Hakekaa minut pois täältä

Radikalisoitumisen maailmaan upottava Kalifat on vuoden sarjakattauksen parhaimmistoa

Mieti, kuinka monta kertaa olet tänään pitänyt kännykkää kädessäsi tänään. Entä kuinkahan monta kertaa joku on viikon sisään nähnyt sinut kännykkä kädessä? Mitäpä jos tämä olisi tarpeeksi syytä tulla kiinniotetuksi, ja mahdollisesti teloitetuksi – Jumalan nimeen? Tätä todellisuutta kuvaa SVT:n kahdeksanosainen trillerisarja Kalifat, joka vie katsojan synkkään paikkaan, saa pidättämään hengitystä ja lyö lopulta ilmat pihalle.

Raqqassa, ISISin valtaaman alueen pääkaupungissa, nuori vaimo ja äiti, Ruotsissa kasvanut Pervin saa sattuman kautta käsiinsä vanhan kännykän. Tämä meille niin tavanomainen esine on hänen ainoa mahdollinen tiensä ulos siitä väkivallan ja jatkuvan pelon täyttämästä loukusta, johon hänet on houkuteltu. Hän saa kuin saakin yhteyden Ruotsin suojelupoliisiin, ja hänellä on heille kiireellisiä uutisia: ruotsalaisten ryhmittymä Raqqassa suunnittelee terrori-iskua Ruotsiin. Pervinin yhteyshenkilö, suojelupoliisin agentti Fatima tarvitsee kuitenkin muutakin voidakseen hoitaa hänet ulos kalifaatin alueelta – Fatiman sanoin, suojelupoliisi ei ole “mikään helvetin matkailutoimisto.” Mahdollista evakuointia vastaan Pervinin pitääkin alkaa vakoilla ruotsalaisten ryhmittymää, johon myös hänen oma aviomiehensä kuuluu.

Samanaikaisesti eräässä tukholmalaisessa lähiössä Ibrahim “Ibbe” Haddad työskentelee koulunkäyntiavustajana ja on mukana radikalisoitumisen vastaisessa toiminnassa. Puhtoisen pinnan alla hän kuitenkin pyrkii värväämään ohjaamiansa nuoria Isisin toimintaan, ja on avainasemassa Raqqan ryhmittymän suunnitelmassa. Ibben värväämille kaveruksille, Suleikhalle ja Kerimalle, luvataan palatseja, hedelmäpuita ja puolisoiksi komeita miehiä, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvatkin yhteen sekä terroristiryhmittymän että Pervinin kärsimyksen ja väkivallan täyteisen elämän kanssa.

Sarjaa katsoessa omatunto saattaa pistää – onko oikein nauttia viihteestä, joka perustuu hirveyksiin, joita ihmiset ovat oikeasti kokeneet? Kalifatissa henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kuvatut tapahtumat ovat joidenkin todellisia kokemuksia. Pommitukset, teloitukset, raiskaukset, terroriteot. Etiikkaa sekä moraalia valvova osa aivoista hälyttää ja nakertaa: miksi tästä on tehty viihdettä, ja miksi juuri sinä olet nyt katsomassa tätä kotisohvalla? 

Terroristeille ei anneta sarjassa nyyhkytarinoita ja selityksiä taustalle, mutta heitä ei toisaalta kuvata jatkuvasti pahoina ihmisinä. Värvätyksi tulevat hahmot eivät ole myöskään puhtaita uhreja tai puhtaasti pahansuopia, vaan sellaisia, joihin värvääminen todellisessakin elämässä luultavasti todennäköisimmin puree: vastauksia hakevia nuoria, joille on helppo livauttaa totuuksien mukana myös valhetta. Kalifat leikkiikin taidokkaasti sillä, ketä kohtaan katsoja tuntee – tai edes kehtaa tuntea – myötätuntoa ja ymmärrystä. Kerronta tasapainoilee myös onnistuneesti fiktiivisen tarinan vaatimusten sekä realismin välillä: henkilöhahmot eivät jatkuvasti selittele tai rationalisoi toimintaansa, vaan asioita vain tapahtuu. Pyörät ovat olleet jo pitkään pyörimässä. Sarjan suorasukaisuus ja eteenpäin puskevuus ovat raikas tuulahdus nykyisellä televisio- ja elokuvakentällä, jossa vallitsevana kerronnallisena metodina tuntuu olevan kaiken selittäminen katsojalle kädestä pitäen. 

