”

Kirjojen maailmassa on mukana myös ripaus magiaa ja yliluonnollista, mutta enemmän mausteenomaisesti, luomaan toismaailmallisuuden ja käsittämättömän tunnun henkeä.

Vaikka hahmoilla toisinaan onkin selkeitä tai vähemmän selkeitä antagonisteja, ei Kayn tarinoissa myöskään taistella pahaa vastaan. Mahdolliset antagonistit esitetään moraalisesti ja eettisesti komplekseina hahmoina, joilla on omat perustellut syynsä ja vaikuttimensa protagonistin vastaisille toimilleen – ja usein nämä kontrastoivat henkilöt ovat vähintään yhtä sympaattisia kuin keskeisemmät tarinan hahmoista.

Kohtalon tai muinaisen profetian täyttämisen sijaan Kayn tarinoita ajavat mielikuvituksellisimmat liikkelle ajavien ongelmien kentät.

Sarantine mosaicissa keskushenkilö on mestarillinen mosaiikintekijä, joka saa keisarillisen kutsun Bysantiin, siis Sarantiumiin, rakenteilla olevan valtaisan kirkon kattokupolin viimeistelyyn. Kauneuden, taiteen, käsityön ja katseen teemoja käsittelevän fantasiakirjan keskiössä on hitaasti valmistuva mosaiikki, jonka koristeaiheiden laatimisessa tulee eteen teologisia kysymyksiä kuva-aiheiden painotuksista ja soveliaisuudesta paikallisen opin kuvastoon, samalla kun eri poliittiset ja uskonnolliset faktiot valmistautuvat selvittämään välejään Justinianus ensimmäisen hovia muistuttavassa asetelmassa.

Liikaa heppoja

Avaan Kayn kirjojen rikasta ongelmakenttää lähemmin tapausesimerkillä Tang-dynastian Kiinan tapaiseen Kitaihin sijoittuvasta Under Heaven -kirjasta.

Under Heavenin keskushenkilö Shen Tai on viettänyt keisarillisten määräysten mukaista vuoden suruaikaa arvostetun kenraali-isänsä kuoleman jälkeen. Pääkaupungin opinnot suruvuoden ajaksi jättänyt Shen Tai on valinnut surutyönsä paikaksi vuorensolan, joka on täynnä luurankoja ja aaveita hänen isänsä ammoin käymän taistelun jäljiltä.

Kirjan alkaessa Shen Tai on haudannut luurankoja vuoden ajan yksin, kun naapurivaltakunta Tagurien hallitsija lähettää varoittamatta epäilyttävän suuren, käsittämättömän lahjan: 250 korkea-arvoista hevosta.

Kirjan kallisarvoinen hevosrotu, niseanhevonen, on oikea, historiallinen, mutta sukupuuttoon kuollut hevoslaji. Yhden hevosksilön arvo on Tang-dynastian Kiinassa ollut satumaisen suuri, ja vain yhteiskunnan korkeimmilla olisi ollut varallisuutta ratsastaa yhdellä hevosista.

Shen Tai on mahdottoman edessä. Pelkkä hevoslauman kanssa kulkeminen altistaisi varmalle kuolemalle ryövärien käsissä, eikä perheen kotitilakaan tule näin pramealle laumalle kysymykseen. Ensimmäisten ajatusten joukossa Shen Tai ajattelee lahjoittavansa hevoset keisarille, mutta tästä muodostuisikin seuraava ongelma: keisarin tulisi vastata lahjaan samanarvoisella vastalahjalla, ja tuollaisen hevosaarteen edessä jopa keisari joutuisi tukalaan tilanteeseen.

Tästä lähtöasetelmasta, liiallisten hevosten määrästä, kudotaan ovelaa poliittista juonittelua, kapinoivia kenraaleja, voimakkaita naishahmoja, vaeltavia runoilijoita ja ihmeen tuntua täynnä oleva romaani, joka voitti ilmestymisvuonnaan useita kansainvälisiä palkintoja. Vain parikymmnetä vuotta aiemmin fantasiakirjalle riitti aiheeksi valitun soturin tähtiin kirjoitettu matka taistelemaan pimeyden voimia vastaan.

