Moderni diskurssi, jota harjoitetaan sosiaalisessa mediassa sekä valtakunnan mediassa, korostaa häpeän tunnetta monin eri tavoin. Skandaalinkäryiset otsikot, perustelemattomat väitteet sekä henkilöiden yksityiselämän yksityiskohdissa kieriskely pyrkivät suosion ja rahan ansaitsemisen ohessa tuottamaan häpeää mediassa. Hyvänä esimerkkinä meillä on suhteellisen tuore juttu: pääministeri Sanna Marinia koskeva skandaali, jossa uutisoitiin pääministerin yksityisestä vierailusta helsinkiläisessä yökerhossa kiivaasti kehittyvän koronatilanteen keskellä. Lukiessani ja selatessani kyseistä tapausta koskevia otsikoita ja artikkeleita, en voinut olla miettimättä näiden juttujen päämäärää. Sen lisäksi, että julkaisuilla pyritään tekemään rahaa ja ohjaamaan kansalaisia muodostamaan yksipuolisia mielipiteitä, jutut pyrkivät myös luomaan häpeää.
Häpeä on perin luonnollinen tunne. Se on huonommuuden tuntemista, kun ymmärrämme tehneemme väärin tai toimineemme virheellisesti. Häpeää on monenlaista: voimme tuntea häpeää omaa toimintaamme kohtaan, mutta tämän lisäksi tunnemme usein myötähäpeää jonkun toisen toiminnan puolesta. Häpeän tunne on omantunnon vahtikoira. Kuten tiedämme, inhimillinen toiminta on perin hankalaa ja emme itsekään osaa aina selittää pahojen tekojemme syytä. Tähän ongelmaan filosofi Immanuel Kant otti kantaa teoksessaan Uskonto pelkän järjen valossa (Die Religion innerhalb der Grenzen der bloßen Vernunft 1792). Filosofia painoi kysymys siitä ristiriidasta, joka syntyy käytännöllisen järjen ja pahan taipumuksen välille. On olemassa asioita, jotka tiedämme hyviksi ja jotka tiedämme pahoiksi. Onko meillä kuitenkaan täyttä varmuutta siitä, että miten erotamme nämä asiat toisistaan?
Suora häpeä on tarpeellista – emme tulisi toimeen ilman sitä. Jos emme omaisi minkäänlaista sisäistä systeemiä, joka aiheuttaa negatiivisen olon, kun olemme toimineet väärin, ihmiskunnan kohtalo olisi pelottava. Häpeän tunnetta käytetään kuitenkin hyvin vääristyneellä tavalla. Tässä palaan alun esimerkkiin kohusta, joka rakentui Marinin ympärille. Sosiaalisessa mediassa sekä valtakunnan mediassa esiintyvät jutut, jotka kohdistuvat skandaalinomaisesti yksilön toimintaan, pyrkivät aiheuttamaan epäsuoraa häpeää yksilöä kohtaan. Näiden juttujen aiheuttamat kohut pyrkivät horjuttamaan niiden kohteiden sosiaalista statusta ja herättämään aikalaiskritiikkiä, mikä on aina tarpeellista. Tähän pyrkiessään mediat kuitenkin kohdistavat valtavan määrän negatiivista häpeän tunnetta yksilöön, mikä on omiaan lisäämään muita ongelmia yksilön henkilökohtaisessa elämässä.
Nähdäkseni häpeän tunne on yksi niistä parametreista, joiden avulla voimme erottaa hyvän pahasta. Häpeä on ensisijaisesti emootio. Emootiot ovat puolestaan neurobiologisia mekanismeja, joiden avulla reagoimme ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Emootioita on eritasoisia. On olemassa primitiivisiä emootioita, kuten pelko tai kiintymys. Näiden emootioiden lisäksi koemme hienostuneempia emootioita, kuten kateus ja häpeä, joilla on vahva sosiokulttuurinen ulottuvuus. Tällä tarkoitan sitä, että yhteisö ja ympäröivä kulttuuri usein sanelevat sen, mitkä arvot ovat hyviä ja mitkä puolestaan edustavat pahaa. Häpeän emootio syntyy silloin, kun olemme toimineet tavalla, jota emme itsekään pidä hyväksyttävänä tai vallitsevien normien mukaisena. Häpeä voidaan nähdä tietyllä tavalla välittömänä reaktiona tekoon, jonka tiedämme pahaksi. Huomionarvoista on myös se, että kaikki häpeän tunteet eivät ole välittömiä tai suoria, vaan saattavat kehittyä sosiaalisten rakenteiden kautta hyvinkin vääristyneesti. Hyvänä esimerkkinä on häpeä, jota ihminen kokee itseään kohtaan, esimerkiksi häpeä omasta ulkonäöstä. Ulkonäköhäpeä on eräänlaista käänteistä häpeää, jota ihminen kokee toisen aiheuttamana tai yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamana. Tämän huomion valossa meidän tulee erottaa keskenään seuraavat asiat: suora ja epäsuora häpeä. Suora häpeä on häpeää, jota koemme suhteellisen välittömänä seurauksena huonosta toiminnastamme. Epäsuora häpeä näyttäytyy puolestaan häpeänä, joka heijastuu suuremmista rakenteista sekä niiden aiheuttamasta paineesta yksilöä kohtaan. Tämän kaltainen häpeä on ongelmallista ja haitallista, toisin kuin suora häpeä.
Tarvitsemme häpeää. Emme kuitenkaan tarvitse ylimääräistä ja haitallista häpeää, joka syntyy itsestä riippumattomista syistä. Tarvitsemme suoraa häpeää, joka on tervettä, omantunnon sanelemaa ja toimintaa korjaavaa. Tarvitsemme häpeää, jonka kautta osaamme kenties suhtautua toimintaamme kriittisemmin ja jopa ryhtyä kehittämään toimintaamme.
Lauri Mäenalanen on teologian kandidaatti, joka opiskelee pääaineenaan uskonnonfilosofiaa. Lauri opiskelee opetus- ja kasvatustehtäviin valmistavalla linjalla ensimmäisenä aineenaan ev.lut. uskonto ja toisena aineenaan filosofia. Laurin mielenkiinnon kohteet koskevat filosofiaa, kulttuuriin ja uskontoon liittyviä ilmiöitä sekä kirjallisuutta. Laurin lempiyhtye on Black Sabbath.