Vaikka islamia ja sen sisältöä itsessään ei sarjassa paljoakaan käydä läpi – mikä on mielestäni järkevä valinta – on Kalifatissa myös mielenkiintoisia kuvauksia uskonnon tulkintamahdollisuuksien kirjosta sekä erilaisista tavoista suhtautua uskontoon. Tarinassa sivutaan niin maallistumista, toisen polven maahanmuuttajien radikalisoitumista kuin fundamentalistista uskoa – sekä sen horjumista. Uskonnollisuuden monimuotoisuutta ja yksilökohtaista muutosalttiutta kuvataan sarjassa realistisesti, ja ne toimivat luontevasti hahmoja liikuttavina motiiveina.

Sarjan lyhyydestä ja esiteltyjen hahmojen määrästä johtuen osa hahmoista jää melko kaksiulotteisiksi, ja loppuratkaisu lienee varmasti ärsyttänyt joitakin katsojia. Kokonaisuutena Kalifat kuitenkin niin sanotusti räjäyttää potin, ja on malliesimerkki tiiviistä sekä loppuun hiotusta televisiosarjasta. Tuotannon korkea laatu, näyttelijäkaartin vahva suoritus sekä suomalaisiin tunnetusti uppoava ruotsalainen dekkaritunnelma sinetöivät Kalifatin yhdeksi tämän vuoden suositeltavimmista sarjauutuuksista. 

Kalifat (Sveriges Television AB 2020), katsottavissa Netflix-suoratoistopalvelussa

Kirja-arvio: Koirapuisto

Mitä olisit valmis myymään paremman elämän puolesta? Autosi, ehkä asuntosi? Lähtisivätkö viimeisenä perhekalleudet, rahallisesti mutta etenkin tunteellisesti arvokkaat materian palasesi? Mutta jos ei ole materiaa, jota myydä – siinä epätoivossa myös syntymättömät jälkeläisesi voisivat olla kaupan. Tätä raadollista todellisuutta käsittelee Sofi Oksasen romaani Koirapuisto, joka avautuu Oksasen repertuaarissa uudella maaperällä, Ukrainassa. Ukrainassa, jossa kommunistisen yhteiskunnan jälkimainingeissa miehet tukehtuvat hiilipölyyn, ja naisten arvo
rajoittuu siihen, mitä heidän ruumiistaan saa irti – kirjaimellisesti.

Tarinan kertoja on epäonnistuneen mallinuran kotiin ajama Olenka, joka päätyy sattumalta myymään munasolujaan rahasta. Olenkan sydämen kovettuessa hän kipeää alan hierarkiaa kynsin ja hampain ylöspäin, kunnes päätyy itse kauppaamaan muita tyttöjä. Hän ottaa omien tarkoitusperiensä vuoksi suojatikseen vuosien takaisen perhetutun Darian, aavistamatta tämän aiheuttavan tapahtumaketjun, jonka vuoksi he ovat molemmat
jatkuvasti hengenvaarassa.

Yllättävää kyllä, Oksanen ei kuvaile naisten sisäisiä, luovutusprosessin aikaisia kokemuksia paljoakaan. Tunteiden tarkka kuvailu olisi helpohko tapa nykiä lukijan sydänjuuria, mutta teoksessa luotetaan naisten kovien kohtaloiden valottavan prosessin tuhoavaa vaikutusta tarpeeksi. Tätä korostaa juonen ajallinen asettelu: tarinan nykyhetki on se halveksuntaa herättävä rappion ja pelon tila, jossa sekä Olenka että Daria elävät seuraten salaa koirapuiston onnellisia ihmisiä.