Takaisin Välimerelle

Tämän artikkelin kirjoittamisen kannustimena on toiminut Kayn viimeisin romaani, A Brightness Long Ago (2019), joka sijoittuu renessanssiajan Italiaa muistuttavaan kaupunkivaltioiden herkkään tasapainoon. Kirja on itsenäinen esiosa Children of Earth and Skylle (2016), ja sijoittuu aikaan joitain vuosikymmeniä ennen edeltävää kirjaa.

A Brightness Long Agon päähenkilö Guidanio on nuori, vaatimattomasta käsityöläistaustasta tuleva mieshenkilö joka on perhesuhteilla sekä ennenkaikkea kyvykkyyttään osoittamalla onnistunut pääsemään arvostettuun kouluun, josta hän myöhemmin älykkyytensä ja tilannetajunsa kautta on päässyt osoittamaan kompetenttiuttaan aikansa silmäätekeville.

Tässä on helppoa lukea omaelämänkerrallisuutta.

Toinen keskushenkilö on, nuori aatelisneito Adria, joka etsii vapautta elämässä, jossa varakkaan suvun tytär on lähinnä omaisuutta sukujen valtapeleissä. Tarinan alussa Adria salamurhaa Mylasian kaupungin hallitsijan. Guidanio auttaa Adriaa pakenemaan, ja tapaa myöhemmin tämän sukulaisen, salamurhan suunnitelleen palkkasoturikomentaja Folcon sekä tämän arkkivihollisen, toisen palkkasoturikomentaja Teobaldon, jonka alaisuuteen Guidiano päätyy.

Pienten kaupunkien hallitsijoina toimivien Teobaldon ja Folcon välinen kauna ja nokittelu ovat kirjan pääasiallisen jännitteen lähde. Suurempien kaupunkien armeijoina toimivat komentajat ovat pieniä tekijöitä Batiaran niemimaan politiikassa, samoin kun Guidanio ja Adria ovat pieniä tekijöitä näiden kahden komentajan välillä. Suuren ja pienen jännite ulottuu Sarantiumiin, jonka pian sortuvia kolmoismuureja tähtiä palvovat Ashariitit ovat piirittäneet vuosien ajan Jadiin uskovan maailman tulematta apuun.

A Brightness Long Agossa ei ole selkeää juonellista mcguffinia, jonka ratkeaminen olisi avain tarinan ymmärtämiseen. Kayn kirja pelaa jännitteillä ja niiden kehityksellä sekä ihmisen asemalla suurempien voimien pelinappulana. Tämä, pienten tekijöiden keskiöön asettaminen on ollut nouseva teema Kayn viimeisimmissä kirjoissa. A Brightness Long Agolla uutena teemana rinnalle nousee hahmojen statuksen muutos eri elämänvaiheiden mukaan, tiukasti strukturoidun luokkayhteiskunnan rattaissa.

Kaylla on tapana asettua hetkellisesti pienen sivuhenkilön saappaisiin, ja maalata täten sisäisesti hieman yksinkertaisten, keskeisten hahmojen älyllistä potentiaalia kontrastoiva kuva. Varjopuolena tämä on luonut ajoittain myös pientä älyllisen syrjinnän tuntua.

A Brightness Long Agossa näiden vähäisempinä esitettyjen hahmojen tarinat saavat ilahduttavasti lihaa ympärilleen, ja kyvykkyys kuvataan jossain määrin myös saavutettavissa olevana, ei geneettisenä ominaisuutena. Huomaavaisuutta pystyy oppimaan.

Ennen kaikkea tuntuu, että viime vuosikymmenen myötä Kay
on ottanut asennokseen sympatian niitä kohtaan, joilla syystä tai
toisesta on vähemmän.

