Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Paha saa usein mielissämme vaikkapa hirmuhallitsijan hahmon, jossa paha ruumiillistuu yhteen henkilöön. Todellisuudessa pahan ottama hahmo on paljon ovelampi ja persoonattomampi, mutta sitäkin vaarallisempi.

Huhtikuun alussa tapahtunut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakolaisten pakkopalautus Afganistaniin aiheutti suorastaan kansallisen kuohunnan. Toisella puolella organisoitiin mielenosoituksia erittäin nopealla varoitusajalla, joista yhteen, Kansalaistorilla järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös TYT:n jäseniä yhdistyksen lipun kanssa, kirjoittaja mukaanlukien. Mielenosoittajat, useat kansalaisaktivistit ja papit aina eduskunnan oppositiota myöten kritisoivat hallituksen turvapaikkapolitiikkaa vaatien inhimillisempää otetta päätöksentekoon. Toiselta puolelta huutoon vastattiin, nimittämällä mielenosoittajia sosiaalisessa mediassa muun muassa  yhteiskuntajärjestystä horjuttaviksi anarkisteiksi. Pian tämän jälkeen maailmalle kantautui uutisia terrori-iskusta Tukholmassa. Iskusta, joka toi terrorismin henkisesti lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen.

Niin pakkopalautukset kuin terrori-iskut, kaikessa tuomittavuudessaan, eivät ole silti mitään uutta. Turvapaikkapolitiikassaan Suomi on noudattanut yleistä tiukennettua eurooppalaista linjaa. Pakkopalautuksia ennakoi Euroopan unionin jo viime vuonna tekemä palautussopimus Afganistanin kanssa, jonka hyväksymiseksi EU:n epäiltiin kiristäneen Afganistania kehitysavun leikkaamisella. Samaisessa palautussopimuksessa Afganistanin hallitus lupasi myös toteuttaa EU:n rahoittaman tiedotuskampanjan Eurooppaan lähtemisen vaaroista. Helmikuussa 2017 solmitun kehitysyhteistyösopimuksen yhdeksi sopimusehdoksi päätyikin, että palautussopimus pysyy voimassa.

Silti moni maamme eturivin poliitikko kertoi olevansa järkyttynyt ja huolissaan oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta vasta silloin, kun palautettavia oltiin viemässä lennolle. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet tälle oltiin luotu jo aikoja sitten. Pääministeri Juha Sipiläkin totesi, että naisten ja lasten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Onkohan pääministeri tietoinen siitä, että henkilön ikä tai raskaus ei ole syy turvapaikan, myöntämiselle, eikä myöskään este palauttamiselle. Sen sijaan palautettavaa kohdemaassa odottavat olosuhteet ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla. Perustuslain yhdeksännen pykälän mukaan: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Sisäministeri Paula Risikon mukaan tietyt osat Afganistanista, mukaan lukien Kabul, jonne palautuslento kohdistui, ovat kuitenkin riittävän turvallisia tavallisille afgaaneille. Kabul kuulostaa todellakin turvalliselta ja houkuttelevalta: kaupungissa tapahtuu päivittäin kuolonuhreja vaativia itsemurhaiskuja. Tilastojen mukaan iskut mielenosoittajia, kouluja ja uskonnollisia tiloja kohtaan Talibanin ja muiden ryhmittymien toimesta ovat olleet vuonna 2016 korkeimmat sitten vuoden 2001. Tämän lisäksi Kabulia ravistelee tuhansien Pakistanin karkoittamien afgaanipakolaisten aalto, joka koettelee jo ennestään taloudellisista vaikeuksista kärsivää Afganistania. Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että henkilöllä on uhka tulla tapetuksi itsemurhaiskussa poliittisen mielipiteensä tai uskonnollisen vakaumuksensa takia? Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että palautettu nuori tyttö joutuu pelkäämään henkensä puolesta halutessaan kouluttautua?

Laintulkinta, jossa inhimillisyydellä on yhä vähemmän tilaa, on kuvaava esimerkki pahuuden banaliteetista, sen arkipäiväisyydestä: Suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat prosessit piiloutuvat byrokratian arkipäiväisiin mekanismeihin. Palautuspäätökset tehneet ja toteuttaneet virkamiehet eivät takuulla ole minkäänlaisia pahan ruumiillistumia, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä demonisoida ketään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat pyrkineet tekemään työnsä parhaan osaamisensa ja ymmärryksensä mukaan, kuten heitä on ohjeistettu tekemään. Sama koskee poliisia. Poliisi vain teki tehtävänsä, aivan kuten se teki tehtävänsä seuraavana päivänä suojatessaan Kansalaistorin mielenosoitusta. Arkipäiväisessä pahassa onkin uhkana sen normalisoituminen, ja se, ettemme osaa kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. Mikäli annamme arkipäiväisen pahan ja sitä ruokkivan politiikan kukoistaa, on lopputuloksena vain korkeammat muurit ja enemmän hätää niiden ulkopuolella.

