Mikä ahdistaa?

Getsemane, 1902. Magnus Enckell. Kansallisgalleria (Ei tekijänoikeutta)

Vuoden 2021 viimeiseen Kyyhkyseen kirjoitin katolisesta teologista Bernhard Weltestä (1906–1983), joka pyrki kuvaamaan uskonnollisen kokemuksen mahdollisuutta, joka sikiää nihilistisessä kokemuksessa. Hänen ajatuksensa rakentuu sille huomiolle, ettei nykyihminen koe uskonnollisia kokemuksia samalla tavalla kuin esimerkiksi alkukirkon jäsenet – nihilistisyys kuuluu modernin ihmisen peruskokemukseen.1 Toinen modernin ihmisen peruskokemus, jonka voimme yksilöidä on ahdistus. Tässä tekstissä luon lyhyen katsauksen kahden ajattelijan – Søren Kierkegaardin (1819–1855) ja Martin Heideggerin (1917–1976) – ajatuksiin ahdistuksesta. 

Kierkegaard käsittelee ahdistusta teoksessaan Ahdistus (1844), ja toteaa ensinnäkin, että se eroaa pelosta, sillä pelko kohdistuu aina johonkin tiettyyn kohteeseen, kun taas ahdistuksen kohteena on ei-mikään.2 Olemisessa ja ajassa (1927) myös Heidegger toteaa ahdistuksen eroavan pelosta siinä, että pelko kohdistuu määrättyyn ’maailmansisäiseen olevaan’, eli esimerkiksi johonkin uhkaavaan tilanteeseen, mutta ahdistuksen kohde on täysin määrittämätön:3 ”Ahdistuksessa ei tiedetä mikä on se, mikä ahdistaa.”4 Kierkegaardin ja Heideggerin ”ei-mikään” ei ole kuitenkaan filosofinen nihil, vaan näyttää viittaavan nimenomaan ahdistuksen kohteen määrittämättömyyteen: ”Se on niin lähellä, että se ajaa ahtaalle ja salpaa hengityksen – mutta ei ole missään.”5 ”Ei-mikään” on määrittämätön, koska se liittyy ihmisen vapauteen, aktualisoimattomaan potenttiaan. Kierkegaard vertaakin ahdistusta huimaukseen, jota ihminen kokee katsahtaessaan alas ”kammottavaan kuiluun”, joka viittaa ihmisen mahdollisuuksien rajattomuuteen.6 Myös Heideggerin ajattelussa ahdistus tekee täällä ololle (Dasein, lue: ihmiselle) näkyväksi sen yksilölliset olemisen mahdollisuudet.

Yleensä ahdistuksesta kuulee puhuttavan ahdistuksena johonkin tiettyyn mahdollisuuteen liittyen – esimerkiksi voidaan puhua ympäristöahdistuksesta, jonka kohteena on ympäristökatastrofin mahdollisuus.8 Kierkegaardin ja Heideggerin kuvaama ahdistus näyttää olevan jotain perustavampaa, sillä toisin kuin esimerkiksi ympäristöahdistuksessa, heidän kuvaamansa ahdistus ei kohdistu tiettyyn mahdollisuuteen (ympäristökatastrofi), vaan mahdollisuuksien äärettömään alaan, johon Kierkegaard viittaa ”vapauden todellisuutena”.9 Tätä äärettömien mahdollisuuksien todellisuutta ihminen pyrkii pakoilemaan äärellisen piiriin. Tämä on kuitenkin eräänlaista eskapismia, vapauden todellisuuden edessä vetäytymistä.10 Kierkegaardin mukaan on kuitenkin toinenkin tie, nimittäin oppia elämään ahdistuksessa. Tätä tietä hän kuvaa eräänlaisena kouluna, josta valmistunut ihminen ”tietää paremmin kuin lapsi aapisensa sisällön, että hän ei voi enää elämältä vaatia mitään ja että kaikki kammottava ja tuhoava on lähellä jokaista ihmistä.”11 Kierkegaard demonstroi mahdollisuuden kouluttaman ihmisen suhtautumista kertomalla tarinan miehestä, jonka kohtalo – ilman mitään havaittavaa syytä – on surkea. Mahdollisuuksien kouluttama ihminen samaistaa itsensä tähän surkeaan kohtaloon, sillä hän ymmärtää, että sama surkeus voi yhtä lailla osua hänen kohdalleen. Mikään “arkiajattelu” tai mikään maalaisjärjen mittakeppi “minkä Matti Meikäläinen hänelle ojentaa pelastavaksi oljenkorreksi” ei voi häntä auttaa, sillä omien mahdollisuuksiensa näkeminen vie häneltä kyvyn järkeillä.12 Mahdollisuuksien kauheus saattaa Kierkegaardin mukaan ”koulutuksen” alkuvaiheessa johtaa siihen, että ahdistus ymmärretään väärin, kadotukseen johtavana. Tällöin saattaa vaarana olla itsemurha.13 Mahdollisuuden koulu vaatiikin uskoa. Uskolla Kierkegaard tarkoittaa tässä yhteydessä ”ääretöntä ennakoivaa viisautta”.14 Tällä ymmärrän Kierkegaardin tarkoittavan sitä, että uskossa ihminen asettuu perustavalla tavalla oikeaan suhteeseen itseytensä kanssa: hän näkee oman vapautensa todellisuuden tiedostaen samalla oman riippuvaisuutensa suhteessa Jumalaan.15 Kierkegaard kehitteli näitä teologisia ajatuksia lisää teoksessaan Kuolemansairaus (1849). 