Jättihitin kirjoittaminen on kaksiteräinen miekka. Oksanen räjäytti pankin vuonna 2008 Puhdistus-romaanillaan, ja onkin houkuttavaa verrata näitä teoksia keskenään. Sallittakoon tämä vertailu Oksaselle tyypillisten aspektien – muun muassa kommunismin jälkeisten yhteiskuntien käsittelyn, naispainottuneisuuden ja epälineaarisen kerronnan – lisäksi sen osalta, mikä on Puhdistuksessa kaikkein onnistuneinta, ja Koirapuistossa oikeastaan kaikista heikoin lenkki: romanttinen rakkaus.

Epätoivoisen yksipuolisesta rakkaudesta kertova kerrostuma on olennainen osa Puhdistuksen raastavuutta. Vaikka kirjan asetelma – aikuinen asumassa samassa talossa siskonsa ja tämän miehen kanssa – on nykyihmiselle epätodennäköinen ja sinänsä vaikeasti samaistuttava, moni tunnistaa itsessään päähenkilö Aliiden tuskan aiheuttamat kokemukset yksinäisyydestä ja epäreiluudesta. Puhdistuksen lukija tietää Aliiden palavan rakkauden olevan sekä petollista että karmivaa, muttei voi olla tuntematta samaistumisensekaista sääliä tätä kohtaan. Koirapuistossa Olenkan ja tämän vain kerran nimeltä mainitun miesystävän rakkaustarina taas tuntuu päälle liimatulta yritykseltä tuoda romaaniin tätä hyvin laajaan lukijakuntaan vetoavaa, romanttisen rakkauden kaipuuseen tökkivää terää, joka Puhdistuksessa tuotti niin hyvää tulosta. Kerrostuma ei ole tarinassa orgaaninen tai mitenkään olennainen osa: naisten väliset valtasuhteet, mikronäkökulma historiaan ja sotaan sekä sukusolukauppa henkilötarinoiden katalysaattorina olisivat varmasti kantaneet romaanin keskenäänkin.

Tarinan henkilöhahmot jäävät muutenkin melko epäsympaattisiksi. Sen kummemmin Olenka kuin Dariakaan eivät herätä paljoa myötätuntoa: molemmat esitetään hyvin häikäilemättömiksi ja paatuneiksi kasvaneina ihmisinä. Tällainen kehitys on toki looginen rankan elämän eläneillä, mutta Oksanen jättää pitkälti kuvaamatta sitä surua, joka edeltää kylmyyttä – sitä surua, joka saisi lukijan itkemään hahmojen kanssa. Se henkilöhahmo, joka herätti suurinta sääliä, oli itse asiassa Lada-niminen eliittivaimo, joka oli ostamassa munasolua, ei myymässä omiaan. Kokemaani myötätuntoon sekoittui rationaalisen mieleni peräänkuuluttama tilanteen irvokkuuden tunnustus. Ei kuitenkaan ollut selvää, oliko tämä Oksasen tarkoitus. Tarinoilla on aina kaksi puolta, ja tahattoman lapsettomuuden kärsimystä ei voi sivuuttaa. Romaani kertoo kuitenkin niin voimakkaasti köyhyydestä ja siitä, kuinka vauraat voivat ostaa köyhiltä jopa ruumiinosia, että on vaikea uskoa tämän olleen Oksasen tavoite.

Koirapuisto onkin parhaimmillaan, kun sen ottaa trillerinä, eikä syväluotaavana kuvauksena ihmisyyteen. Oksanen on ajassa ja paikassa poukkoilevan tarinankerronnan mestari, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen luomaan kouriintuntuvan kuvauksen historiasta. Näissä raameissa Koirapuisto on synkän sävyinen mutta jännittävästi aukeava mysteeri, jossa kylmät ihmiset pyrkivät selviämään vielä kylmemmässä maailmassa.

Koirapuisto. Like Kustannus 2019
Teksti: Ella-Maria Heinonsalo
Kuva: Sofi Oksanen promo, Like