Tällainen paha on onneksi voitettavissa poliittisin päätöksin, jos vain tahdomme! Kyse on ennen kaikkea solidaarisuudesta ja vastuusta. Pakolaisvirrat ovat jo nyt elämäämme todellisuutta, ja Euroopan tulisi vastata tähän sitoutumalla pakolaisten humaaniin kohteluun ja mahdollistamalla heille elämänarvoiset olosuhteet. Muuten uhkana on epävakauden ja turvattomuuden kasvu niin Euroopassa kuin kriisimaissa, joista pakolaiset tulevat. Muurien rakentamisen sijaan meidän tulisi tarttua niihin ongelmiin, jotka ovat Euroopalle pakolaiskriisiä ja terrorismia paljon, paljon uhkaavampia. Ne ovat nimittäin globaali eriarvoistuminen ja meitä odottava ekokatastrofi. Mikäli emme tee näille asioille ja niitä ruokkivalle kehitykselle jotain, on edessä tilanne, josta Eurooppa ei tule selviämään. Mikäli intellektuellisupertähti Slavoj Zizekiä on uskominen, ainoa todellinen kysymys on, annammeko nykyisen status quon jatkua, vai teemmekö asialle jotain. Kysymys on nimenomaan meistä, ja vain meistä. Toimimmeko itse aktiivisesti haluamamme muutoksen eteen, vai pysymmekö oman kuplamme konsensuksen lämmössä odottaen jotain messiaanista hahmoa. Gandhia siteeratakseni: ”Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”

Päätän kirjoitukseni kysymykseen, joka on suunnattu ennen kaikkea kirkollisesti suuntautuneille teologeille: ”Mitä Jeesus tekisi?”

 

Tukholman huhtikuisen terrori-iskun uhrien muistomerkki Helsingin Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Lähteet:
Gossman, Patricia: Why the European Union Shouldn’t Deport Afghans (Human Rights Watch 24.2.2017).

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Ihminen ihmiselle

Aleksi Enqvist

Ihminen ihmiselle

 

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla on jatkunut helmikuusta 2017 alkaen, eikä loppua näy. Mielenosoituksen vapaaehtoistyöntekijän mukaan kyse on ihmisoikeustaistelusta.

Tiistainen huhtikuun päivä Rautatientorin teltoilla on leuto ja harmaa. Paikalla on keltaliivisten vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi ohikulkijoita, jotka keskustelevat turvapaikanhakijoiden kanssa ilmaisen tee- tai kahvikupillisen äärellä. Telttoja ympäröivät banderollit, joista osa on nostettu muutamaa päivää aiemmin (7.4) tapahtuneen Tukholman terrori-iskun uhrien muistolle. Teltan vierestä oikaiseville erottuu englanniksi kirjoitettu viesti: “Turvapaikanhakija ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita!”

Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimii Stop Deportations-verkosto. Verkoston vapaaehtoistyöntekijän Nour Jamalin mukaan verkosto on kyennyt kätevästi järjestämään turvapaikanhakijoille erilaista tarvittavaa apua. “Verkostoon kuuluu esim. lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.” Ruoka- ja muita tarvikkeita on saatu verkoston sisäisen Facebook-ryhmän kautta.

Mielenosoituksessa alusta asti paikalla ollut Jamal saapui Suomeen pakolaisena Irakista syksyllä 2015 vanhempiensa ja sisarensa kanssa.”Odotimme lähes 1 ½ vuotta haastatteluun pääsyä. Lopulta vanhempani saivat oleskeluluvan Suomessa, mutta minä ja sisareni emme. Odotan edelleen Maahanmuuttoviraston päätöstä”, Jamal kuvailee.

Suurin osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin tavoin joko Irakista tai Afganistanista. Maahanmuuttoviraston linjaukset toukokuussa 2016 lakkauttivat humanitaarisen suojelun turvapaikan perusteena ja määrittivät Afganistanin, Irakin ja Syyrian turvallisiksi maiksi. Yksi mielenosoituksen tavoite on saada viranomaiset tunnustamaan kyseiset alueet vaarallisiksi. Jamalin mukaan ennen päätöksiä oli tarkoitus järjestää kiitosmielenosoitus turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, mutta suunnitelmat menivät uusiksi linjausten myötä.

Stop Deportations on järjestänyt monenlaista toimintaa Rautatientorilla tilanteen pitkittyessä. Tilaisuudet ovat vaihdelleet aina mielenilmauksesta pääsiäismunien maalaukseen. Huhtikuun alussa järjestettyyn paneelikeskusteluuun nationalismista ja maahanmuuttopolitiikasta puhujana oli mm. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen. Tilaisuus syntyi lähes sattumalta.

“Törmäsin Teivaiseen ollessamme molemmat Suomen Sosiaalifoorumilla, ja idea seminaarista syntyi keskustellessamme. Paikalle saatiin lähes 30 osallistujaa”, Jamal tiivistää. Tämän kaltaisia tilaisuuksia olisi tarkoitus järjestää jatkossa lisää.

Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut aktiivinen turvapaikanhakijoiden suhteen. Erilaisten tarvikkeiden ja hätämajoituksen järjestämisen lisäksi heitä on kutsuttu myös kirkon jumalanpalveluksiin. “Olemme olleet tervetulleita kirkkoon siinä missä muutkin, ja olemme myös osallistuneet”, Jamal kertoo. Osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin mukaan uskonnollisia pakolaisia: joukossa on kristittyjä ja muslimeita, jotka ovat joutuneet pakenemaan Irakin ekstremistisiä liikkeitä. Itsensä Jamal määrittelee muslimiksi: “Usko Jumalaan on auttanut tilanteen keskellä”, hän toteaa, vaikka ei koe olevansa “suuri uskovainen”.

Haastattelua edeltävällä viikolla tapahtuivat kohua herättäneet Afganistanin pakkopalautukset, joissa palautettavien joukossa piti olla mm. raskaana oleva perheenäiti alaikäisen lapsensa kanssa.  Palautuksia vastustavat mielenosoitukset alkoivat Pasilan poliisiasemalla ja jatkuivat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jamal itse oli paikalla Pasilassa ja sai seuranneessa mellakassa lieviä naarmuja poliisikoiralta. Tämän lisäksi hän välitti tilannetta koskevia viestejä tutuille poliitikoille ja toimittajille illan aikana.