Guy Gavriel Kayn tuotannossa on huippuhetkensä, joista omiin suosikkeihini kuuluvat Sarantine Mosaic -duologia, Under Heaven ja Tigana. Ajoittain Kayn näppäryys saattaa käydä raskaaksikin, mutta A Brightness Long Agolla kerronnan uusi vaihe tuntuu taas raikkaammalta kuin vuosiin.

Teksti: Jemo Kettunen

Guy Gavriel Kay
Kanadalainen fantasiakirjailija
Syntynyt 1954, Weyburn, Saskatchewan, Kanada
www.brightweavings.com

Suomennetut romaanit:

Fionavarin kuvakudos -trilogia:
Kesäpuu, 1984
Vaeltava liekki, 1986
Synkein tie, 1986
Tigana, 1990 (jaettu suomennoksessa kahteen osaan: Sieluun isketty tikari ja Verenperinnön hinta.)

Suomentamattomat romaanit:

A Song For Arbonne, 1992.
Mukaelma keskiaikaisen Provencen albigenssiristiretken tapahtumista.
The Lions of Al-Rassan, 1995.
Mukaelma maurien ajan Espanjasta ja El Cidistä.
The Sarantine Mosaic.
Mukaelma Justinianus ensimmäisen ajan Bysantista.
Sailing to Sarantium, 1998
Lord of Emperors, 2000
The Last Light of the Sun, 2004.
Mukaelma Alfred Suuren ajan viikinki-invaasioista.
Ysabel, 2007.
Nykyajan Provenceen sijoittuva moderni fantasia.
Under Heaven, 2010.
Mukaelma Tang-dynastian Kiinasta ja An Shi-kapinasta.
River of Stars, 2013.
Mukaelma Song-dynastian Kiinasta ja JinSong-sodista.
Children of Earth and Sky, 2016.
Mukaelma 1400-luvun Italiasta, Balkanista ja Istanbulista.
A Brightness Long Ago, 2019.
Itsenäinen esiosa Children of Earth and Sky -romaanille.



Fuck your facist sexual preferences

Olimme jotenkin alkaneet hengailla enemmän toistemme kanssa niinä aikoina. Eräänä iltapäivänä heräsin hänen vierestään päiväunilta ja huomasin hänen tuijottavan minua silmiin. Katsoin takaisin, enkä väistänyt.

”Tiedätkö, mää en vaan osaa suhtautua tohon sun lihavuuteen”
hän lopulta totesi laukaisten jännitteen.

Viiltävän rehellinen analyysi, ja tuomio. Mitä siihen voi sanoa? Keskustelimme hetken lihavana olemisesta: minä, varhaislapsuudesta asti pulska, ja hän, koko ikänsä hoikka. Hän ehkä ymmärsi lihavana elämisestä tuon jälkeen jotain, tai sitten ei.

Koin tilanteen silloin hieman nihkeänä, mutta normaalina. Enhän minä lihavana, morbidisti obeesina, kuten työpaikkalääkäri mieleenpainuvasti sanelimeensa lausui, ole mikään tai mitään – ainakaan seksuaalisesti.

Kulttuurimme seksuaalinen kuvasto on kauttaaltaan normaalikehoisten ihmisten dominoimaa.

Nuiva suhtautuminen kehoani kohtaan on niin pitkäaikainen
tuttava, että sillä on prameasti sisustettu sviitti takaraivossani.

Kun ala-asteella pyysin ensi-ihastustani astumaan alttarille
kanssani, tsemppasi hänen ystävänsä vieressä, että kyllä Jemon
kanssa voisi mennä naimisiin – jos se olisi vähän hoikempi.

Eräs taannoinen heilaehdokas, jonka kanssa pelasimme yhden
syksyn juupas-eipäs-peliä, soittelee yhä ajoittain ja tiedustelee,
joko olen laihtunut.

En ole vielä, ihan.