Sekä Heideggerin että Kierkegaardin ajattelussa ahdistuksella näyttää olevan paljastava rooli: se saa ihmisen näkemään asiat toisin kuin arkiajattelun kautta. Heidegger puhuukin ”lankeamisesta” (Verfallen), josta ahdistus pakottaa pois, takaisin kohtaamaan omimman (Eigentlichkeit) olemisensa mahdollisuuden.16 Kierkegaard kutsui tätä mahdollisuuksien keskellä elämistä ”seikkailuksi”, johon oikealla tavalla suhtautuvasta tulee ”teodidakti” – Jumalalta oppinut, joka ”kulkee kuin tanssien rajallisuuden ahdistusten aloittaessa soittonsa, rajallisuuden oppilaiden menettäessä tällöin ymmärryksensä ja malttinsa.”17 Bernhard Welte uskoi, että ei-mikään ei ole merkityksetön tyhjyys, vaan että olemattomuuden pohjattomassa pimeydessä ihmistä odottaa katoamaton valo.18 Vastaavalla tavalla voimme Kierkegaardia seuraten pyrkiä asettamaan toivomme siihen, että meidän ahdistuksemme ei ole merkityksetöntä ja turhaa, vaan että se kutsuu meitä kohtaamaan omat mahdollisuutemme, ja kasvamaan niiden keskellä. 

Lähteet ja viitteet:

Ferreira, M. Jamie (2009). Kierkegaard. Malden ; Oxford: Wiley-Blackwell.

Gelven, Michael (1989). A commentary on Heidegger’s being and time. DeKalb, IL: Northern Illinois University Press.

Heidegger, Martin (2000) [1927]. Oleminen ja aika. Kääntäjä: Reijo Kupiainen. Tampereella: Vastapaino. 

Kierkegaard, Søren (1964) [1844]. Ahdistus. Kääntäjät: Eila ja Johan Weckroth. Jyväskylä: Gummerus.

Kierkegaard, Søren (2016) [1849]. Kuolemansairaus. Helsinki: Basam Books.

McCarthy, Vincent (2011). Martin Heidegger: Kierkegaard’s Influence Hidden and in Full View. Jon Bartley Stewart (toim.), Kierkegaard and Existentialism. Ashgate Publishing, Ltd. 

Pihkala, Panu (2021). Eco-anxiety. C Parker Krieg & Reetta Toivanen (toim.), Situating Sustainability: A Handbook of Contexts and Concepts. Helsinki University Press, 119–133. 

Salo, Viljami (2022). Pimeyden hohto – Welten Olemattomuuden valo. Kyyhkynen 4/21. 

Welte, Bernhard (2008) [1980]. Olemattomuuden valo – Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta. Kääntäjät Terhi Kiiskinen & Teemu Sippo. Helsinki: Loki-Kirjat.

1. Ks. Salo 2022. 2. Kierkegaard 1964 [1844], 54–56. 3. Ks. Heidegger 2000 [1927], §30, §40; ks. myös McCarthy 2011, 108. 4. Heidegger 2000 [1927], §40. 5. Ibid. 6. Kierkegaard 1964 [1844], 80–81. 7. Ks. Heidegger 2000 [1927], §40; näin myös Gelven 1989, 117–118. 8. Ympäristöahdistuksesta ks. mm. Pihkala 2021. 9. Kierkegaard 1964 [1844], 55. 10. Ks. myös Kierkegaardin esitys demonisuudesta sulkeutuneisuutena ja tämän suhteesta vapauteen: Kierkegaard 1964 [1844], 154–155. 11. Kierkegaard 1964 [1844], 193. 12. Kierkegaard 1964 [1844], 195–196; näin myös Ferreira 2009, 88–89. 13. Kierkegaard 1964 [1844], 196. 14. Ibid., 194. 15. Ks. mm. Kierkegaard 2016 [1849], 36–37. 16. Ks. Kierkegaard 1964 [1844], 193; Heidegger 2000 [1927], §40. 17. Kierkegaard 1964 [1844], 191, 200. 18. Ks. Welte 2008 [1980], 71; Salo 2022.

Artikkelit

Viljami Salo on teologian kandidaatti, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat muun muassa filosofia, pyhimykset ja kirjallisuus.