Mielenosoitusten jälkeisessä julkisessa keskustelussa kirkon asemoitumista maahanmuuttopolitiikassa on (jälleen kerran) kritisoitu. Miksi kirkko auttaa vieraan uskonnon edustajia, miksi sotkea uskontoa politiikkaan? Jamalin näkemys Rautatientorin tilanteesta on yksinkertainen: “Kyse ei ole uskonnosta, vaan ihmisoikeuksista. Ne, jotka osoittavat meille täällä tukensa, tekevät sen ihmisinä, eivät kirkon edustajina.”

Lisätietoa:
Right to Live – Aylum seekers demonstration in Helsinki
Stop Deportations Facebookissa

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Olli-Pekka Toivanen

Palkkapuhetta

”Koulutusta parhaimmillaan vain yksi päivä, ansiot silti lähes 3000€/kk – näihin ammatteihin valmistut nopeasti”, ”Keskiansiot yli 8000€/kk – näillä aloilla tienataan eniten Suomessa”, ”Jopa 5940€/kk – 15 löysähköä ammattia, joissa tienaa kivasti”, ”Palkka 7647€/kk – hakijoista huutava pula”…

Näin otsikoidaan monet ammatteihin ja koulutuksiin liittyvät artikkelit. Päänäkökulma tuntuu olevan usein aina palkoissa ja niiden suuruudessa sekä niiden vertailemisessa eri koulutusten pohjalta ja eri ammateissa. Valintoja ohjataan tekemään palkan perusteella, ja helposti saakin kuvan, että vain palkalla on merkitystä. Tänä päivänä työn kiinnostavuus arvotetaan ja mitataan saadulla palkan määrällä.

Vaikka työtä tehdäänkin osittain rahan saamisen takia, onko työviihtyvyys ja muut ammatinvalintaan vaikuttavat seikat katoamassa palkkakysymyksen alle?

Samalla luodaan kilpailu- ja vertailuasetelmia eri ammattien välille ”tästä työstä saat enemmän palkkaa, kuin tästä työstä” tyylisesti. Palkkauutisointi voi myös houkuttaa pelkästään palkan perässä juoksevia työnhakijoita, jotka huomaavatkin pian että kyseinen työ ei olekaan heidän juttunsa. Miksi työstä puhutaan silti palkka edellä? Miten suuri kannustin palkka ihmisille oikein on?

Palkkakeskustelut ovat suomalaisessa kulttuurissa eräänlainen tabu. Ne kuuluvat vahvasti yksityiselämän piiriin ja yleisesti ottaen omasta palkasta puhuminen voi olla kiusallista sekä herättää kateutta muissa ihmisissä. Suomessa palkkakeskustelut rajoittuvat korkeintaan perhe- ja ystäväpiireihin. Mediaanipalkoista uutisointi eri ammattien ja koulutusten kohdalla on mielestäni jossain määrin liiallista, mutta ehkä osittain kyseessä on myös keino avata salamyhkäisyyden verhoa palkkojen kohdalla ja tehdä palkoista puhumisen avoimemmaksi ja hyväksyttävämmäksi. Mediaanipalkkoihin voi verrata omia tienestäjään ja samalla saa hyvän yleiskuvan siitä, minkälaisista töistä ja minkälaisten tutkintojen pohjalta maksetaan minkäkin verran.

Paljonko sinä saat palkkaa ja kuinka tärkeä palkan suuruus sinulle on, kun mietit kouluttautumistasi ja ammatin valintaasi?
Ari Minadis
päätoimittaja

Yhteisöllisyyttä?

 

Suomen evankelisluterilainen kirkko lanseerasi alkukeväästä Kirkkohallituksen työryhmän selvitykseen perustuvan työllistämiskampanjan #1001työtä. Ääneen lausuttuihin tavoitteisiin kuuluu tarjota työkokeiluna ja palkkatuettuna työnä toteutettujen jaksojen turvin työllistymisväylä vaikeasti työllistettäville. Kampanjan koordinaattori, Kirkkohallituksen asiantuntija Kari Latvus on myös spekuloinut mahdollisuutta sisällyttää mukaan esimerkiksi osa-aikatöitä kirkon alan pätevyyden saaneille.

Ongelmakohtia nosti esille työkokeilujen kriitikkona profiloitunut juristi ja bloggaaja Saku Timonen. Timosen mukaan kirkko syyllistyisi palkattoman työn teettämiseen ja turhiin lupauksiin, sillä palkkatuen myöntäminen  työllistämisjakson jatkoa varten ei olisi varmaa. Kampanjan pohjana olevassa selvityksessä ja Latvuksen vastauksissa työkokeiluihin liittyvät ongelmat kuitenkin tiedostetaan ja korostetaan, että kirkko haluaa tarjota työttömille mahdollisuuden olla seurakuntayhteisön aktiivisia jäseniä, eikä vain diakoniatyön kohteita.

Edellä mainitut tavoitteet ovat sinänsä kannattavia, mutta niiden kustannuksella ei saisi unohtaa Timosenkin esillä pitämää laajempaa ongelmaa, eli työkokeilujen väärinkäyttöä työvoiman saamiseksi. Tähän liittyen Latvuksen kommentti kirkon tehtäviin pätevien mahdollisesta sisällyttämisestä kampanjaan saa nostamaan kulmakarvoja, samoin kampanjan taustalla olevassa selvityksessä esiintyvä väite, jonka mukaan “ammatin korostaminen seurakuntayhteisössä saattaa toimia yhteisöllisyyden vastavoimana.”