Ja mitäpä näistä. Monillahan meistä on preferenssejä. Jotain
mistä on – tai ei ole – seksuaalisesti kiinnostunut.

Moni preferenssi lähtee rakentumaan sukupuolioletuksista, ja
jatkuu tyypillisesti ulkoisten määritelmien mukaan.

Ps. olethan vähintään 180cm pitkä, lukee kovin monen naiseksi identifioituvan Tinder-profiilissa.

Swaippaan ponnekkaasti vasemmalle. Olen kyllä, kiitos kysymästä, mutta jo se, että kysyt kertoo, etteivät maailmamme kohtaa.

Vaan mitä lopulta on preferenssi, mieltymys, ja millainen tekijä
se on parinmuodostuksessa? Kuinka lujasti pidämme niistä
kiinni, ja ovatko jotkin preferensseistämme tiukemmassa kuin
toiset?

Voiko preferenssi olla väkivaltaa?

Kelataan takaisin päikkäreiden jälkeiseen katsekontaktiin ja ulkoisten ominaisuuksien pohjalta, pyytämättä, annettuun sanalliseen palautteeseen. Muutetaan kuitenkin hieman parametrejä.

”Joo sori, ei tää tuu toimimaan. Meikä deittailee ainoastaan valkoisia.”

”Oon pahoillani, mä en syty ärrävikaisista.”

”Mä vaan haluun lopulta kumppanin jolla on molemmat jalat.”

Eroaisiko jokin näistä kuvitteellisista kommenteista siitä, että
ihmiselle tullaan pyytämättä kertomaan hänen lihavuutensa olevan syy seksuaaliseen kelpaamattomuuteen?

Ihonväripreferenssi tulkittaisiin todennäköisesti nyky-Suomessa jo rasismiksi, mitä se onkin, mutta jostain syystä moni muu
sortava käytös ei vielä ole yhtä yleisesti tunnistettua.

No, mutta läskit ovat syypäitä omaan tilanteeseensa, ja sitäpaitsi
terveys ja päläpälä, aloitti juuri joku, jossain.

Ei mene noin. Läskifobia on yhtä absoluuttisesti tuomittavaa sortoa ja väkivaltaa kuin vaikkapa rasismi ja homofobia, ja sitä
on aivan turha piilottaa jonkin pseudofasistisen terveilyn
(engl. healthism) alle.

Lihava ihminen on ihminen samoine tunteine ja tarpeineen. Me
lihavat kaipaamme myös kosketusta, kohtaamista, turvaa ja lämpöä toisen ihmisen läheltä.

Ja, monelle tämä on varmasti kauhistus, mutta sanotaan se nyt
vielä ääneen, koska tällaisten asioiden ääneen sanominen on
tärkeää: läskit panee myös.

Elämäni parhaan, kaikkia osapuolia tyydyttäneen seksisuhteen
olen kokenut nykypainossani, enkä esim. silloin kun olin vielä
kuusikymmentä kiloa laihempi.

”It’s only a piece of meat” sanoo Forest Whitakerin hahmo vuoden 1992 elokuvassa The Crying Game, ja kehottaa päästämään irti juurtuneista asenteista. Tuossa elokuvassa kyse on homo- ja transfobiasta, mutta tänä päivänä saman ajatuksen voisi kaapata läskiliikkeen sloganiksi.

Ketään ei voi tietenkään pakottaa luopumaan preferensseistään. Niitä voi kuitenkin muistuttaa ravistelemaan. Ota riski. Kiinnostu väärän ikäisestä, kokoisesta tai sukupuolisesta ihmisestä.

Huom. Tutkiessasi maailmaa muista ennen kaikkea
kohdella kaikkia ihmisiä aina siten, kuin heillä olisi tunteet.

