Olimme jotenkin alkaneet hengailla enemmän toistemme kanssa niinä aikoina. Eräänä iltapäivänä heräsin hänen vierestään päiväunilta ja huomasin hänen tuijottavan minua silmiin. Katsoin takaisin, enkä väistänyt.
”Tiedätkö, mää en vaan osaa suhtautua tohon sun lihavuuteen”
hän lopulta totesi laukaisten jännitteen.
Viiltävän rehellinen analyysi, ja tuomio. Mitä siihen voi sanoa? Keskustelimme hetken lihavana olemisesta: minä, varhaislapsuudesta asti pulska, ja hän, koko ikänsä hoikka. Hän ehkä ymmärsi lihavana elämisestä tuon jälkeen jotain, tai sitten ei.
Koin tilanteen silloin hieman nihkeänä, mutta normaalina. Enhän minä lihavana, morbidisti obeesina, kuten työpaikkalääkäri mieleenpainuvasti sanelimeensa lausui, ole mikään tai mitään – ainakaan seksuaalisesti.
Kulttuurimme seksuaalinen kuvasto on kauttaaltaan normaalikehoisten ihmisten dominoimaa.
Nuiva suhtautuminen kehoani kohtaan on niin pitkäaikainen
tuttava, että sillä on prameasti sisustettu sviitti takaraivossani.
Kun ala-asteella pyysin ensi-ihastustani astumaan alttarille
kanssani, tsemppasi hänen ystävänsä vieressä, että kyllä Jemon
kanssa voisi mennä naimisiin – jos se olisi vähän hoikempi.
Eräs taannoinen heilaehdokas, jonka kanssa pelasimme yhden
syksyn juupas-eipäs-peliä, soittelee yhä ajoittain ja tiedustelee,
joko olen laihtunut.
En ole vielä, ihan.
Ja mitäpä näistä. Monillahan meistä on preferenssejä. Jotain
mistä on – tai ei ole – seksuaalisesti kiinnostunut.
Moni preferenssi lähtee rakentumaan sukupuolioletuksista, ja
jatkuu tyypillisesti ulkoisten määritelmien mukaan.
Ps. olethan vähintään 180cm pitkä, lukee kovin monen naiseksi identifioituvan Tinder-profiilissa.
Swaippaan ponnekkaasti vasemmalle. Olen kyllä, kiitos kysymästä, mutta jo se, että kysyt kertoo, etteivät maailmamme kohtaa.
Vaan mitä lopulta on preferenssi, mieltymys, ja millainen tekijä
se on parinmuodostuksessa? Kuinka lujasti pidämme niistä
kiinni, ja ovatko jotkin preferensseistämme tiukemmassa kuin
toiset?
Voiko preferenssi olla väkivaltaa?
Kelataan takaisin päikkäreiden jälkeiseen katsekontaktiin ja ulkoisten ominaisuuksien pohjalta, pyytämättä, annettuun sanalliseen palautteeseen. Muutetaan kuitenkin hieman parametrejä.
”Joo sori, ei tää tuu toimimaan. Meikä deittailee ainoastaan valkoisia.”
”Oon pahoillani, mä en syty ärrävikaisista.”
”Mä vaan haluun lopulta kumppanin jolla on molemmat jalat.”
Eroaisiko jokin näistä kuvitteellisista kommenteista siitä, että
ihmiselle tullaan pyytämättä kertomaan hänen lihavuutensa olevan syy seksuaaliseen kelpaamattomuuteen?
Ihonväripreferenssi tulkittaisiin todennäköisesti nyky-Suomessa jo rasismiksi, mitä se onkin, mutta jostain syystä moni muu
sortava käytös ei vielä ole yhtä yleisesti tunnistettua.
No, mutta läskit ovat syypäitä omaan tilanteeseensa, ja sitäpaitsi
terveys ja päläpälä, aloitti juuri joku, jossain.
Ei mene noin. Läskifobia on yhtä absoluuttisesti tuomittavaa sortoa ja väkivaltaa kuin vaikkapa rasismi ja homofobia, ja sitä
on aivan turha piilottaa jonkin pseudofasistisen terveilyn
(engl. healthism) alle.
Lihava ihminen on ihminen samoine tunteine ja tarpeineen. Me
lihavat kaipaamme myös kosketusta, kohtaamista, turvaa ja lämpöä toisen ihmisen läheltä.
Ja, monelle tämä on varmasti kauhistus, mutta sanotaan se nyt
vielä ääneen, koska tällaisten asioiden ääneen sanominen on
tärkeää: läskit panee myös.
Elämäni parhaan, kaikkia osapuolia tyydyttäneen seksisuhteen
olen kokenut nykypainossani, enkä esim. silloin kun olin vielä
kuusikymmentä kiloa laihempi.
”It’s only a piece of meat” sanoo Forest Whitakerin hahmo vuoden 1992 elokuvassa The Crying Game, ja kehottaa päästämään irti juurtuneista asenteista. Tuossa elokuvassa kyse on homo- ja transfobiasta, mutta tänä päivänä saman ajatuksen voisi kaapata läskiliikkeen sloganiksi.
Ketään ei voi tietenkään pakottaa luopumaan preferensseistään. Niitä voi kuitenkin muistuttaa ravistelemaan. Ota riski. Kiinnostu väärän ikäisestä, kokoisesta tai sukupuolisesta ihmisestä.
Huom. Tutkiessasi maailmaa muista ennen kaikkea
kohdella kaikkia ihmisiä aina siten, kuin heillä olisi tunteet.
Kuva: Tilda Hopia
Jemo Kettunen oli Kyyhkysen päätoimittaja 2020-21. Hän on teologi ja muusikko sekä maatilan vesa Sumiaisista, Keski-Suomen sydänmailta. Hänen lempivideopelihahmonsa on Super Mario: keskivartalolihava, viiksekäs, työväenluokkainen maahanmuuttaja, joka pelastaa prinsessan popsimalla taikasieniä ja hyppimällä ponnekkaasti.