Toivon, että kampanjasta on hyötyä niille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon samalla, että ne, joilla on vaadittavaa ammattitaitoa, pääsisivät seurakunnan yhteisöllisyydestä osalliseksi ensisijaisesti vakituisten töiden kautta.
Olli-Pekka Toivanen
Vastaava päätoimittaja

#kesätyömaa

Kaupat täyttyvät jäätelöuutuuksista, bikineistä ja (toiselta puolelta maailmaa kuljetetuista) mansikoista. Kevään viimeisestä periodista ovat jäljellä enää viimeiset tentit, pari essee-deadlinea ja se luentopäiväkirja, jota ei ole muistanut kirjoittaa kurssin ensimmäisen viikon jälkeen. Ajatukset karkailevat jo kesään ja sen pitkään lomailuputkeen. Eivät ne seuraavat neljä kuukautta kuitenkaan pelkkää makoilua ole, vaan sisältävät talviarjesta poikkeavaa kesäarkea – itselläni muun muassa neljä rippikoulua. Leirit ovat parasta mitä tiedän (siis heti kahvin ja matkailun jälkeen), mutta myös oikea kesätyömaa.

Kuulemma seuraavanakin talvena pitää syödä. Jos ruuan haluaa olevan jotain muuta kuin makaronia, kaurapuuroa ja (mainettaan huomattavasti kalliimpaa) tonnikalaa, sitä ei pelkällä opintotuella pitkään osteta. Vuokrakin täytyisi maksaa joka kuukausi, ja joskus olisi kiva hankkia uusia vaatteita, huonekaluja ja se yksi festarilippu. Myös monet säästeliäät ja muualta rahansa hankkivat opiskelijat ovat kesän töissä. Niitä ”oikeita aikuisten töitä” kun ei opintojen jälkeen hankita pelkällä tutkinnolla, vaan myös sillä kaikella muulla. Kun opiskelusta voi lomailla, on hyvä hetki hankkia ”sitä muuta”, ja työkokemus nyt vaan on parasta sellaista. Jokaiselle muodostuu omannäköisensä (ja toivottavasti myös kokoisensa) kesätyömaa.

Sitten on vielä se (mielestäni vähintään supervoimia omaava) opiskelijaryhmä, joka käyttää kesänkin opintojen edistämiseen. Työtä se on totisesti sekin, kun talven opiskelujen jälkeen raahautuu yliopistolle pänttäämään kreikan aoristeja, maailman uskontoperinteitä tai sosiaalipsykologiaa. Iloisena lentelevät kesälinnut ovat laulaneet, että uimarannallakin voi lukea tenttikirjoja, mutta siellä ne vaikuttavat kyllä sulkeutuvan kuin itsestään. Ei ainakaan muita helpompi (vaikkakin tuttuja työtapoja hyödyntävä) kesätyömaa.

Mieleen nouseekin kysymys, onko opiskelijan elämä yksi suuri (kesä)keitto opiskelusta työhön, työstä opiskeluun ja taas opiskelusta työhön hyppimistä?

Tässä kohtaa (ranta)pallo heitetään meille jokaiselle. Opiskelun, töiden ja yleisen elämänhallinnan lisäksi tulisi ihan itse huolehtia siitä, että on aikaa myös lomailulle. On omalla vastuulla ehtiä sieltä kaupan kassalta uimarannalle, latinankurssilta nukkumaan ja lastenleirien välissä lomareissulle. Siihen ei Kela, yliopisto tai yleensä edes (luonto)äiti pakota. Tässä ei kuitenkaan ole kyse absoluuttisesta pakosta, vaan pakosta liittyen jaksamiseen ja elämän mielekkyyteen.

Aurinkoista (ja tasapainoista) kesää Sinulle!

Petra Harju

PS. Kun jossain vaiheessa kesää työn ja (ehkä jo kotimaisten?) mansikoiden yliannostuksen puolivälissä tuntuu siltä, että opintoja voisi taas ajatella, suosittelen tutustumaan kunnolla uusiin teologian ja uskonnontutkimuksen kandi- ja maisteriohjelmiin. Se tapahtuu helposti vaikka tämän Kyyhkysen tutkintouudistusjuttuun perehtymällä. Kun tietää minne on palaamassa, on talvityömaa helpompi taas kohdata!

Helsingin piispaehdokkaat kohtasivat vaalipaneelissa Kruununhaan yläasteella

Kuva: Ari Minadis.

Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.

Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.

Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.

Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta

Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.

Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.

Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”

Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.

”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.

Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.

Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”

Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta

Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.

”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.

”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.

Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.

”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.

Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.

”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.

Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.

”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.

Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”

Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.

Henkilökohtaisesti

Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.

”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.

Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”

”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.

Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.

”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”

Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.

Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”

Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.

”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.

”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.

Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.

”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.

Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”

Tulevaisuudesta ja hallintovalloista

Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?

”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.

Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”

Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”

”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.

Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.

”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.

Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.

Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”

Ja piispanhiipan saa…

Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.

Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”

Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”

Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”

Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.

Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.

Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.

Ari Minadis

Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen

Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?

”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.

Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?

”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”

Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?

”Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”

Olli-Pekka Toivanen

 

Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen

Tutkinnonuudistus teologisessa tiedekunnassa

Vain muutos on pysyvää, sanoi Herakleitos 2500 vuotta sitten. Helsingin yliopistossa iso muutoksen pyörä pyörii yhä.