Kuva: Tilda Hopia

Lemminkäisen Temppelissä

Karismaattinen opas Ior Bock, muinaissuomalaisen mahtisuvun viimeinen vesa, alkoi vuonna 1984 kertoa tarinaa, joka johdatti Kyypelinvuorelle ja veden alle kätketyn Lemminkäisen temppelin sisäänkäynnille. Itse temppeliä ei tarvitse etsiä, sillä se ei koskaan ollut hukassa. Nyt on vesi jälleen poissa ja tie auki ihmisen käydä.

Gumbostrand, Sipoo. Vainuddintie ohittaa Temppelin vain metrien päästä. Mercedes-Benzin keula on jo lipua ohi, kun paikalla aiemmin käynyt ystäväni huutaa pysähtymään. Nousemme autosta , ja katson temppelin sisäänkäyntiä merkitseviä kivijärkäleitä. Olen lähes ensimmäistä kertaa eläissäni yli tuhatvuotisen temppelin suulla.

Harmaa, kostea sää korostaa valtavien kivipaasien ankaruutta ja luonnottomuutta. Akankivi, Aurinkokivi, sileäksi hioutunut peruskallio. Ior Bockin tarujen myyttinen Kyypelinvuori. Paikka, jonka legendaa seuratessaan useat ovat menettäneet järkensä, omaisuutensa, ja jotkut, kuten Ior-vainaa, lopulta jopa henkensä.

Sisäänkäynniltä on useiden vuosien työllä kaivettu sivuun suuri määrä kivi- ja maa-ainesta. Viimeksi kuluneena kesänä myös sisäänkäynnin sinetöivä vesimassa on valutettu jälleen mereen. Nyt näyttää kuin temppelin suuaukolle johtaisi leveä, sileän kivinen tie.

Hieman yli tuhat vuotta sitten, vuonna 987 paavin joukot tunkeutuivat miekkoineen Suomeen. Bockin suvun esivanhemmat, muinaisen viisauden ja rikkauden vartijat sinetöivät aarteensa Lemminkäisen temppeliin, ja sisäänkäynti peitettiin maalla ja vedellä. Muinaisajoista kertova viisauden siemen kätkettiin suvun perimätiedon haltuun, ja tarina temppelistä siirtyi sukupolvelta toiselle, kunnes tuhannen vuoden aika olisi kulunut ja ihmiskunnan jälleen turvallista avata sen portit.

Kalliopintaan on piirtynyt selkeä raja paikkaan, missä ennen makasivat vesimassat pitäen tunkeilijat loitolla. Temppelin suuaukko yritettiin suuren mediahuomion saattelemana saada esiin jo tuhatvuotispäivän aattona. Lehdistölle paljastunut Iorin ja tämän seuraajien ahkera chillumin rassaus oli kuitenkin tuon ajan suomalaisessa mediamoraalin kentässä liikaa, ja kaivuuvälineitä ja työapua tarjonneet rakennusliikkeet vetäytyivät hankkeesta

Siirrymme jalkaisin vanhan vesirajan alle. Paikan päällä koen välittömästi mistä Bockin tarinat kumpuavat. Näissä kivissä on jotain toismaailmallista. Seurassani olevat kaksi ystävää arvelevat, etteivät kivet ole valuneet paikalle sattumalta.

Temppelin suulla seistessä tuntuu kuin todellisuus menisi hieman vinoon. Ehkä Bockin ja seuraajien käyttämät psykedeelit ovat pysyvästi vaikuttaneet paikan psykosfääriin. Todennäköisemmin tänne on kuitenkin tultu trippailemaan nimenomaan paikalla jääkaudesta asti vallinneen kummallisen auran ja voiman takia.

En epäile hetkeäkään, etteikö täällä olisi temppeliä tai vähintään muinaista uhripaikkaa. Tällaisen maaperästä ja luonnon arkkitehtuurista kumpuavan voiman luo on rakennettu pyhiä sijoja maailman sivu.

Laskeudumme alemmas, alas kivien varjoon. Kallio ei ole edes liukas.

