Aristoteleen ja Kantin resepti radikaaliin hyvyyteen

Kuva: Rosa Grene

Aikana, jolloin vastakkainasettelut tuntuvat tiiviiltä osalta arkielämäämme, joudumme käymään sisimmissämme jatkuvaa älyllistä kamppailua hyvän ja pahan välillä. Lapsen silmin hyvän ja pahan ero on ilmeinen. Hyvä on hyvää ja suositeltavaa, paha on puolestaan pahaa eikä niin suositeltavaa. Yksinkertaista! Kuitenkin formaalin ajattelun edustajina, emme voi olla huomaamatta elämämme saumakohtia, joissa hyvä itsessään metamorfoituu pahaksi ja paha yllättäen hyväksi. Yhtäkkiä lääkkeen varastaminen apteekista onkin oikein, jos autat sillä kuoleman kielissä olevaa kumppaniasi. Oletuksena tietenkin on, että sinulla ei ole varaa tähän lääkkeeseen. Tämä heinzilaisen dilemman valottama maailma on hämmentävä ja sen sisällä on lukuisia vastakkainasetteluja. Emme vain ole täysin varmoja siitä, kummalla puolella meidän kannattaisi milloinkin olla. 

Königsbergin jättiläisellä, Immanuel Kantilla, oli paljon painavaa sanottavaa hyvyyden ja pahuuden välisestä kamppailusta. Hänen kuuluisin moraalifilosofinen ajatuksensa kategorisesta imperatiivista, jonka hän esittelee kirjoituksessaan Moraalin metafysiikan perustus (1785), kertoo meille paljon hyvyyden ja pahuuden luonnoista ja niiden moraalifilosofisista merkityksistä. Kirjoituksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793) Kant porautuu syvemmälle ihmisluonnon kipupisteisiin tutkiakseen pahuutta, joka ilmenee ihmisen ajatuksissa ja toiminnassa. Kantin suurin havainto lienee se, että ihminen on radikaalisti paha. Kant tarkoittaa radikaalilla pahuudella sitä, että pahuus on kasvattanut pitkät juuret ihmisluontoon ja vaikuttaa sen kautta pahana taipumuksena. Kaiken tämän inhimillisen ja predestinoidun pahuuden keskellä Kant näkee ihmisellä myös kyvyn aitoon hyvyyteen ja rakkauteen. Mielestäni tämä hyvyyden siemen keskellä pimeää ja radikaalia pahuutta tuo toivoa. Radikaali pahuus ei ole ihmisen viimeinen tuomio, joka veisi hänet täysin pois hyvyyden piiristä. Kuitenkin tiedämme tosiasiana sen, että ihminen valitsee pahuuden hyvyyden sijasta liiankin usein. Tähän Kant näki syynä valinnanvapauden, joka ihmisellä on syntymänsä hetkestä lähtien. Aristoteleen mukaan hyvä toiminta ja hyvät valinnat vaativat tietoa hyveistä. Olisihan järjenvastaista ajatella, että voisimme auttaa kanssaihmistä, jos emme tietäisi sitä, miltä avun saaminen ja auttaminen tuntuvat. Jos emme tietäisi hyvyydestä mitään, paha toiminta ja pahuus olisivat selitettävissä viattomuudellamme. Aristoteelisesta ihanteesta huolimatta ajaudumme usein tilanteisiin, joissa valitsemme pahan hyvyyden sijaan, vaikka tiedämme hyvinkin, millainen luonne hyvyydellä on kyseisessä tilanteessa.

Miksi meidän on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa valita hyvyys pahuuden sijasta? Miksi paha näyttäytyy tarpeettoman usein houkuttelevampana vaihtoehtona hyvyyteen nähden? Nämä lienevät kysymyksiä, joihin emme koskaan välttämättä löydä vastausta. Paavali Tarsolainen kirjoittaa kirjeessään roomalaisille seuraavasti: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo” (Room. 7:19.) Mielestäni tähän lauseeseen sisältyy iätöntä viisautta, joka on mietityttänyt ihmiskuntaa kautta aikojen. Olisiko itsekeskeisyys selitettävissä evoluution kautta? Oman reviirin ja omaisuuden puolustaminen tuntuvat intuitiivisesti järkeviltä seikoilta ottaen huomioon meidän eläimellisen alkuperämme. Emme kuitenkaan elä enää luolissa ja käytä päiviämme ruoan metsästämiseen. Olemme kehittyneitä Homo sapiens-lajin edustajia, jotka kykenevät formaaliin ongelmanratkaisuun. Silti meillä on vaikeuksia ylittää oma itsekeskeisyytemme ja pienuutemme valitsemalla pahuus tarpeettoman usein. 

Luulen, että tästä vastakkainasettelusta emme koskaan pääse yli. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Kantin näkemys hyvyydestä ja rakkaudesta valaa minuun toivoa ja uskoa siihen, että voimme valinnan vapautemme ansiosta valita hyvän pahan sijasta yhä useammin. Aristoteleskin katsoi, että hyveitä täytyy harjoitella, jotta niiden mukaisesti pystyisi toimimaan. Emme synny välttämättä hyvinä, koska tietomme hyvästä on hyvin vähäistä. Meillä on kuitenkin aina mahdollisuus hyvään, joten radikalisoitunut paha ei käy pätevästä syystä toimia väärin. 

Olisiko meillä ihmisinä mahdollisuus radikaaliin hyvään? Kantin näkemys hyväntahtoisuudesta voisi viitata kykyyn rakastaa, mikä kaikessa mielettömyydessään ylittää järjen ja logiikan. Elämänkumppanit ja ystävät ovat kenties paras heijastuma siitä, mihin inhimillinen radikaali hyvyys voisi parhaimmillaan yltää. Pahuus ei ole viimeisin tuomiomme, vaan pahuuden tuolta puolen löytyy maa, jossa ei päde pahuuden laki, vaan siellä vallitsee hyvyyden harmonia. Sinne päästäksemme, meidän tulee harjoitella hyvyyttä Aristoteleen askelissa Kantin toivoa ajatellen.

Lähde:

Ari Hirvonen, Toomas Kotkas (toim.) (2004) Immanuel Kant: Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perinteessä. Loki-Kirjat. Helsinki. 

Toimittaja | Artikkelit

Lauri Mäenalanen on teologian ylioppilas, kohta teologian kandidaatti. Kandidaatin tutkielmansa hän teki systemaattisesta teologiasta ja pääaineensa ohella hän lukee filosofiaa humanistisessa tiedekunnassa. Immanuel Kant on erityisen lähellä Laurin sydäntä. Opintojensa lisäksi Lauri harrastaa ruoanlaittoa, urheilua sekä lukemista suurissa määrin. Hänen lempiyhtyeensä on Black Sabbath, mutta hänellä ei ole tämän yhtyeen paitaa olemassa.