 

Ei enää A1- tai B2 -linjoja, vaan opintosuunnat. Ei enää 25 opintopisteen sivuaineita, vaan toisten tieteenalojen opintokokonaisuuksia, laajuudeltaan lähes mitä vain. Ei pääainetta, tutkintoa ja oppiainetta, vaan tutkielman oppialat ja koulutusohjelmat. Kandivaiheessa ei enää valita, mille osastolle kandinsa kirjoittaa, vaan vasta maisterivaiheessa valitaan tutkielman oppiala.

Opintosuuntia uudessa tutkinnossa on kaksi. Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta sekä opetuksen ja kasvatuksen asiantuntijatyön opetussuunta. Opiskelijoista tulee kuitenkin edelleen teologian kandidaatteja ja teologian maistereita, vaikka koulutusohjelmien nimet vaihtuvat teologian ja uskonnontutkimuksen kandi- sekä maisteriohjelmaksi.  Kaikki opiskelevat aluksi yleisessä suunnassa, joka vastaa entistä A2-linjaa.

Kandiohjelmaan tulee perus- ja aineopintojen sekä klassisten kielten lisäksi temaattisia opintoja uskonnosta, historiasta ja yhteiskunnasta ja arvoista sekä globaalin maailman haasteista. Kandityön voi kuitenkin tehdä osastokohtaiseen seminaariin. Niin ikään maisteriohjelma muuttuu temaattisten opintojen myötä. Muutoksen tuulet puhaltavat myös graduntekijöitä, sillä gradun laajuus pienenee kymmenellä opintopisteellä ja sitä myötä gradun sivumäärä lyhenee.

Siirtymäaika vuonna 2016 tai sitä aikaisemmin aloittaneille

Jos aloitit opintosi viime vuonna, voit suorittaa tutkintosi tänä lukuvuonna voimassa olevien tutkintovaatimusten mukaan aina heinäkuun loppuun vuonna 2020. Jos kuitenkin haluat siirtyä opiskelemaan uusien vaatimusten mukaista tutkintoa, se on mahdollista – kunhan muistat, että takaisin et voi enää palata.

Opiskelija, joka on aloittanut vanhan tutkintorakenteen aikana, on siirtyjä. Sen sijaan koko tutkintonsa vanhan rakenteen mukaisesti tekevä on vanha suorittaja. Vaikka olisit ikivanha suorittaja, koskevat käytännön tason muutokset luultavasti myös sinua jollakin tavalla. Ainakin uudistuvien järjestelmien ja vaihtuvien opettajien sekä päättyvien professuurien myötä.

”Tuntuu nyt alkuun sekavalta, mutta näen myös paljon mahdollisuuksia”

Kaksi kolmannen vuoden A2-linjan opiskelijaa kertovat, että varsinkin syksyllä tutkinnonuudistuksesta ei ole puhuttu mitään paitsi huhujen tasolla: “Tutkinnonuudistuksesta on tullut opiskelijoille tietoa hiljalleen vasta tämän kevään aikana. “

“Tiedonannot tästä tutkinnonuudistuksesta ovat olleet mielestäni tosi vähäisiä, varsinkin kaiken muunkin sekavuuden ja uudistuksen aikataulun huomioon ottaen”, toinen opiskelija sanoo.

“Tutkinnonuudistus tuntuu nyt alkuun sekavalta, mutta näen siinä myös paljon mahdollisuuksia”, opiskelija jatkaa. “Ajankohta uudistukselle ei ehkä ole paras mahdollinen tiukentuneiden resurssien ja hallinnon ylikuormittumisen takia.”

Molemmat opiskelijat kertovat olevansa iloisia siitä, että ovat siirtymässä jo graduntekovaiheeseen: “Olen siinä käsityksessä, että isoimpiin muutoksiin kuuluu ainakin kandivaiheessa ‘pääaineettomuus’ ja erilaisiin teemoihin keskittyvät, oppiainerajoja ylittävät opintojaksot.” Opiskelijoiden mukaan ne kuulostavat teoriassa hyviltä, mutta käytännön tasolla sekavilta.”

“Kandivaihe on pääaineeton, mutta Ison pyörän hengen mukaisesti kanditutkintojen on oltava laajempia”, TYT:n hallituksen edunvalvontavastaava ja maisteriohjelman johtoryhmän jäsen Kata Kaski sanoo. “On siistiä, että ihmiset, jotka ovat teologian ja uskonnontutkimuksen asiantuntijoita, tietävät laajemmin teologian osa-alueista.”

Opiskelijoita haastateltaessa etenkin maisterivaihe ja kymmenen opintopistettä pienenevä gradu huolestuttavat. Väitöskirjaa kirjoittava tutkija pohtii, etteivät gradut ehkä enää ole yhtä arvokkaita.

“Gradun supistamisesta päätettiin yliopiston sisällä”, sanoo Kaski. “Ymmärrän, että sen laajuudesta voidaan olla huolissaan. Opiskelijat miettivät, tuleeko heistä nyt huonompia tutkijoita. En usko, että tutkimuksellinen ote tästä rapautuu”, Kaski sanoo.

”Taustalla tarve vastata nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin”

“Tutkintouudistuksen taustalla on käsittääkseni tarve vastata paremmin nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin ja tarjota opiskelijoille myös aiempaa parempia mahdollisuuksia verkostoitua jo opintojen aikana työelämään”, opiskelija kommentoi. Molemmat haastatellut kertovat, että varsinkin laajemmat työharjoittelut A2-linjalaisen näkökulmasta ovat tervetulleita.