Kuvittelen hetken itseni ihmiseksi, joka on tuhat tai kymmenen tuhatta vuotta sitten samonnut tälle samalle kallionaukeamalle, nähnyt valtavat paadet ja veden. Tuntenut toisen maailman henkäyksen poskellaan. Sukellan hirvittävän mustaan veteen, jonka kohdussa avautuu luola syvälle kallion sisään. Jos täällä on silloin ollut vettä.

Mielikuvitusrikas pikkupoika, joka raukeilla, loputtoman pitkillä kesähelteillä on saanut vaellella täällä, sukunsa mailla, on miettinyt temppelin suulla monta tarinaa ja leikkiä.

Akankivi tunnettiin myös sukujyrkkämänä, ättestupa, surmakivenä. Bockin suvun matriarkat kiipesivät kiven päälle vanhuuden heikkouden alkaessa ja leiskauttivat itsensä tuonelaan vapauttaakseen sukunsa taakasta.

Tähän kohtaa kallioperää Akka on mätkähtänyt.

Samanlaisia tarinoita löytyy myös Ruotsista. Ior Bock, alkujaan Bror Holger Svedlin, kuului suomenruotsalaiseen sukuun. Perheen vanha huvila sijaitsee pienen matkan päässä meren rannassa

Katson Aurinkokiveä alhaalta päin. Korkean, kiilamaisen obeliskin yläosassa on selkeä keltainen täplä, kuin eri kiviaineksesta koostunut. Tällä hetkellä se on maisemani vasemmassa yläkulmassa kuin lapsen piirtämä aurinko.

Matriarkka, Akka, kuoli kaatumalla kiveltä. Suvun patriarkka, Ukko, meni viimeisenä tekonaan kuolemaan sisälle temppeliin, jossa asettui omaan kammioonsa esteettisine aarteineen. Näin tehtiin jääkauden jälkeen kymmenia tuhansia vuosia aina kristinuskon tuloon saakka.

Temppelin alle, Kyypelinvuoren ja koko Uudenmaan alle ulottuvaan luolaan on kätketty muinaisten taideaarteiden lisäksi valtava määrä diamagneettista kultaa. Tuhat vuotta sitten Paavin joukkojen saapumisen edeltä temppeliin sinetöity aarre muutti maapallon rataa.

Joskus tänne olisi päässyt kompassin avulla. Pohjoisnapa, Pohjannapa sijaitsi aiemmin Helsingin päällä.

Nykyään paikalle opastaa Google Maps, joka neuvoo reitin, kun älypuhelimen puheentunnistukseen kuiskaa ”Lemminkäisen temppeli.”

Tietotekniikka tietenkin valehtelee. Sen osoittama paikka on todellisuudessa vasta sisäänkäynti.

Mikäli syvälle temppelin uumeniin kätketty kulta saadaan jaettua tasaisemmin, magneettinen napa palaa paikalleen ja maapallon akseli korjaantuu. Paluu paratiisiin. Hyvästi köyhyys, hyvästi ilmastonmuutos

Pimeys laskeutuu, astumme sisälle luolaan. Lemminkäisen temppeli, johon tuhanteen vuoteen ei astunut kukaan.

Ior rakasti kielipelejä. Lemminkäisen temppeli sijaitsee Kyypelinvuorella, joka sijaitsee Gumbostrandissa, joka sijaitsee Sipoossa, joka sijaitsee Uudellamaalla. Odin-maalla, Odinin maalla.

Vanhat voimat. Hel, Bock, i, Oden, Ra, Tor, Frej, Freja.

Sampo, Aino, Ukko, Akka, Lemminkäinen, Joutsen, Ilmarinen, Ilmatar. Samat tyypit.

Luolan sisällä kaikuu.

Odin-maan alla on 250 kilometriä leveä spiraalimainen luola, oikea Lemminkäisen temppeli, jonka ainoa nykyisin tunnettu sisäänkäynti sijaitsee Gumbostrandissa.

Etenemme pimeydessä vielä muutaman metrin, kunnes jäljellä oleva samea vesimassa estää etenemisemme.

