Olemme kaikki varmasti samaa mieltä siitä, että edellinen vuosi oli keskimääräistä hankalampi ja ärsyttävämpi. Oli kaiken maailman koronaa, oli Trumppia, oli karanteeneja, oli poliisiväkivaltaa ja baariinkaan ei päässyt! Vuodenvaihteen tienoilla kaikki käyttämieni sosiaalisten medioiden kanavat täyttyivät ”paremman uuden vuoden” toivotuksista, mikä oli mielestäni perin outo ilmiö. Vuosi 2021 alkoikin mallikkaasti rapakon takana reippaalla kongressitalon valtaamisella. Minkä vuoksi vuoden 2021 tulisi olla parempi kuin edellinen vuosi? Minkä vuoksi haluamme vain hyvää?
Menkäämme perusteisiin. Ihmisinä olemme eläin nimeltä Homo sapiens. Ihmisinä meidän tehtävämme on maksimoida lajimme kelpoisuus. Jotta tämä olisi mahdollista, pyrimme tekemään elämästämme mahdollisimman optimaalista ja hyvää. Toivomme itsellemme sekä toisillemme vain ja ainoastaan hyvää, jotta lajillemme ominainen jatkuvuus toteutuisi. Eikö kuitenkin olisi ihan tervettä toivoa välissä hieman pahaakin? Sen mitä vuosi 2020 meille opetti, oli se, että elämä ei ole aina kivaa, kun äitiluonto pistää kapuloita rattaisiin. Vaikka moni pitää edellisvuotta varmasti huonoimpana vuotena koskaan, minun mielestäni meidän ei tulisi katsoa sitä mitenkään halveksien tai kyräillen. Päinvastoin meidän tulisi olla ylpeitä siitä, että saimme kokea edellisvuoden kaltaisen myllyn. Ylpeyteen meillä on aihetta, koska me selvisimme siitä ja olemme oppineet siitä jotain. Kokemalla ikävän asian me viisastuimme.
Tässä piileekin pahuuden ja ikävien asioiden jännä problematiikka. Paha on aina ikävää, mutta se näyttäisi olevan suhteellisen tarpeellista. Jos me tyytyisimme elämään turvallista elämää, jossa kaikki mahdollinen olisi niin hyvin kuin vain voi olla, olisimme typeriä, koska emme kykenisi enää erottamaan hyvää pahasta. Elämä olisi siinä tapauksessa yhtä pitkää puuroa, jota ammentaisimme menemään haramudessamme. Jotta tunnistaisimme hyvän, tarvitsemme sattumia ja muutamia kiviä elämämme puurossa, joihin lohkeaa muutama hammas.
En toki tarkoita kirjoituksellani sitä, että meidän pitäisi toivoa itsellemme ja toisillemme pahaa ja ikäviä asioita. Ei meidän tarvitse tervehtiä toisiamme sanoa ”pahaa päivää!” tai hyvästien sijaan sanoen ”pahasti!” Sen sijaan voisimme ottaa realistisen asenteen elämäämme sekä aikaamme kohtaan ja vastaanottaa tulevan sellaisenaan, kuin se meille annetaan toivomatta siltä mitään erityistä. Voimme ottaa oppivan asenteen katsomalla elämäämme isona kokonaisuutena, jossa on hyvyyttä ja pahuutta, jonka avulla voimme erottaa hyvyyden ja arvostaa sitä päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän.
Vanhan sanonnan mukaan pessimisti ei pety. En väitä kuitenkaan, että pessimismi omaksuttavana elämänfilosofiana olisi ”way to go”, vaan että terve realismi ajaa karvaan pessimismin sekä yliampuvan optimismin yli aina. Realisti tiedostaa sen, että elämän tulee olla sekoitus hyviä ja huonoja aikoja. Muuten emme voisi kohdata elämää ja ottaa siitä kaikkea mahdollista irti.
Lauri Mäenalanen on teologian kandidaatti, joka opiskelee pääaineenaan uskonnonfilosofiaa. Lauri opiskelee opetus- ja kasvatustehtäviin valmistavalla linjalla ensimmäisenä aineenaan ev.lut. uskonto ja toisena aineenaan filosofia. Laurin mielenkiinnon kohteet koskevat filosofiaa, kulttuuriin ja uskontoon liittyviä ilmiöitä sekä kirjallisuutta. Laurin lempiyhtye on Black Sabbath.