Pappislinjan opiskelijat ovat puolestaan huolissaan siitä, että harjoittelu ja praktikumit siirtyvät kokonaan maisterivaiheeseen. A1-linjan opiskelija miettii, miten osittain jo kandivaiheessa suoritettujen praktikumien kanssa toimitaan jatkossa, kun entisen mallista opetusta ei ole. “On vähän väliinputoaja-olo, kun toimitusten harjoittelut jäävät kokonaan välistä”, opiskelija sanoo.

“Kakkosprakkareihin täytyy keksi joku ratkaisu, ja kun sitä mietitään, halutaan, ettei siitä aiheudu opiskelijoille ongelmia”, Kaski kommentoi. “Me haluamme, että meillä on hyvää opetusta ja hyvät tutkinnot.”

Ei vain uhka, vaan myös mahdollisuus

Kasken mukaan opetus saa kiitettävän kasvojenkohotuksen tutkinnonuudistuksen myötä. Myös opiskelijat näkevät uudistuksessa positiivisia puolia.

“Selkeinä hyötyinä näen ainakin mielenkiintoisilta kuulostavat uudet temaattiset opinnot ja oppiainerajoja ylittävät kurssisisällöt”, A2-linjan opiskelija sanoo. “Myös aiempaa pidemmät työharjoittelujaksot avaavat varmasti mahdollisuuksia opiskelijoille, jos paikanvalintaan vain saa riittävästi ohjausta. Tällä hetkellä kaikki tuntuu hieman hankalalta.”

“Kyllä minustakin tuntuu sekavalta”, Kaski nauraa. “Ei tässä ole mitään vastakkainasettelua opiskelijoiden ja tiedekunnan välillä. Kaikki toivovat, että opiskelijat valmistuvat.”

Jenni Heikkonen

Soveltuvuustutkimusten takana

 

Päämäärä Oy:n esimerkki soveltuvuustutkimuksen tuloksista.

Numerossa 4/16 keräsimme teologian opiskelijoiden kokemuksia kirkon työpsykologisista soveltuvuustutkimuksista. Tässä haastattelussa käydään tutkimuksia suorittavan Päämäärä Oy:n edustajan kanssa läpi tutkimusten historiaa ja käytännön toteutusta sekä reflektoidaan palautetta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa soveltuvuustutkimuksia on järjestetty vuodesta 2002 alkaen. Järjestelmä syntyi alun perin sekä teologian opiskelijoiden että hiippakuntien tarpeista saada apuvälineitä papin työn ammatillista arviointia varten. Pappisvihkimystä hakevan oman itsereflektion tukeminen on säilynyt tutkimuksen johtoajatuksena siitä lähtien. Nykyisin tutkimuksesta vastaava Psykologitiimi Päämäärä Oy on vastannut tutkimuksista yhtäjaksoisesti vuodesta 2006 alkaen.

Standardoitujen arviointikriteerien merkityksen voidaankin katsoa kasvaneen nykytilanteessa, jossa työssä jaksamisen ennustettavuus korostuu. Päämäärän toimitusjohtaja Minna Tapojärvi toteaa seurakuntien työllisyystilanteen alueellisten erojen kasvaneen sitten 2000-luvun alun. ”Silloin oli valtakunnallisesti ajateltuna ns. työntekijän markkinat, jossa vapaista työpaikoista ei ollut pulaa. Nyt tilanne on muuttunut: Helsingissä avoimeen papin virkaan saattaa kuulemma hakea kymmeniä henkilöitä.” Siksi joillekin opiskelijoille voi opiskelun loppuvaiheessa tulla korostuneesti sekä urasuunnittelutarpeita että myös työllistymispaineita.

Kirkon panostus tutkimuksen ja reflektointiseminaarien kehittämisessä ja valvonnassa on huomattavan suuri. Soveltuvuustutkimuksen ja reflektointiseminaarien onnistumista arvioidaan ja päivitetään säännöllisesti monikanavaisesti kerättävän palautteen pohjalta. Kahdesti vuodessa kokoontuva kirkon koulutuskeskuksen seurantatyöryhmä kerää tietoa tutkimukseen osallistujilta, yliopistoilta ja hiippakunnilta.

Koepäivä

Mitä soveltuvuustutkimuksessa käytännössä sitten tapahtuu? Tapojärvi ei mene nykyisten järjestelyjen yksityiskohtiin. ”Ne tietävät tietenkin omakohtaisesti, jotka ovat tutkimuksiin osallistuneet.” Kristian Kurikan vuonna 2010 Turun yliopistoon tehty pro gradu-tutkielma Papin vihkimystä hakevien soveltuvuustutkimus – simulaatiomenetelmän luotettavuus sisältää eritellyn kuvauksen tutkimuksen sisällöstä pääpiirteissään. Osallistujat ilmoittautuvat valtakunnallisen haun kautta tutkimuspäivään, joita järjestetään yliopistosta riippuen porrastetusti kevään ja kesän aikana. Tutkimuspaikkana toimivat yleensä hiippakunnan varaamat tilat tai Päämäärän toimitila Turussa.