Ior Bockin tarinat ovat viihdyttäneet monia ja ajaneet toisia hulluuteen. Luolan pimeydessä ja samean veden löyhkässä mietin hetken muusikko Petri Wallia, joka vain 26-vuotiaana hyppäsi kuolemaansa Töölön kirkon tornista.

Walli oli fanaattisen omistautunut Bockille. Kingston Wall -yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi III Tri-Logy on rakennettu Bockin saagan tiivistetyn ytimen ympärille. Nuori muusikko nieli Iorin kielipelit niin, että jakoi eduskuntatalon edessä ihmisille valkoista kasettia, jossa kerrottiin Suomen tulevaisuudesta temppelin avautumisen jälkeisenä ihmissuvun todistettuna alkukotina.

Otan valokuvia. Saako muinaisessa temppelissä kuvata? Tuntuu väärältä.

Bock itse tunnusti, ettei uskonut sukunsa tarinoiden totuusperään. Mahtavan tarinamaakarin tavoin Bockin perheen saagaa kuitenkin kerrottiin yhtä totena kuin Suomenlinnan opaskertomusta, teatterikoulun käyneen miehen rektiolla ja suuren vuohen karismalla.

Totuus ja Ior Bockin tarinat eivät asu samassa todellisuudessa. Kaikki kuulijat eivät kuitenkaan tätä sisäistäneet, ja Bock onnistui kietomaan mieleltään herkempiä ihmisiä pikkusormensa ympäri.

Bockin sukuperintöä ollut maaomaisuus Gumbostrandissa, mukaanlukien Lemminkäisen temppeli, kuuluu nykyään helsinkiläiselle joogakoululle, joka pelasti sen pakkohuutokaupasta. Bock itse oli aikansa johtavia joogeja.

Vielä kymmenen vuotta Ior Bockin kuoleman jälkeen ihmisiä saapuu eri puolilta maailmaa jatkamaan kaivauksia temppelillä. Puhelinpylvääseen on naulattu printti, jossa saksalainen mies kertoo kaivauksistaan ja diamagneettisesta kullasta. Toisessa veden kastelemassa printissä näkyy alkuaineiden jaksollinen järjestelmä.

Kaikki seuraajat eivät olleet enkeleitä. Vuonna 1999 Bock halvaantui pysyvästi erään heistä puukotettua miestä selkään

Hieman ennen kuolemaansa Petri Walli kirjoitti vihdoin ymmärtäneensä Bockin olevan itse piru – vain sarvet puuttuivat. Bock, pukki!

Ja liki samoilla sanoilla tekoaan perusteli Bockin avustajana työskennellyt intialaismies, joka Munkkivuoressa puukotti Bockin hengiltä kymmenen vuotta sitten. Syyntakeettomassa tilassa ollut tekijä oli vakuuttunut Bockin olevan paholainen.

Palaamme päivänvaloon ja vaellamme vielä kierroksen Kyypelinvuorella.

Vielä kotona vuoteellakin tunnen olevani kuin temppelillä, jossa todellisuuden seinä tuntui ohuemmalta.

Muistan käyntiäni Valamon luostariin, missä paikallinen palkattu opas esitteli minulle ikonin kehykseen kätkettyjä pyhäinjäännösrasioita.

Mistä rasioissa näkyvät hippuset ovat peräisin? Kenen tai minkä jäännöksiä nämä ovat, kysyin.

Opas alkoi selittää minulle hieman turhautuneella äänellä, aivan kuin kysymykseni olisi jotenkin, no, ei asiaton, mutta hölmö. Tulee ymmärtää, ettei pyhäinjäännös ole järjellä ymmärrettävä asia. Tärkeämpää on, että ne tuovat meidät kosketuksiin pyhän kanssa. Pyhäinjäännökset saattavat tilaan, jossa pyhä ja maallinen kohtaavat.

Piru tai ei, mutta Bockista jäi jälkipolville enemmän kuin hippusia. Bockista jäi myytti.