Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.
”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.
Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.
”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”
Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”
Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”
Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”
”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.
Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.
Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?
Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.
”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.
”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”
Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”
Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.
Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.
Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.
Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”
Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”
Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”
teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
kuva: Atte Tolonen