Varsinaiseen tutkimukseen sisältyy videoitava puhe, strukturoituja persoonallisuutta, kuten luonteenominaisuuksia ja ajattelu- sekä toimintastrategioita mittaavia sekä kognitiivista kapasiteettia mittaavia testejä sekä psykologin haastattelu. Testit mittaavat mm. itsereflektiota ja ajattelun strategisuutta väitelauseiden ja vapaamuotoisen kirjoitelman avulla. Tärkeimmät tulokset on avattu haastattelijan lausunnossa ja niiden lopputulema on visualisoitu graafiseksi nuolikuvioksi, jossa korostettuina ovat sosiaaliset, työn hallintaan ja psyykkiseen kestävyyteen liittyvät valmiudet. Tämä osallistumistodistus toimitetaan hiippakuntaan vihkimystä haettaessa. Tutkimustuloksen muu käyttö esim. rekrytoinnin yhteydessä on kielletty ja vaatii erillistä lupaa.

Tutkimuksen tulokset lähetetään osallistujalle postitse, ja tällä on mahdollisuus saada henkilökohtaista palautetta tuloksista. Syksyllä hiippakunnat järjestävät vielä hiippakunnittain reflektointipäivän, jossa läpikäydään tulosten merkitystä oman ammatillisen suuntautumisen kannalta. Tutkimus on mahdollista suorittaa myöhemmin uudestaan. Tapojärven mukaan ”näin on tähän mennessä tehnyt alle promillen verran tutkituista. Tutkimushan on luonteeltaan ns. varhaisen potentiaalin tunnistamista, siksi myös aiempia tuloksia voi olla hyödyllistä tarkastella uudelleen siinä vaiheessa, kun työelämässä on jo oltu ainakin muutaman vuoden.”

Moniosaaja vai peruspappi?

Aura Nortomaan soveltuvuuskokeita käsittelevässä tuoreessa väitöskirjassa A test to pass or a tool of growth? (Helsingin yliopisto 2016) todetaan, että tutkimukseen osallistujat ovat olleet keskimäärin tyytyväisiä tuloksiinsa, eikä niillä ole ollut todennettavaa yhteyttä pappisvihkimyksen jättämisen tai myöhemmän urapolun kannalta. Myös Tapojärven puheissa korostuu, että kokeiden merkitys on ensisijaisesti yksilöllinen. Tutkimus ei siis ole työpaikkahaastattelu, jossa osallistujia kilpailutetaan, vaan kaikki ovat samalla viivalla.

”Tutkimustulokset on lähtökohtaisesti suunnattu osallistujalle itselleen. Tätä korostaa jo sinä-muodon käyttö kirjallisessa arvioinnissa. Vielä alkuvuosina kokeisiin suhtauduttiin varauksella, nykyisin osallistujat ovat avoimempia ja paremmin tilanteen tasalla, mikä auttaa saamaan tarkempia tuloksia. Ennakkotiedotusta tutkimuksesta kehitetään jatkuvasti avoimuuden vahvistamiseksi”, Tapojärvi sanoo.

Teologien parissa on esitetty kysymyksiä, mitataanko tutkimuksissa riittävästi soveltuvuutta seurakunnan erikoistehtäviin vai onko tavoitteena löytää ennemmin jonkinlainen ”peruspappi”. Tapojärvi pitää huolta aiheettomana.

”Tutkimus mittaa monipuolisesti eri vahvuuksia, useissa keskeisissä seurakuntapapin työn ominaisuuksissa vahvat henkilöt pärjäävät myös monipuolisesti eri tehtävissä. Jos vahvuuksia tulee esille vähemmän, voivat ne silti riittää hyvään jaksamiseen ja onnistumiseen jollakin erityisalalla, mutta laajalla seurakuntapapin työkentällä uupumisen ja epäonnistumisen riskit ovat silloin helpommin korostuneita.”

Omaksi parhaaksi

Kyyhkysen keräämissä vastauksissa kielteisinä kokemuksina mainittiin kirjallisen palautteen kokeminen hyvin suorasukaisena tai ristiriitaisena oman ammatillisen minäkuvan kanssa. Eräs vastaaja kertoi saamastaan suorasta kehotuksesta hakeutua psykoterapiaan, toinen kertoi saaneensa kuulla olevansa ”pelottavan älykäs”. Osa taas ei tunnistanut itseään psykologin kuvauksesta ja sai saman reaktion myös työnantajiltaan ja tuttaviltaan. (Vastauksista ei ilmennyt, olivatko kaikki tutkimukset Päämäärän, eli vuoden 2006 jälkeen tekemiä, joten tässä yhteydessä palautetta reflektoidaan yleisellä tasolla (toim.huom.))

Vastaajan älykkyyttä koskevaa kommenttia Tapojärvi pitää mahdottomana. ”Tällaisia ilmaisuja ei kyllä psykologin raporteissa käytetä.” Sen sijaan kehotus ammattiauttajan apuun turvautumisesta on uskottava ja jopa haastattelijan velvollisuus. ”Jos osallistujalla on selvästi haittaavia käsittelemättömiä asioita, kehoitus niiden työstämiseen on hyvä kirjata palautteeseen. Tutkimuksen tarkoitus on kuitenkin lisätä itsereflektiota ja sen myötä edistää työssä jaksamista pitkällä tähtäimellä. Yleensä osallistujat ovat jo aiemmin harkinneetkin terapiaa, mikä käy usein ilmi palautekeskusteluissa”, Tapojärvi tiivistää.

Mikä sitten selittää osallistujien kokeman epäsuhdan saadun palautteen ja oman ammatillisen kokemuksensa välillä? Tapojärvi epäilee, että henkilö on voinut koetilanteessa olla ”irrallaan itsestään” ja toiminut itselleen epätyypillisesti. ”Meillä kysymykset on tehty selkeiksi, joten tulkinnanvaraa niiden ymmärtämisessä ei oikeastaan ole. Haastattelijalla on analyysin tukena ammattitaitonsa ja intuitionsa, kun taas huonolla itsetuntemuksella varustettu ihminen ei välttämättä osaa reflektoida tuloksia tai itseään”, Tapojärvi toteaa. Seurantatyöryhmän vuosittain systemaattisesti kaikilta tutkituilta keräämä soveltuvuustutkimuksen asiakaspalaute on ollut noin 80 % positiivista, eikä vastaa Kyyhkysen artikkelissa esitettyä 50/50-jakaumaa.

Haastattelun lopuksi Tapojärvi pohtii, miten Kyyhkysen tapa nostaa aihe esille vaikuttaa niihin teologeihin, joilla tutkimuksen suorittaminen on edessä. ”En tiedä, miten se teidän [Kyyhkysen] juttu vaikuttaa opiskelijoihin, että tulevatko he tutkimukseen sitten kriittisin asentein ja huonommilla yhteistyövalmiuksilla.” Soveltuvuustutkimus voi tosiaan olla niitä asioita, joihin on helppo suhtautua ennakkoluuloisesti ilman parempaa tietoa. On siis hyvä, että Päämäärän omaakin ennakkotiedotusta kehitetään jatkuvasti.

Jutussa mainittujen lähteiden lisäksi apuna on käytetty Kirkon koulutuskeskuksen antamia taustatietoja.

Lisää aiheesta

Kyyhkynen 4/16: Sopimaton papiksi?

Kirkko kohtaa kampuksen

 

Opiskelijoiden tasapainottelu opiskelun, ihmissuhteiden ja töiden välillä voi olla haastavaa. Samalla jonot mielenterveyspalveluihin kasvavat. Kirkon oppilaitostyön tarjoamasta keskusteluavusta on silloin apua.

Keskustakampuksella työskentelevän oppilaitospastori, rovasti Leena Huovisen mukaan keskusteluja on noin 200 vuodessa. Lisäksi oppilaitospapit järjestävät aikuisten nuorteniltoja ja rippikoulun kertausharjoituksia. Uutuutena on Kampin kappelin sitsit, joiden osallistujat valitaan arpomalla avajaiskarnevaalien yhteydessä. Huovinen korostaa, että oppilaitostyötä voi tehdä monella tapaa, eivätkä sielunhoidolliset keskustelut ole ainoa vaihtoehto. Kysyntää kahdenkeskiselle kohtaamiselle kuitenkin selvästi on.

Huovisen mukaan keskusteluissa nousevat esille usein ihmissuhteisiin liittyvät asiat sekä yksinäisyys, joka koetaan usein häpeällisenä. Suorittamisen eetos ja paineet olla hyvännäköinen, fiksu ja menestyvä liittyvät tarpeeseen kelvata itselleen ja muille. Myös sosiaalinen media lisää paineita, jos oman itsetunnon vahvistamiseen tarvitsee muiden tykkäyksiä. ”Jos sille tielle lähtee, niin se on hävitty heti kalkkiviivoilla”, Huovinen toteaa. ”Jossain muualla on aina ihanampaa.”

Opiskelijan kannalta keskustelutilanteissa olennaisinta on kokemus siitä, että joku kuuntelee ja ottaa tosissaan. Huovisen mukaan myös ”monta sadetta nähneen” papin elämänkokemus tuo perspektiiviä, uskoa asioiden järjestymiseen tavalla tai toisella. ”Ajattelen, että jokainen ihminen on lahja myös itselleni, koska ymmärrykseni elämästä lisääntyy kohtaamisten myötä.”

Oppilaitospapit tarjoavat apuaan kaikille uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. ”Elämä on monimuotoista, mutta itse tietysti katson maailmaa kristillisestä näkökulmasta”, Huovinen kertoo. Keskustelut harvoin alkavat hengellisistä asioista, mutta lähes aina niihin lopulta päädytään pohtimalla esimerkiksi elämän tarkoitusta. ”Yliopistoyhteisöön ei voi tulla Raamattu kädessä huutelemaan, mutta olen kuitenkin avoimesti pappi enkä mikään koutsaaja”, Huovinen sanoo.

Nykyisessä taloustilanteessa monia opiskelijoita mietityttää myös oma työllistyminen ja tulevaisuus. Huovisen mukaan ajan yleinen kovuus ja talouden ikkunan kautta katsominen näkyvät kohtaamisissa. Monet miettivät, onko tässä yhteiskunnassa tilaa sellaiselle, joka ei tuota suoranaisesti rahaa. Opiskelijoista teologit ja humanistit käyttävät papin palveluita eniten. Teologian opiskelijoiden parissa korostuu selkeästi valmistuvien, omaa paikkaansa etsivien opiskelijoiden ryhmä. Toinen ryhmä ovat muutaman vuoden opiskelleet, jotka pyörittelevät tiedeympäristön herättämiä uskonnollisia kysymyksiä.

Monet pohtivat myös kutsumustaan kirkon työhön sekä sitä, riittävätkö omat kyvyt. Huovinen kehottaa olemaan armollinen itselleen: ”Se on harhainen ajatus, että jostakin tietäisi, että nyt olen valmis papin työhön. Ainahan me olemme ihan hurjan keskeneräisiä.”

Lisätietoja: facebook.com/kirkkojakampus & kirkkojakampus.fi

Teksti: Ulla Klemola & Unni Puranen